Kirjavuosi 2022

 Vuoden ensimmäisen viikon kunniaksi kerron perinteen mukaisesti kirjoista, joita luin viime vuoden aikana. Esittelen kaksitoista kirjaa, eli yhden jokaiselta kuukaudelta, mutta esittelemäni kirjat eivät ole missään järjestyksessä - eivät aikajärjestyksessä, tärkeysjärjestyksessä, paremmuusjärjestyksessä eivätkä missään muussakaan järjestyksessä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin yhteensä luin ja kuuntelin vuoden 2022 aikana 74 kirjaa. Se on melko samankaltainen tulos kuin kaikkina aikuisuuteni vuosina, eli viime vuosi ei ollut millään lailla poikkeuksellinen kirjavuosi. 

1. Anni Kytömäki: Margarita

Tämä teos voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Vuoden 2021 alussa Anni Kytömäki oli työpaikallani kirjailijavierailulla, korona-ajan takia tietysti etänä. Seurasin hänen haastatteluaan iltani ratoksi, ja haastattelua kuunnellessa kiinnostuin kirjasta tosissani. Kirja oli kuitenkin koko ajan lainassa ja siihen oli niin pitkä jono, että sain mahdollisuuden lukea kirjan vasta seuraavan vuoden puolella. 

Kirjassa on pääosassa Senni Margarita, joka toimii hierojana suomalaisessa kylpylässä toisen maailmansodan jälkeen. Sittemmin Senni opiskelee hoitajaksi ja hoitaa polioon sairastuneita lapsia. Kirjassa kerrotaan myös toisesta maailmansodasta, jonka osallisena Sennin isä on ollut. Sodan julma mielettömyys koskettaa ja puhuttelee etenkin, kun kirjaa lukee aikana, jolloin Venäjä on juuri hyökännyt Ukrainaan. 

Kirjaa lukiessa opin, että Margarita viittaa helmeen. Helmi viittaa siis kirjan päähenkilöön, ja lisäksi kirjassa ovat keskiössä helmisimpukat, joiden kohtaloa ainakin minä jäin miettimään, ja samalla mietin koko maailmamme ja ihmiskunnan kohtaloa syvemmin kuin aiemmin. Koska olen ihminen, joka mielellään näkee ympärillään universumin lähettämiä viestejä, tuntui kirjaa lukiessa hyvältä, että puolisen vuotta ennen kirjan lukemista olin nimennyt elämäni suuren uuden rakkauden, koirani, Helmiksi, sillä ajatuksella, että se oli minulle todellinen helmi. Kirjan Senni Margarita on nimensä veroinen, ja kirja itsessään on todellinen helmi kirjojen joukossa. Luen paljon kirjoja, mutta harvoin helmiksi nousevia kirjoja. Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa, jos et ole vielä lukenut sitä. Ja jos olet, voi miten mielelläni keskustelisin siitä kanssasi!

2. Armas Gerdt: Petrin matka Myyrmanniin

Kesällä luin omalla alallani tehdyn väitöskirjan, jossa oli tutkittu kirjoja, joissa kerrotaan omakohtaisista kokemuksista oman lapsen kuolemasta. Tutkimusta lukiessani sain tietää, että Petri Gerdtin isä Armas Gerdt on kirjoittanut kirjan poikansa kuolemaan johtaneista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen. Halusin lukea kirjan. 

Petri Gerdt oli vastikään ylioppilaaksi kirjoittanut nuori mies, joka 2000-luvun alussa rakensi pommin ja kuljetti sen Vantaalla sijaitsevaan Myyrmannin kauppakeskukseen eräänä tavallisena, syksyisenä perjantai-iltana. Syystä, jota ei ole saatu koskaan varmuudella selville, pommi räjähti ja surmasi useita paikalla olleita ihmisiä, Petrin itsensä mukaan lukien. Petrin kuoleman jälkeen hänen isänsä terveys romahti, ja tämä joutui sairaalaan, missä hän puolestaan alkoi purkaa kokemustaan kirjoittamalla. 

Petrin isä ei ole taiteellinen kirjoittaja, vaan loogisesti asioita yhdistelevä ja päättelevä insinööri, jota vaivaa kysymys siitä, miksi Petri rakensi pommin ja vei sen mukanaan Myyrmanniin. Kirjassa hän kertoo perusteellisesti ja itseään säästelemättä Petrin elämästä ja pyrkii selvittämään vastausta kysymykseen siitä, miten Petri päätyi rakentamaan pommin ja mitä tapahtui päivänä, jona pommi räjähti Myyrmannissa. Kirjan lopussa olen hänen perustelujensa vuoksi vakuuttunut siitä, että pommin ei ollut tarkoitus räjähtää Myyrmannissa, eikä sen ollut tarkoitus tappaa ketään. 

Kirjan luettani tunsin surua epäoikeudenmukaisen maailman ja elämän vuoksi ja kunnioitusta kirjan kirjoittajaa kohtaan hänen kyvystään analysoida tapahtumia avoimesti, rehellisesti ja kaunistelematta. Suosittelen myös tätä kirjaa jokaiselle, jota vähänkään kiinnostaa.  

3. Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä

Tämän kirjan esittelen ilman että varsinaisesti suosittelisin sitä. 

Kirja kertoo kolmekymppisestä, tavallisesta, keskiluokkaisesta heteropariskunnasta, jotka päättävät, että nyt on ensimmäisen lapsen aika. Takakannen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että kirja olisi elämänmakuinen ja koskettava, jollain tavalla ehkä kriittinenkin kuvaus ensimmäisen lapsen saamisesta nykymaaimassa. Kiinnostuin kirjasta, kun joku kirjaston asiakas oli tehnyt siihen varauksen, ja bongasin sen varaushyllyssä. 

Kirjassa pääosassa on tietysti naisen näkökulma - ei siis mitään uutta. 

Kirja alkaa siitä, kun nainen poistattaa itseltään kierukan, ja loppuu siihen, kun vauva on jo ehtinyt olla maailmassa hyvän aikaa. 

Kirja sisältää hyväosaisen naisen valitusta ihan jokaisesta asiasta, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen lauseeseen asti. Kirja ei sisällä suuria tunteita suuntaan eikä toiseen, mutta kaikkea kehystää koko ajan se, että oikeastaan kaikki on huonosti. 

Kierukan poistaminen sattuu. Lääkäri sanoo siinä tilanteessa jotain töksähtävää. Kun nainen lähtee lääkäristä pois, sää on huono. Nainen miettii, onko kolmekymppisenä jo liian vanha tulemaan raskaaksi, ja pelkää, että ei tulekaan raskaaksi. Kun hän sitten kuitenkin heti ensi yrittämällä pamahtaa paksuksi, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että ei olisi pitänyt sittenkään ihan vielä ruveta hommiin, kerta se onnistui näin helposti. Sohva, jolla hän kotona istuu, on liian pehmeä. Miehen halaus voisi olla hellempikin. Vointi raskauden alusta loppuun asti on huono. Työkavereiden antamissa lahjoissa ja korteissa ennen äitiyslomalle jääntiä on kaikissa jotain vähän ärsyttävää. Huomio, jota mies osoittaa naista kohtaan, on vääränlaista. Synnytys on kuolemallisen kivulias, eikä kukaan kohtele naista synnytyksen aikana, kuten hän toivoisi. Elämä vauvan kanssa on koko ajan ihan pirun raskasta. Ja mieskin siinä sitten vielä pyörimässä, sukulaisista puhumattakaan, kylläpä naista koetellaan. 

Kyllä kai tämä oli jollekin todenmukainen ja elämänmakuinen. Sellaiselle, joka on saanut elämässä kaiken ilman erityistä vaivannäköä, ja jolle sellaiset asiat kuin rakastava kumppani, välittävät lähimmäiset, rahallisesti kohtuullinen toimeentulo ja raskaaksi tuleminen ovat itsestäänselvyyksiä, joista ei keksi muuta kuin valittamista. Miuita ihmisiä tai laajemmin yhteiskuntaa ei tarvitse ajatella, sille ei ole sijaa. Enempää kuin yhtä näkökulmaa on tästä kirjasta turha hakea. Sitä myöten tämä kirja jättää mielestäni täyttämättä kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Kritiikkiä löytyi asiaa kuin asiaa kohtaan, mutta mitään ratkaisuehdotuksia tai edes pyrkimystä sellaisiin ei ollut havaittavissa. 

Ei jatkoon!

4. Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla - Elämäni valkohain kanssa

Olen jonkin verran viehtynyt extreme-kokemuksiin, kuten lentokoneesta hyppäämiseen ja siihen, että karting-autolla pääsee ajamaan lujaa. Valkohain kohtaaminen silmästä silmään valtameressä niin, että välissä on vain rautahäkin kehikko, ei kuitenkaan kuulu niihin elämyksiin, joista haluaisin maksaa. Onneksi kirjallisuus tarjoaa tämän mahdollisuuden ilmaiseksi kotisohvalta käsin. 

Harri-Pekka Pietikäinen on koko lapsuutensa ajan pelännyt, että hai hyökkää hänen kimppuunsa kesämökin järven rantavedessä. Hän, kuten varmaan monet muutkin, on traumatisoitunut Tappajahai-elokuvasta. Aikuisena hän on päättänyt kohdata pelkonsa silmästä silmään ja ahtautuu muiden turistien kanssa häkkiin, joka lasketaan mereen siinä toivossa, että mahdollisimman moni valkohai saapuisi paikalle. 

Populaarikulttuurin luoma käsitys on, että valkohait hyökkäisivät joukolla heti ensi tilaisuuden tullen, repisivät häkin kappaleiksi ja popsisivat ihmiset suihinsa, kadoten sen jälkeen kaukaisuuteen ja jättäen jälkeensä ainoastaan verisen veden ja muutaman ihmisestä irronneen riekaleen. 

Todellisuus kuitenkin on, että ihmiset saavat kiittää onneaan, jos valkohaita ylipäänsä enää on siellä, missä niitä ennen on ollut. Ja vaikka niitä olisi, ne pyrkivät välttelemään ihmistä. Jos kaikki osatekijät ovat kohdallaan, ja sattuu niin, että valkohai ja ihminen kohtaavat, valkohai on harvoin kiinnostunut ihmisestä. Ihmisessä ei ole valkohaille tarpeeksi ravintoa, eikä ihmisellä muutenkaan ole haille merkitystä. Valkohait ovat monen muun eläinlajin tavoin vaarassa kadota maailmasta kokonaan - ja monenkaan asian kannalta tämä ei suinkaan ole millään tavalla tavoiteltava asiaintila. 

Jos olet edes jonkin verran kiinnostunut haiden elämästä, tai jos olet joskus epäröinyt uimaan menemistä siinä pelossa, että hai hyökkää kimppuusi, toivon, että luet tämän kirjan!

5. Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

Kesällä 2022 sain ihmeellisen tarmonpuuskan autolla ajamisen suhteen. Pidän itseäni maailman huonoimpana kuskina, joka ei osaa ajaa, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisi autoista yhtään mitään. Koska ihmisen on mielestäni hyvä lukea välillä jotain, mikä itseä ei kiinnosta yhtään, päätin lukea naispuolisen ammattiautoilijan naisille kohdistaman autoilukirjan. 

Kirjassa on kerrottu perusasioita auton hankkimisesta ja auton huoltamisesta, tankkaamisesta lähtien. Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, koska en ole koskaan omistanut autoa, eikä mikään auton huoltamiseen liittvä ole ikinä pätkääkään kiinnostanut. Toisaalta kirjan lukeminen oli hyvää kertausta autokouluajoilta: kerrattiin joitakin liikennemerkkejä, joiden tulkinta saattaisi olla vähemmän ajelevalle hankalaa, ja esimerkiksi hätäjarrutuksen tekemistä. Viimeksi mainittu oli opastettu niin elämyksellisesti, että olisin heti halunnut päästä kokeilemaan sitä käytännössä. Onneksi heti perässä oli muistutus, että tätä sovelletaan siis hätätilanteissa, ei esimerkiksi liikennevaloihin pysähtyessä. 

Paikoitellen kirja oli mielestäni vähän ärsyttävä, sillä joissain kohdin tunnuttiin rinnastavan tietämättömyys tyhmyyteen. Teksti antoi paikoitellen ymmärtää, että jos lukija ei tiedä tätä ja tätä perusasiaa autoista, hän on tyhjäpäinen hyypiö, joka voisi välillä lakata meikkaamasta ja viilaamasta kynsiään ja miettiä elämässä tärkeämpiä asioita. Ikävintä oli, että muutaman kerran kirjoittaja pilkkasi Suomen surkein kuski -ohjelman osallistujia, eikä ilmeisesti tule ajatelleeksi, että tahto parantaa omia ajotaitoja saattaa olla vaikea ja rohkeutta vaativa päätös, ja niin ollen kirjaan tarttunutta ihmistä voisi mieluummin kiittää kuin parjata lisää asioista, joista hän todennäköisesti on jo kuullut elämässään tarpeeksi. 

Silti, jos minulla olisi oma auto, jolla ajelisin jatkuvasti, ostaisin tämän kirjan omaksi ja säilyttäisin sitä hanskalokerossa. Voisin suositella sitä muillekin autoileville ihmisille, sekä naisille että miehille.

6. Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2022. Poikkeuksellisesti olin tutustunut Finlandia-ehdokkaisiin jo etukäteen ja olin lukemassa tätä kirjaa parhaillaan, kun voitto julkistettiin. Olen iloinen, että juuri tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon. Toivoisin, että mahdollisimman moni ihminen lukisi tämän kirjan ajatuksen kanssa. 

Kirjan päähenkilö on ollut lapsuudessaan tunnollinen, koulukiusattu musiikkiluokkalainen. Kirjan nykyhetkessä hän on opettajana työskentelevä aikuinen. Sattumanvarainen näky saa hänet muistelemaan menneitä, ja kirjan tarina pureutuukin pitkälti hänen tuskallisiin kouluaikoihinsa. 

Tarinan päähenkilö on ollut lähes koko kouluaikansa henkisen ja fyysisen väkivallan uhri sekä koulutovereidensa että erityisesti opettajan taholta. Mielestäni tärkeimmältä tässä kirjassa tuntuikin nimenomaan opettajan valtaa kohtaan kohdistettu kritiikki. Vertaisten kesken tapahtuva koulukiusaaminen on tietysti tärkeä ja vakava aihe, mutta opettajan oppilaisiin kohdistama kiusaaminen on vähemmän käsitelty aihe, jota olisi syytä pysähtyä pohtimaan paljon enemmän. 

Opettaja on aikuinen, joka viettää paljon aikaa lasten ja nuorten kanssa ainoana aikuisena. Nykyaikana opettajan epäoikeudenmukaista toimintaa voidaan ehkä dokumentoida älypuhelimilla, mutta esimerkiksi tämän kirjan päähenkilön kouluaikoina, 2000-luvun alussa, se ei ole ollut mahdollista. Opettajalla on käytännössä mahdollisuus tehdä mitä lystää, ja tarpeen vaatiessa selitellä itsensä ulos ongelmista ilman, että joutuu vastuuseen toisille aikuisille. Opettajat ovat ikään kuin jumalia jakaessaan arvosanoja, jotka määrittelevät ihmisten tulevaisuuden mahdollisuuksia - mutta mitä numerot ovat? Ne ovat mielipuolisia leimasimia, joita opettajat jakelevat omien mieltymystensä ja ennakkoluulojensa mukaan. Surullisen paljon määrittelee se, millaisia numeroita oppilas yleensä saa. Jos oppilas saa monessa muussa aineessa seiskaa, hänelle voi hyvin antaa seiskaa omassakin aineessa. Kympin oppilaalle on ikävää antaa riviä huonontavaa numeroa, hänelle on helpompi antaa kymppi kuin esimerkiksi jollekin, jolla muuten on vaikka seiskaa. Ja hei, opettajat ovat kiireisiä, eihän heillä ole aikaa mietiskellä sen syvällisemmin. Jos oppilas miellyttää opettajaa, hän saa paremman arvosanan. Jos taas ei satu miellyttämään, kyllä hänelle huonompikin arvosana kelpaa. Tosipaikan tullen opettajat ovat aina valmiina tukemaan toisiaan: kyllä he jumalallisessa vallassaan ovat oikeassa. 

Opettajien työ on kiireistä ja stressaavaa, he parkuvat jatkuvasti joukkona lisää palkkaa ikävän työnsä tueksi. Heillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista vastuuta, kun joku hakataan, joku joutuu mielisairaalaan vuosien koulukiusaamisen takia tai kun koulussa ammuskellaan. Mitäpä opettaja olisi voinut tehdä, ei mitään tietenkään. 

Kun luin tämän kirjan, esitin somessa toiveen, että etenkin jokainen opettajana toimiva lukisi tämän kirjan. Myöhemmin totesin, että siitä tuskin on sen enempää hyötyä kuin muistakaan opettajien vastuuta kyseenalaistavista kysymyksistä tai kohuista. Perinteisesti opettajilla on ollut ainoastaan valtaa - vastuuta heillä ei loppujen lopuksi tunnu olevan. 

Teepä siis itse päätös siitä, luetko tämän kirjan vai et. Joka tapauksessa olen iloinen, että juuri tämä kirja palkittiin ja nostettiin keskusteluun. Mielestäni se on hyvä askel ihmiskunnalle. 

7. Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Tämä on ehkä parhaita tietokirjoja, joita olen koskaan lukenut. Toivoisin, että tätä kirjaa siteerattaisiin ääneen ja esimerkiksi työpaikkojen kahvihuoneiden seinille liimatuilla muistilapuilla usein, ja että tämä kirja herättäisi ihmiset aidosti pohtimaan asiaa. Toivoisin, että jokainen lukisi tämän kirjan. 

Kirja on läskiksi itsensä kokevan ihmisen kokoama kertomus niistä lukuisista elämäntilanteista, joita normaalipainoisen ihmisen ei tarvitse koskaan kokea, ja jotka tuottavat haasteita läskeille. Samalla kirja on tärkeä kritiikki, kannanotto ja keskustelunavaus läskivastaisesta kulttuurista, jossa elämme. Se tuo esiin tutkimukset, joissa on todettu, että ihmiset kautta maailman olisivat mieluummin onnettomia kuin läskejä. Se pureutuu painoindeksiin, joka hallitsee terveyskyselyitä ja tutkimuksia ja yksilöiden hyvinvoinnin kartoituksia, vaikka kyseinen väline on alkujaan kehitetty tilastotieteessä joukkojen tutkimiseen, ei missään tapauksessa yksilöllisen ihmisen terveyden mittariksi. Se kertoo, että jos ihminen on läski, hänen terveyttään ei tutkita samalla tavalla kuin muiden, ainoa vika, mikä hänessä todetaan, on ylipaino, oireista riippumatta. Läskejä pidetään tyhmempinä ja laiskempina kuin muita, heidän on vaikeampi saada työpaikkaa, heidän on vaikeampi saada ystäviä ja parisuhdetta. 

Koskettavinta ja samalla tuskastuttavinta ja samastuttavinta mielestäni oli se puhumisen tapa, joka on niin syvälle juurtunut osa kulttuuriamme, että emme sitä välttämättä edes tiedosta, vaikka se on lähemmin tarkasteltuna täysin sairasta.

Kahvipöydässä ei voi istua kuulematta puhetta siitä, miten tarjolla olevia herkkuja ei pitäisi syödä, tai jos niitä syö, täytyy sen jälkeen jumpata oikein kunnolla, ja perään heleää naurua. Ruoka ja herkut ovat syntiä ja paheita, niitä pitäisi välttää, niihin ei saisi sortua, tai jos sortuu, asialle pitää heti tehdä jotain. Etenkin läskin ihmisen pitää jollain tavalla selitellä tai pahoitella aina, jos hän ottaa tarjotun pullan. Joka puolella vastaantulevassa puheessa keskiössä on ainoastaan läskiyden välttäminen, mikään muu elämässä ei ole yhtä tärkeää. 

Kirja antaa puheeseen loistavan termin: oman syömisen juontaminen. Ihmiset, jotka kovaan ääneen kertovat muille, kuinka he syövät vaikka ei pitäisi, tai jättävät syömättä, tai jumppaavat koska söivät, tai saavat syödä kunhan jumppaavat, juontavat syömisiään muille. 

Ja minun tekisi sanoa kirjan kirjoitajan jalanjäljissä ihan jokaiselle ihmiselle: tee mitä teet, mutta ÄLÄ juonna syömisiäsi. 

Olen ollut tätä mieltä ennenkin, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen olen sata kertaa vahvemmin tätä mieltä: 

Elämässä on tehtävä valinta sen suhteen, haluaako ajatella kaloreita vai eikö halua ajatella kaloreita. Jos valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, eli haluaa ajatella kaloreita, silloin täytyy syödä vähäkalorista ravintoa ja jättää kaloripommit pois. Jos taas valitsee toiseksi mainitun vaihtoehdon, eli ei halua ajatella kaloreita, silloin saa syödä mitä lystää. 

Molemmissa vaihtoehdoissa pätee sama elämänohje: pidä turpasi kiinni kaloreista. Kukaan ei kaipaa selittelyäsi, pahoitteluasi, kommentointiasi, juontamistasi kaloreiden suhteen. Ei omasta eikä muiden syömisestä. 

8. Sanna Stellan: Hyvien synnytystarinoiden kirja

Sanna Stellan, eli yksi suosikkinäyttelijöistä, on koonnut tähän kirjaan tarinat omista synnytyksistään ja haastatellut samalla muita ihmisiä, jotka ovat kokeneet synnytyksen positiivisesti. Kirja on kirjoitettu, jotta ihmiset saisivat synnytyksestä muitakin näkökulmia kuin sen liian monesti esimerkiksi elokuvissa toistetun, jossa nainen kirkuu elämänsä suurimmissa tuskissa ja veri ryöppyää.

Luin tämän kirjan, koska olin kiinnostunut vastakertomuksesta. Olen aina luullut, että synnytys on vähän kuin kuoleman porteilla käyminen, vaikka olen samalla hienoisesti ihmetellyt, että jos se on niin ylimaallisen suuri kipu, niin miten niin moni on siitä selvinnyt jopa useamman kerran. Luin tämän kirjan myös, koska on niin ihanaa lukea joskus hyviä tarinoita. Toivoisin, että tällaisia tarinoita kirjoitettaisiin enemmän ja usemmasta aiheesta. Kokemuksia, jotka ovat olleet ihmisille hyviä, siitä huolimatta, että niihin on liittynyt moninaisia vaiheita ja kipuakin. Kun luen tällaisia tarinoita, tuntuu, kuin sekunnin ajan voisi hengittää vähän vapaammin: elämässä on myös joitakin hyviä asioita, ja vaikeissakin kokemuksissa voi olla hyvää.

 

9. Heidi Silvan: Tyhmästi tehty

Käsittelin joskus noin vuosi sitten itse tämän nuortenkirjan, kun se saapui kirjastoon uutuuskirjana. Kiinnostuin siitä. 

Kirjan keskiössä on kolmen teinitytön muodostama porukka ja yksi kesä, jonka he viettävät yhdessä tyhmiä asioita tehden. Moni voi varmaan samastua tyhmyyksiin, mitä teini-ikäisenä porukassa voi tulla keksineeksi. Jotkut menevät tyhmyyksissään kuitenkin pidemmälle kuin toiset. Suosittelisin tätä monelle teini-ikäiselle, ja erityisesti tyhmiä tekeville ihmisille iästä riippumatta. Ehkä siksi luin sen itsekin. Pidin kirjassa myös moniulotteisuudesta: asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä asioita selitetty tai väännetty oikeiksi tai vääriksi, vaan moni asia jätettiin lukijan itsensä pohdiskeltavaksi. 

10. Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

Toimittaja Ilkka Karisto on huomannut, että jatkuva älypuhelimen selailu haukkaa suuren osan hänen ajastaan ja vaikuttaa haitallisesti muunmuassa keskittymiskykyyn tuomatta tilalle mitään positiivisia vaikutuksia. Vuoden 2019 lopussa hän päättää viettää seuraavan vuoden, vuoden 2020, kokonaan ilman nettiä, ja kirjoittaa tästä ajasta kirjan. Kokeilu lähteekin hyvin käyntiin, ja netitön aika tuntuu tavalla tai toisella luksukselta. Sitten iskee koronapandemia, ja asiat vaikeutuvat huomattavasti. Vuosi ilman nettiä kuitenkin taittuu, muutamaa pientä lipsahdusta lukuunottamatta. Jos haluat tietää, miten se taittui, niin lue tämä kirja. 

Kirja oli minulle hienoinen pettymys. Ensinnäkin luin kirjan saadakseni tietää, miten Karisto hoiti laskujen maksamisen ynnä muut viralliset asiat ilman nettiä vuonna 2020, ja etenkin korona-aikana, jolloin oli käytännössä kiellettyä lähteä kotoa minnekään. Laskujen maksamisen ja muiden viranomaisasioiden hoitamisen osalta kirjassa kerrotaan kuitenkin vain alkuvuodesta, jolloin pankkeihin ja virastoihin vielä pääsee sisään, ja päivitellään palvelun hitautta ja paikan päällä annetusta palvelusta perittyä palvelumaksua. Laskujen maksaminen on siis paljon kalliimpaa ja vaivalloisempaa, jos et osaa tai voi käyttää nettiä. Tämähän nyt oli selvää jo lähtökohtaisesti. Korona-ajalta kirjasta löytyy muutama maininta siitä, että joko laskun maksaminen on viivästynyt tai sitten vaimo on maksanut sen nettiä käyttäen. No silloin ei kyllä mielestäni oikein voi puhua ajasta ilman nettiä.

Tulin kirjan luettuani myös surulliseksi. Karisto ylistää kirjassa sitä, kuinka hän netin käytön jätettyään pystyi taas keskittymään esimerkiksi kirjan lukemiseen. Aikaisemmin hän on koukuttunut ainoastaan uutisten ja somepäivitysten nopeaan selaamiseen, eikä keskittyminen ole riittänyt mihinkään pitkäjänteisempään. Karisto yleistää saman koko yhteiskunnan ongelmaksi, ja paljastaa, että valtakuntamme suurimman sanomalehden kulttuuritoimittajakin on myöntänyt, että ei oikein enää jaksaisi lukea kirjoja, vilkaisee vain muutaman lauseen niistä ja kirjoittaa siltä pohjalta sitten arvostelun. Jos tämä on se suunta, mihin maailma on menossa, haluan hypätä katolta alas. 

Mutta sellaista kuulkaa. Emme me nykyihmiset ole mitään muuta kuin puhelin käteen juurtuneita muumioita, joiden älykkyys ei riitä kuin parin lauseen lukemiseen kerralla, jos siihenkään. Tai ainakaan tämän kirjan kirjoittaja ja hänen tuntemansa ihmiset eivät pysty sen enempään.

11. Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Taas asiakas oli varannut tämän, toiseen maailmansotaan sijoittuvan ja uuden kirjasarjan aloittavan uutuuskirjan, ja taas minä bongasin sen varaushyllystä ja varasin itselleni. 

Kirjan keskiössä on vähän alle parikymppinen Raakel, joka on kasvanut varakkaassa perheessä Helsingissä ja elänyt hyvin suojattua elämää. Sodan syttyessä Raakelille tarjoutuu mahdollisuus lähteä rintamalle lottatehtäviin, ja hän tarttuu mahdollisuuteen, koska kaipaa jännitystä elämäänsä ja haluaa ärsyttää äitiään, joka taas haluaisi suojella häntä kaikelta pahalta. Ainut Raakelin harmi on, ettei hän pääse etulinjaan olemaan toimintaelokuvan sankarihahmo, vaan joutuu ihan vain viestilotaksi jonnekin saaristoon. Myöhemmin Raakel lähetetään erilaisiin, toinen toistaan kurjempiin tehtäviin, koska hän ei sopeudu mihinkään eikä viihdy missään. 

Tätä kirjaa lukiessani törmäsin harmittavaan, onneksi suhteellisen harvinaiseen tunteeseen siitä, että kirjan kirjoittajalla ei selvästikään ole elämästä ja maailmasta yhtään samanlaiset näkemykset kuin vaikka minulla, ja sen takia kirjan lukeminen oli lähinnä ärsyttävä kokemus, vaikka kirjan aihe vaikutti ihan lupaavalta. Raakelin hahmoa kuvataan esimerkiksi kovin hyveelliseksi, luotettavaksi ja rohkeaksi, vahvaksi naiseksi. En vain käsitä, mitä luotettavaa on siinä, että ensi töikseen lotaksi päästyään hän rikkoo lottalupauksensa kuuntelemalla salaa sotilaiden keskinäisiä puheluita saman tien, kun tilaisuus koittaa. Myöhemmin hän on kovin ärtynyt, kun hänen lottakaverinsa kumppani katoaa taistelussa, ja tätä kadonneen sotilaan lottakumppania Raakelin mielestä turhaan paapotaan ja palvellaan. Raakelin mielestä tilanne on hyvä, koska kyseistä sotilasta ei ole vielä julistettu kuolleeksi. Miksi morsianta kohtaan pitäisi osoittaa myötätuntoa? Myöhemmin kyseinen lottakumppani saa tietää, että Raakel on salakuunnellut puheluita, ja kertoo sen eteenpäin. Kyseinen lotta on siis petollinen, Raakel halveksii häntä hänen epäluotettavuudestaan ja lähtee niskojaan nakellen toisiin tehtäviin. Se, että Raakel itse valehtelee jokaiselle vastaantulijalle välttääkseen rangaistukset ja saavuttaakseen mitä itse haluaa, puolestaan on silkkaa vahvuutta, rohkeutta ja isänmaallisuutta. 

Kaiken kruunaa kirjailijan saatesanat siitä, että hän halusi kirjoittaa tämän kirjan siksi, koska "lotista ei ole juurikaan kirjoitettu aiemmin", ja hän halusi sijoittaa tähän kirjaan muunmuassa Bengtskärin majakalla käydyn taistelun, koska siitäkään "ei ole juuri kirjoitettu aiemmin, eivätkä monetkaan tiedä siitä." Minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että otapa Laitonen edes joku sotahistoriallinen kirja käteesi ja lue se, tai tee edes pikainen google-haku, jos et muuhun pysty.

Ei jatkoon!

12. Juha Hänninen: Auta minut kuolemaan - Armollinen, rikollinen eutanasia

Oletko koskaan miettinyt, pitäisikö eutanasian, eli kuolemaan avustamisen, olla laillista, vai onko se mielestäsi pöyristyttävä ajatus?

Juha Hänninen on saattohoidossa työskennellyt lääkäri, joka on kirjoittanut eutanasiasta useamman kirjan, muunmuassa tämän kirjan. 

Oli varmaankin taas niin, että asiakas oli tehnyt varauksen ja varausta käsitellessäni ajattelin, että minuakin kiinnostaa tämä aihe. 

Minulla ei ollut ennen kirjan lukemista vakaumuksellista mielipidettä siitä, sallisinko kuoleman avustamisen vai en.  En onneksi ole joutunut miettimään asiaa vakavasti. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olin kirjoittajan argumenteista vakuuttunut, ja ennemminkin ihmettelen, miksi eutanasia ei ole laillinen maassamme. 

Jos olet joskus miettinyt eutanasian laillisuutta tai laittomuutta, tai jos sinua kiinnostaisi miettiä sitä, kehotan lukemaan tämän kirjan.