Tämän viikon postaus oli tarkoitus kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta päätinkin kirjoittaa siitä, miten tämän viikon perjantai sujui.
Perjantaiaamuna lähdin tavalliseen tapaan töihin. Huomasin etupihalla mustan linnun. Mustia lintuja pyörii usein takapihalla, mutta ei juuri koskaan etupihalla. Ainut kerta, jolloin olen nähnyt linnun etupihalla ennen tätä hetkeä, oli viime helmikuussa, pari viikkoa mummin kuoleman jälkeen. Ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: toivottavasti kellekään ei tapahdu mitään pahaa. Tämä voisi olla kuoleman enne, mutta eihän sellaisia olekaan.
Lintu palaa mieleeni vasta illalla.
Aamulla oltuani jo jonkin aikaa töissä saan viestin, jossa on mainittu mm. nämä sanat: "saattohoitolääkitys on aloitettu."
Aiemmin viikolla olen saanut viestin, että eräs henkilö on sairaalassa, mutta en ole ajatellut siitä juuri mitään. Kyseinen henkilö on ollut ennenkin sairaalassa, emmekä ole niin läheisiä, että menisin vaikkapa tapaamaan häntä sairaalaan.
Saattohoito on pysäyttävä sana.
Työpäivän jälkeen kotiin tultuani olen hermostunut siitä, että en tiedä, mikä tilanne nyt on, ja vähän aikaa mietiskeltyäni päätän soittaa.
Soitettuani saan tietää, että kuolema on tapahtunut ihan hetki sitten. Nyt hän on kuollut.
Saan puhuttua suhteellisen lyhyen puhelun loppuun ilman, että järjestän kohtausta, mutta puhelun jälkeen itken vähän aikaa kouristuksenomaisesti.
On aika typerää itkeä siinä tilanteessa. En ollut läheinen kyseisen ihmisen kanssa, en oikeastaan ole ajatellut häntä hänen eläessään. Typerää ja naurettavaa itkeä hänen kuolemaansa. Niin kuvottavaa ikään kuin omia omaisten surua, surra, vaikka ei ole ollut lähellä sen enempää elämän kuin kuolemankaan hetkellä.
Silti itken sinä iltana ja seuraavana päivänä, kirkkaan auringonpaisteen päivänä.
Ehkä ei ole surun omimista, kun ei sentään mene sosiaalisen median eri kanaviin jakamaan runonpätkiä, muistokappaleita tai muuta hakeakseen osanottoja itselleen. En kaipaa kenenkään osanottoa, en itke sen vuoksi.
Suren kai enimmäkseen toisten ihmisten vuoksi. Niiden, jotka ovat jääneet jäljelle. Suren muun muassa sen ihmisen vuoksi, joka on kiistatta yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Hän on menettänyt omaisen. En tiedä, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Olen surullinen menehtyneen ihmisten perheenjäsenten vuoksi. En voi edes kuvitella heidän suruaan tällä hetkellä.
Mieleeni vyöryy muistoja, ilmeisesti kuolemaan kuuluu jollain tavalla se, että muistot, joita ei muulloin ajattele, tulevat mieleen hakematta.
Kuusivuotissyntymäpäivänäni hän tuli antamaan minulle ruusun, ehkä elämäni ensimmäisen ruusun. Pidin hänestä lapsena. Hän oli monella tapaa kärsimätön ihminen, eikä välttämättä aina kaikkein empaattisin ja ystävällisin, mutta lasten kanssa hänellä riitti kärsivällisyyttä. Hän on sanonut minulle elämäni aikana monta ystävällistä sanaa. Hän ei koskaan sanonut minulle mitään loukkaavaa. Kun olin aikuinen, hän kysyi minulta usein tavatessamme, mitä mieltä juuri minä olen siitä, tästä, tuosta. Jostain syystä hän oli kiinnostunut kuulemaan mielipiteeni.
Tiedän, että on turha mietiskellä tällaisia asioita nyt, kun en ole suonut niiden mietiskelylle aikaa ihmisen eläessä. Ihmettelen, kuten vajaa vuosi sitten mummin kuoleman aikaan, miksi muistot tulevat vasta kuoleman yhteydessä, miksi ne eivät tule ennemmin. Miksi kuolemaan liittyy jonkinlainen hohto, jota ihminen ei eläessään välttämättä saa.
Eri ihmisten surulla on monenlaisia ulottuvuuksia.
Ajattelen, että en välttämättä sure niinkään ihmistä, vaan sitä, millaista elämä on ollut. Jollain tapaa toivon, että elämä olisi ollut erilaista, että elämässä olisi käynyt toisin, että kaikki olisi mennyt monella tapaa toisin.
Tiedän, että myös tällaiset ajatukset ovat turhia. Elämä on mennyt sillä tavoin kuin se on mennyt, ja juuri sen vuoksi elämä on kauheaa ja kaunista.
Päivä kaunein sammuva on, kukka kuolee korvaamaton
kun päättyy tää, muisto vain jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti