2015

Oisko jonkunlaisen vuosikatsauksen paikka taas. Kirjoitin tämän toissapäivänä ja tämä olisi pitänyt julkaista eilen, mutta sitten jumiuduin näpräilemään nettiä vain uudella älypuhelimellani, koska mulla on nyt ihan rakkaussuhde sen kanssa, enkä osannut sitä kautta läpikäydä ja julkaista blogitekstiä.

Eli asioita, joita jäi mieleen vuodesta 2015, kuukausittain eriteltyinä. Olkaa hyvät, ja syvimmät pahoitteluni, jos jotakin tärkeää jää pois.

Tammikuu

Uudenvuodenpäivänä kävin elokuvissa katsomassa "Päin seinää", koska siinä näytteli Eero Ritala. Elokuva ei ollut mikään järisyttävän loistava kokemus, mutta hyvä se oli silti.


Joululoman jälkeen tuntui aivan karsealta palata opintojen pariin, koska se tarkoitti gradun kirjoittamisen aloittamista.

Kirjoitin ensimmäiset sivut pro gradu -tutkielmaa ja koko homma tuntui vain ja ainoastaan jotenkin absurdilta. En pystynyt näkemään, että siitä muka joskus tulisi se ihan valmis työ.

Juoksin maratonin Uudessakaupungissa, hallissa, kilometrin mittaisessa putkessa 42 kierrosta. Tykkäsin.

Ilmoittauduin Raatteen maratonille ensi tilaisuuden tullen. En halunnut, että se jää vuodelta 2015 väliin, kuten se jäi vuonna 2014, ensimmäisenä järjestämiskertanaan.

Aloitin kuntopotkunyrkkeilyn.

Aloitin opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla. Aloitus jännitti megalomaanisesti, mutta alusta asti siellä vain tiesin, että täällä on hyvä ihmisen, tai ainakin minun, olla.

Helmikuu

 Oli ihanaa olla kirjastolla harjoittelussa. Aamut, joina kävelin töihin, olivat uskomattoman kauniita. Gradun kirjoittaminen lakkasi pikkuhiljaa tuntumasta aivan kammottavan karsealta.

Ystävänpäivänä kävin ajamassa kartingia veljen ja tämän lasten kanssa. Oli yhtä kivaa kuin edellisellä kertaa. Jäljelle jäi vain ihmetys, miksi en ole käynyt siellä sen jälkeen.

Kesälle hahmottui joitakin suunnitelmia, joista iloitsin hulluna.

Aloin käydä yliopistoliikunnan tunneilla, joiden hyödyt ymmärsin vasta viidentenä yliopistovuonna. Kyllä, mulla on toisinaan hitaahko sytytys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Kävin Ismo Leikolan keikalla ja sen loputtua tunnustin rakkauteni hänelle. En pysty vieläkään ymmärtämään, että olen jutellut Ismo Leikolan kanssa, että hän on seissyt puolen metrin etäisyydellä ja tullut oma-aloitteisesti halaamaan. En pääse siitä yli i-ki-nä. Ja tähän väliin: käykää jokainen äänestämässä Ismo Leikolaa Venla-palkinnon saajaksi!!!! Ei maksa mitään, ei vie paljoa aikaa, ilahdutatte minua, ja I.L. on vaan paras.
http://kultainenvenla.fi/ehdokkaat-/

Maaliskuu

Gradun kirjoittamisesta tuli rutiinia.

Huomasin, että yhden ystävän tapaamista seurasi aina paniikkiahdinko. Havaitsin, että sitä ihmistä ei oo sit pakko enää tavata, ainakaan ehdoin tahdoin.

Tilasin elämäni ensimmäisen Ismo Leikola -fanipaidan. 

Kävin Ismo Leikolan keikalla uudestaan parin viikon päästä edellä mainitusta, ja olen varma, että hänen silmissään kävi tunnistamisen pilkahdus. Uskokaa tai älkää, mutta minä olen varma.

Nautiskelin tuliviskiä muuan bileissä ja aiheutin sillä tietämättämäni yleistä hämminkiä.

Kesäsuunnitelma varmistui, ja olin iloinen siitä.

Odottelin pääsiäistä, koska l-o-m-a.

Huhtikuu

Vietin aivan ihanan pääsiäisen ilman gradua, muita opintoja tai tietokonetta. Seurasin veljen futsal-turnausta ja luin Stephen Kingin Tohtori Uni -teosta, vietin iltoja toisen veljen luona, kävin lenkillä ja olin onnellinen.

Koira sairasti kammottavan mahataudin, jonka seurauksena itkin non-stoppina kokonaisen viikonlopun, koska olin varma, että nyt se kuolee. Tuossahan tuo vieläkin porskuttaa. 


Yhtenä iltana sain tietää pääseväni marraskuussa Ateenaan. Kävelin töistä kotiin ja ajattelin, että oho, ja että miltäköhän se muu elämä mahtaa marraskuussa näyttää, onko sitä edes.

Vietin synttärini ukin synttäreillä, pidin puheen ja juttelemassa käydessäni en onneksi tiennyt, että sen jälkeen emme koskaan enää juttele. Vaikka arvattavissa se kai oli. Illalla vietin laatuaikaa veljieni kanssa, eikä mikään ole parempi tapa viettää synttäreitä, sen minä sanon.

Toukokuu

Vietin vapun ystävän luona Hämeenlinnassa. Oli tosi kivaa. Sillä reissulla matkustin elämäni ensimmäisen kerran Onnibussilla. Vaikutelma: täyttä ja ahdasta ja hiostavaa, mutta hinta-laatusuhde oli hyvä. Hienoa, että tällainen matkustusmahdollisuus on olemassa nykyään.

Vanhempieni pihalle nousi vihoviimein trampoliini, ja ajattelin, että tästä lähin en tee enää mitään muuta kuin pompin siellä.


Kirjoitin viimeisen luvun graduuni ja ihmettelin, että tässäkö tää nyt oli. Sovimme graduohjaajan kanssa, että nyt pidän vähän lomaa. Samana päivänä sain tietää pääseväni elämäni ensimmäisen kerran semmoiseen hemmottelu-kasvohoitoon. Jee!

Kävin aikuiskouluttajan pedagogisten opintojen pääsykokeessa, joka ei ollut kiva kokemus ja ajattelin, että kävinpä siellä nyt nolaamassa itseni, mutta väliäkös tolla nyt. 

Postiluukustani kolahti toinen Ismo Leikola -fanipaita. Olin menossa se päälläni illaksi töihin, mutta viime tingassa pyörsin päätöksen ja vaihdoin jonkun muka asiallisemman paidan.

Kesäkuu

Vietin aivan ihanan kesälomaviikon kummien luona. Kasvohoitoa ja yhdessäoloa ja Aino-jäätelöä ja Lottakoti-kahvittelua ja ja ja.... Onneksi on kummit. <33

Sain tietää päässeeni aikuiskouluttajan pedagogisiin opintoihin ja olin yksinomaan järkyttynyt.

Vietin tylsän ja sateisen juhannuksen kotona lukien kirjoja, joita ei ollut pakko lukea.

Aloitin työt kirjastolla ja taas aloitus jännitti hirveästi, mutta taas tulin maailman onnellisimmaksi siitä, että saan olla siellä. Oli i-ha-naaa.

Löysin kirjastosta lapsuudessani esitetyn "Parhaat vuodet" - tv-sarjan dvd-boxin ja tuijotin innoissani sitä. 

Heinäkuu

Olin töissä kirjastolla ja iloitsin jokaisesta aamusta, jona sain mennä töihin.


Kävin syömässä ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aikoihin.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran Wilhelmiinan konditoriassa. Suklaakakku ei ollut minun vaatimuksiani täyttävää, ei ollenkaan tarpeeksi makeaa, mutta olen iloinen, että tuli käytyä.

Koukuttauduin Blondi tuli taloon -tv-sarjan dvd-boxeihin.

Oli ihanaa istua töiden jälkeen puistossa kahvilla ystävän kanssa.

Löysin uuden lenkkipolun, josta tuli pitkäksi aikaa lempipaikkani.

Pääsin veljentytön kanssa tivoliin, mikä oli haaveideni täyttymys. Olen odottanut sellaista koko tätiyteni ajan.

Tein Jyväskylä-Pasila-Hämeenlinna-Tampere-Jyväskylä-rundin, johon sisältyi mm. futsal-turnaus, lapsuudenystävän tapaaminen ja Muumi-museo. Oli mahtavaa.

Elokuu

Huomasin yhtäkkiä uusin silmin ihmisen, jonka naaman olin nähnyt melkein kahden kuukauden ajan joka päivä. Elämästä tuli ihan hullunmyllyä.

Ahdisti aivan helvetisti, koska gradua piti ruveta viimeistelemään, valmistuminen ja työnhaku alkoi olla melko ajankohtaista ja maraton oli tulossa. Henkeä kuristi.

Kävin ahdistusta pakoon päästäkseni katsomassa "Elämältä kaiken sain" -leffan. Irtokarkeilla höystettynä toimi tarkoituksessaan hyvin. 

Kävin istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja haaveilin, että mulla on elämässä jotain romantiikkaa. Siirsin Ismo Leikolan ja minun yhteiskuvan aamukahvipöydästä jonnekin vähemmän keskeiselle paikalle, kun elämässä oli tärkeämpääkin.

Juoksin ennätyksellisen maratonin Raatteen tiellä. Se oli upeampi kokemus, kuin mikään muu aiempi maraton Roomaa lukuunottamatta.

Syyskuu

Elämä ja gradun viimeistely plus muu siihen liittyvä vetivät mieltä reippaasti alaspäin. Yritin jaksaa kestää.

Eräänä aamuna sain parhaan aamuherätyksen ikinä: ensimmäinen mitä silmät avatessani näin oli veljeltä tullut tekstari, jonka mukaan mulla on yksi veljenlapsi lisää. Julistin sitä koko päivän kaikille.

Samana iltana kävin taas istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja seurasi jo toinen maailmankaikkeuden järähdys saman päivän aikana. Ei siitä sen enempää.

Työni kirjastolla loppui, mikä oli ihan kamalaa, mutta onneksi lähtöjuhlallisuuteni olivat ihanat ja sain kokea olleeni pidetty työyhteisössä.

Tutkinnosta erilliset aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot alkoivat, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä.

Sain pitää sylissä kymmenen päivän ikäistä ihmistä ja taas kerran ymmärsin, että tässä on ihme, vaikka noin yleensä en koe itseäni kovin lapsirakkaaksi. Silti, siinä hetkessä oli tiivistettynä kokonaisen elämän ihme.

Lokakuu 

Hoidin kaikkia asioita yllättävän järjellisellä ja ahdistumattomalla otteella. Pääsin jotenkin sellaiseen tunnetilaan, että nyt asiat ovat näin ja toimin parhaani mukaan ja olen iloinen siitä mitä on. Hain töitä, tein apo-opintoja, palautin gradun. Vihoviimeisen ja elämäni viimeisen version. Kävin kirjastossa, kävin yliopistoliikunnan tunneilla, aloin tutustua kirjaston koulutuksiin ja auttaa niissä apo-opintojen harjoittelun merkeissä.

Kävin katsomassa "Kätilö" -leffan, koska olin lukenut myös kirjan ja halusin nähdä leffaversion. Muistan, että kirja oli pettymys suurten odotusten jälkeen, ja niin oli elokuvakin. Vaikka ei kai mun olisi pitänyt niin kovin suuria odottaa.

Olin serkkuni häissä ja huomasin, että oon elämässäni osallistunut aika harvoin häihin. Oli tosi kivaa.

Marraskuu

Sain gradusta lausunnon ja arvosanan ja hain tutkintoa.


Lensin Ateenaan. Olin Ateenassa. Juoksin maratonin historian legendan mukaista, alkuperäistä reittiä myöten. En oikein vieläkään ymmärrä sitä, kai.

Vietin lähes viikon kummien luona ihmettelemässä tätä kaikkea. 

Olin kummien 70-lukutyylisillä synttäreillä ja pidin siellä puheen. Juhlissa olin onnellinen siitä, että mulla on elämässä niin paljon niin tärkeitä ja ihania ihmisiä.

Juhlista seuraavana päivänä kävin viimeisen kerran katsomassa ukkia.

Päätettiin, että pidetään valmistujaiset, kun kerta valmistun ja koska haluan iloiset juhlat itselleni.

Kävin katsomassa Jekyll ja Hyde -musikaalin teatterissa. Tästä tykkäsin tosi paljon. 

Joulukuu

Oltiin veljen lapsen ristiäisissä. Jee! :)


Ihmettelin sitä, onko kohta jo joulu.

Vietettiin valmistujaisiani. Mikä tärkeintä, rakkaimmat ihmiset kasassa ja tarjoilutkin parasta mahdollista.

Saatettiin ukki viimeiselle matkalle.

Ostin joululahjat suht viime tingassa, vaikka olin ajatellut, että tänä vuonna en osta muille kuin kummilapselleni.

Sain joulupäivänä puurosta mantelin. Suoraan sanottuna tuntui vaikealta uskoa, että mulla muka olisi edessä onnekas ensi vuosi.

Oma suurin toiveeni on, että ensi vuonna saisin työpaikan. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos asiat pysyisivät suurin piirtein samalla tavalla kuin ne nyt ovat, eli että kukaan lähipiirissä ei ole kuollut eikä vakavasti sairas, ja että mulla olisi työpaikka. Mielestäni se on aika paljon, mutta ei liikaa toivottu.
Tietysti olisi kiva, jos elämässä olisi tapahtunut jotain muutakin muutosta, eli muutakin kuin turhaa ja yksipuolista romantiikasta haaveilua, mutta se ei  ole prioriteetti numero yksi, eikä edes numero kolme.

Oma virallinen uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna on olla vähemmän itsekäs ja ottaa muita ihmisiä huomioon enemmän. Jos lupaan parantaa suhteessa vuoteen 2015, niin se ei ole paljon sanottu, sillä olin ihan karmea. En tiedä, mitä uskallan luvata,
mutta lupaan parantaa itseäni näissä asioissa. 

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin, onnekasta ja rakkaudentäyteistä vuotta 2016 jokaiselle, joka tämän lukee, näkee tai kuulee!






 

Arvoitus nimeltä gradu

Arvoitus, joka ei ikinä ratkea.
Lause, jota hoin gradussani useampaan otteeseen, ja joka loppujen lopuksi määritteli itse työn. Sattumalta tai juuri siksi.

Aloitin reilu vuosi sitten. Esittelin jo kehittelemäni aiheen. Sain komennuksen keksiä toisen. Aloitin vimmatun tiedonhaun, paniikkia ja hysteriaa lähentelevän keksimisen. Keksin. Aloin kehitellä. Kehittelin. En uskonut. Ohjaaja uskoi, joku muukin kenties uskoi.

Syksy meni ilman levon hetkeä. Tein unelma-alani opintoja ja gradua rinnakkain ja vuororellen ja yhtä aikaa. Itkin ja kirosin ja olin innostunut, onnellinen ja tyytyväinen, kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Asuntoni täyttyi muistiinpanovihkoista, lähdeteoksista, kirjoitusvälineistä. Muistitikulleni alkoi kertyä tiedostoja huolestuttavassa määrin. Hankin varuilta vielä kolmannen muistitikun, koska olin kuullut, että niihin ei voi ikinä luottaa - ei varsinkaan silloin, jos koko 120 sivun gradutekeleesi on yhden muistitikun varassa.

Jouluna pidin lomaa. Huomasin olevani suhteellisen hermoheikko. En kestänyt sitä, että joulupöydässä kysyttiin "mitä gradulle kuuluu" sen sijaan, että oltaisiin oltu pätkän vertaa kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu.

Joulun jälkeen alkoi ahdistus.
Tein ensin varovasti ja sitten räjähtävällä kauhulla sen havainnon, että joskus se gradu pitää kirjoittaakin.
Että ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisesti sisäistänyt kaiken lukemani. Jona hallitsisin täydellisesti kaiken ja mieleni syöksisi ajatukset tekstiksi paperille juuri sellaisina kuin kuuluu, kuin suoraan tietokoneen tiedostoista.
Että jos aion tehdä gradun, minun pitää tehdä se. Minun, ei kenenkään muun. Kukaan ei voi sanoa, onko se oikean- vai vääränlainen.
Edelleen ohjaaja uskoi, minä en.

Aloitin.
Varovasti.
Kirjoitin yhtenä tammikuun alun iltana kaksi sivua, toisena päivänä toiset kaksi.
Samaan aikaan aloitin työharjoittelun kirjastolla. Päivät olivat kivoja, mutta raskaita. Päivien mukavien hetkien ansiosta jaksoin niellä iltaisin mukillisen myrkkyä, eli kirjoittaa puoli sivua tai sivun tai pari isoa G:tä, niin kuin sanotaan. Olin kauhuissani ja tukehtumiseen asti ahdistunut ja kenties vähän ylpeä itsestäni.

Tammikuun loppuun mennessä olin saanut ensimmäisen luvun kirjoitettua. Kun harjoittelu kirjastolla loppui, varasin ajan ohjaajan kanssa voidakseni keskustella tuosta ensimmäisestä kirjoitetusta pätkästä.

Menin ohjaajan tapaamiseen kuin viimeiselle tuomiolle. Tuntui, että elämäni riippuu tästä. Olin varma, että mitään muuta ei olisi odotettavissa kuin lopullinen ja täydellinen tyrmäys. Pidin selvänä, että viimeistään nyt ohjaajallekin on selvinnyt, että ei helvetti, ei tuo tähän kykene.

Olin järkyttynyt, kun ohjaaja olikin ihan leppoisa. Kehui ja kannusti kovasti ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Suhtautui 15 sivun gradutekstipätkään kuin johonkin ihan normaaliin asiaan.

Poistuin tapaamisesta täynnä silkkaa ihmetystä.
Jatkoin kirjoittamista.

Keväälle muodostui oma rutiininsa. Nousin aamulla aikaisin, join aamukahvin, suuntasin yliopistolle. Kirjoitin gradua, kävin syömässä, kirjoitin lisää. Usein eräs ystävä kirjoitti vieressä omia juttujaan. Huomasin hänen kanssaan sen ikiaikaisen faktan, että parasta ystävyyttä mittaa yhteinen hiljaisuus. Voimme tavata aamulla ja olla tuntikausia yhdessä ilman, että höpisemme mitään turhaa. Silti saamme tukea toisistamme ja annamme toisillemme lahjaksi sen, että tämäkin työntäyteinen päivä tuntui suorastaan siedettävältä.

Illalla erosimme, hän meni kotiinsa ja minä yliopistoliikunnan tunnille. Rääkkäsin itseni kipeäksi ja raahauduin illaksi kotiin. Illoista kotona muistan lähinnä ne kammottavat määrät Milka-keksisuklaata, joita elimistöni vaati.

Kevät kului ja gradusta oli tullut ihan normaali osa elämää.
Pääsiäisenä pidin ensimmäisen loman sitten joulun, ja olin kuin toisessa maailmassa.
Loppukeväästä ahdistuin graduseminaariin kuuluvan, oman gradutyöpätkän esittelystä ja siitä, että on kevät. Raahauduin räntäsateessa kirjastolle hakemaan ja lukemaan lisää lähdeteoksia, panikoimaan siitä, onko niitä nyt tarpeeksi. Horjuin vuorien ja laaksojen välimaastossa: hyvinä päivinä ajattelin, että kyllä tästä selvitään, huonoina päivinä taas, että maailmanloppu kolkuttelee jo ovella.
Parempia päiviä oli enemmän.
Koska tiesin, että suuri osa ihmisistä kirjoittaa graduaan vuosia ja taas vuosia - kyllä kai minä saan yhden kevään olla naimisissa sen kanssa ja kokea sen kanssa koko tunnekirjon kaikessa laajuudessaan.

Tuli toukokuun loppu ja se käsittämätön hetki, että tämä oli nyt tässä. Piste viimeiselle luvulle. Enää en kirjoita mitään.
Ja taivas mikä väsymys sitä seurasi.
Makasin sängyllä ja ajattelin, että en jaksa nousta juomaan kahvia.
Sillä hetkellä kummitätini soitti ja ilmoitti varanneensa minulle ajan kasvohoitoon.

En usko, että on olemassa mitään, mitä ihminen siinä tilanteessa mieluummin kuulisi.
Ajattelin, että kirjoitan tämän muistiin oman tulevaisuuteni varalle, ja ilmoitan sen nyt täälläkin:
jos lähipiirissänne on gradua tai vastavaa puskevia ihmisiä ja haluatte antaa heille jotakin, varatkaa heille kasvohoito. Siis sellainen hemmotteluhoito, ei mitään nahan repimistä naamasta irti. Mitään muuta ei ihminen siinä tilanteessa kaipaa.

Tuli kesäkuun alku ja tapasin ohjaajani koko suuren tekstimassa-paskan jälkeen ja vielä sen keskellä. Ei oikein ollut sanoja. Keskustelimme siitä, kuinka tästä jatkamme. Ohjaaja oli sitä mieltä, että voisin pitää vähän lomaa. Olin samaa mieltä.

Seurasi onnellinen kuukausi, jona en vilkaissutkaan graduani. Olin vain töissä kirjastolla ja rakastin siellä olemista ja elämää.
Kuukauden jälkeen ajatus alkoi hitaasti mutta varmasti kaihertaa taas mieltä. Poissa ollut ahdistus sai kiinni kirjaston hyllyjen välissä. Muistutti, että tämä onnellisuus ei jatku. Missään muodossa.

Onneksi samaan aikaan näyttämölle astui muuan henkilö.
Heinäkuun lopusa sain itseni taas vauhtiin gradun läpiluvussa ja viimeistelytyön aloittamisessa jakamalla asian muuan henkilön kanssa. Jäin työpäivän jälkeen kirjastolle mielelläni lukemaan keväällä kirjoittamaani roskaa, tekemään lähdeluetteloa ja miettimään, pitäisikö jotain ottaa pois, lisätä tai muuten muuttaa, koska muuan henkilökin jäi. Tosin kerrosta alemmas, omiin työtehtäviinsä, mutta siellä hän kuitenkin oli, tietoisena minun elämäni kriiseistä.
Kuukausia sitten kirjoitettu teksti oli silmissäni roskaa, jossa väliin mahtui jokin helmi. 

Elokuun alussa lähetin sopimuksen mukaisesti viimeistellymmän version ohjaajalle, jolla ei ollut minulle juuri silloin aikaa.
Odotin ja odotin, ohjaajan luvattuja kommentteja, joita ei vain tullut.
Kului kuukausi, jonka aikana puin turhautumistani asioiden itsestäni riippumattomasta etenemättömyydestä lukusaleissa ja lainaustiskeissä muuan henkilön kanssa. Totesin hänelle muun muassa eräänä aamuna kello 8.30, että ohjaaja ei ole vie-lä-kään lukenut / kommentoinut sitä graduni viimeisintä versiota, ja mä en ymmärrä, että miksi mun gradu ei ole jokaiselle maailman ihmiselle ensisijaisen tärkeä asia, koska kyllähän sen pitäis olla. Ja sanoin, että tarvin Irish Coffeen, ja kysyin, että tulisiko hän seurakseni. Hän tuli. Mutta se onkin jo toinen tarina. Jatketaan alkuperäistä.

Syyskuussa ne kommentit sitten lopulta tulivat.
Halusin pelkästään oksentaa ajatellessani gradua ja sitä, että tämä ei ole vie-lä-kään ohi.
Nielin oksennukseni ja jäin kirjastolle töiden jälkeen itkua pidätellen ja hammasta purren tekemään kommenttien mukaista viimeistelytyötä. Havahduin aina välillä kirjaston yleensä täyden tietokoneluokan hiljaisuuteen ja ihmettelin, miksi täällä on näin tyhjää. Sitten muistin, että eihän kukaan täysjärkinen ihminen istu kirjastossa klo 18, kun ulkona paistaa aurinko ja vielä on kesää jäljellä.
Vain minä.

Menetin uudelleen uskoni kaikkeen, graduun ja koko elämään, enkä halunnut enää mitään muuta kuin päästä siitä eroon, lopullisesti, lopullisesti, lopullisesti irti ja mahdollisimman kauas siitä. Kului pari viikkoa, jona gradu ei ollut minulle mitään muuta kuin vastenmielisin asia, jonka pystyin keksimään.

Sitten onnistuin kaivamaan jostain viimeiset jäljellä olevat voimanrippeet.
Keksin uuden lähestymistavan.
Suhtaudun tähän nyt niin, että tämä ei ole minun graduni, vaan tämä on kirjallisuudentutkimus, ja koska kirjallisuus ja sen tutkimus on intohimoni, suhtaudun tähän kirjallisuudentutkimuksellisella intohimolla.
Sillä tavalla pystyin siihen. 

Lähetin kommenttien mukaan muokatun version vajaa kahden viikon kuluttua kommenttien saapumisesta.
Sain viimeiset viimeistelyohjeet, jotka koskivat lähinnä pois jätettäviä tai lisättäviä pilkkuja, viivojen pituuksia, sisällysluettelon ja sivunumeroiden asetusta.
Luulin, että hoidan ne parissa tunnissa.
Olin väärässä.

Istuin kirjastolla kolmena päivänä kahdeksan tuntia. Itkin ja nauroin hysteerisesti vuorotellen ja yhtä aikaa yrittäessäni saada sivunumeroita täsmälleen oikein paikalleen ja keksiessäni, miten saan ne takaisin, kun joku lisäasetus kadotti ne.

Kun sivunumerot olivat paikallaan, pysähdyin hetkeksi hengittämään.
Kysyin itseltäni, onko tämä nyt hyvä. Onko tämä nyt se, minkä haluan painuvan historiaan minun tekemänäni graduna. Vielä on mahdollisuus perääntyä. Ei ole pakko palauttaa tätä tällaisena. Saan vielä muokata tätä, jos haluan, saan muokata loputtomiin, jos haluan.

Vastaus oli selvänä mielessäni.
En ole täysin tyytyväinen tähän. Tiedän, että tämä ei ole täydellinen. Tiedostan työn heikot kohdat. Tiedostan, että sen voisi tehdä paremminkin.
Tiedostan kuitenkin myös, että tämän parempaan en tällä erää pysty.
Tiedostan, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisen tyytyväinen. Ei tule sellaista hetkeä, jona ajattelisin, että onpa hieno gradu, ja minä olen tehnyt sen.

Tein päätöksen siltä pohjalta.
Tämä on nyt se gradu, jonka tein. Tämä on tässä. Tässä on kaikki.
Ainut asia, mikä minun pitää tehdä ja minkä enää voin tehdä sen hyväksi, on osata päästää siitä irti.

Lähetin sen, lopullisen ja viimeisen, elämäni viimeisen version. Oli lokakuun alun ilta, kello oli seitsemän illalla. Olin ollut kirjastolla aamusta asti.
Nousin tietokoneelta katse lasittuneena ja kompuroin kirjaston aulaan. Johtaja tuli vastaan. Ylin johtaja, jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään tervehtimistä enempää. Ensimmäinen ja ainut henkilö, jonka näen lasittuneilla silmilläni kirjaston aulassa minuutti gradun palauttamisen jälkeen.
Johtaja tervehtii, hymyilee ja kysyy, oliko mulla noin pitkä päivä.

Henkäisen, että "mä palautin mun gradun".

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisi voinut myös vastata siihen, mitä kysyttiin.

Kuluu viikko ja toinen, lähinnä uskomatta, haluamatta edes ajatella.
Kun on kulunut kolmas viikko, alan ahdistua, kun mitään ei taaskaan kuulu. Laitan sähköpostia, ja saan vastauksen.
Gradun arvosana ja sen perustelut läjähtävät naamalleni samana päivänä, kun olen pitänyt ensimmäisen oman opetustuokion ja etsinyt passini seuraavan viikon Ateenan-lähtöä varten.

Ne ovat kai niitä tilanteita, joihin ei oikein mahdu tunteita eikä ajatuksia. Kaikki tulee vasta jonkin aikaa jälkeenpäin.
Kirjaudun facebookiin ja huomaan, että kesällä tärkeäksi muodostunut henkilö on online-tilassa. Olen jo vuosia sitten lakannut pitämästä facebook-chattailusta, mutta katson tämän poikkeustilanteeksi. Avaan keskusteluikkunan ja kerron tärkeimmät asiat koruttomasti, tiivistettynä.
Kerron, että gradun arvosana tuli, ja nyt lähden pistämään tavarat kasaan ensi viikkoa varten.
Henkilö vastaa.
Hieno juttu!"
ja
"Hyvää matkaa! :)"









 

No onkos tullut kesä

On kai, vaikka Suomen kesä ei nyt kyllä parhaimmillaan olekaan.


Kesä on tullut, sillä olen ollut jo yksissä lukuvuoden päätös / kesänaloittajaisbileissä ja istunut yhden illan terassilla, vaikka oli kylmä. On ilmeisesti kesä huolimatta siitä, että koko ajan sataa ja on kylmä. Siis: tässä virallinen, kesän 2015 ensimmäinen blogimerkintäni.


Tämä viikko ei ole ollut kovin mukava. Siihen ei ole ollut mitään erikoista syytä. Tulin tänne blogiin lunastamaan taas uudenvuodenlupaustani. Siis kivoja asioita:


Viime viikolla kirjoitin loppuun graduni viimeisen luvun. Ei, se ei ole vielä valmis, sillä tuskallisin osa on epäilemättä vielä edessä: en edes jaksa kuvitella sitä viilailun, näpertämisen, nyhertämisen, punnitsemisen ja ahdistumisen määrää tässä kesällä, mikä pitää vielä kestää, ennen kuin uskallan joskus palauttaa sen, jos se hetki sitten ikinä koittaa. Mutta silti: se kirjoitustyö, jota varmaan aika moni kammoaa, on nyt tehty. Varmaan kuka tahansa normaali ihminen tuntisi siitä edes hippusen iloa. Minun olotilaani kuvaa tasan yksi tunne. Kymmenen pistettä sille joka arvaa, mikä. Vihje: alkaa a-kirjaimella.


Viikonloppuna kävin pitkällä lenkillä, koska oli aurinkoista. Lenkin jälkeen pidin kunnon loikkimissession trampoliinilla. Lopuksi makoilin selälläni trampalla ja tuijotin taivasta. Joutsen lensi yli.


Maanantaina kävin kauan odotetulla ja hyvin organisoidulla shoppailureissulla ystävän kanssa. Ostin kauan himoitsemani juoksutunikan, uuden juoksutopin ja BodyShopin kasvonaamion. Kannoin huonoa omaatuntoa niistä kaikista, kaikesta siitä rahasta, jonka niihin tuhlasin, vaikka hyvin tiedän, että varsinkin kahden ensin mainitun kohdalla pitäisi tuntea täysin päinvastoin. Pitäisi pikemminkin tuntea huonoa omaatuntoa, jos niitä urheiluvaatteita ei osta.


Sovittelin myös kunnon kasan mekkoja, sillä mulle on yhtäkkiä valjennut, että tänä vuonna pääsen useampiin juhliin kuin viime vuosien aikana yhteensä. Saattaa olla, että pidän itsekin jotkut juhlat. Siis sovittelin mekkoja.


Olen havainnut, että sovituskoppikokemukseni jakautuvat tasan kahtia: on niitä päiviä, jolloin mikä tahansa vaate on päälläni kuin ylitsepursuava makkarankuori, ja sitten on niitä päiviä, kuten maanantaina, jona kaikki vaatteet vain mystisesti solahtavat päälleni. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista: naurettavan pieni S-koon vähän liian tiukaksi luultu juhlamekkokin istui päälleni kuin hansikas. Tämän talven ja kevään ulkonäkökriiseilyn jälkeen mikään ei olisi voinut tehdä parempaa. Parhaiten mieleeni jäivät ystäväni sanat:
"Sulle sopii kaikki, minkä sä vedät päälles, koska sulla on niin hyvä kroppa! Ja tasapainonen! Siinä ei oo mitään ongelmakohtia!"


Niin. Tuon kun vielä joskus itsekin uskoisi.


Tiistaina juttelin yhden ystävän kanssa, jota en ole nähnyt aikoihin. Keskustelimme asunnoistamme ja totesimme, että molempien asunnoissa on tasan yksi vika: niissä on kesällä tuskallisen kuuma. Tulimme siihen lopputulokseen, että toivotaan, että tulee oikein kylmä ja sateinen kesä. Sillähän siitä ongelmasta päästään. Aika lupaavalta on tuntunut.


Eilen illalla mulla ei ollut kerrassaan mitään tekemistä, enkä pitänyt siitä olotilasta. Tein siis saman, minkä tein muuten viime keväänä / kesänä näihin samoihin aikoihin. Tyhjensin kaapit ja laatikot ja pyyhin ne puhtaiksi, ja heittelin pois jotakin vanhaksi mennyttä tavaraa. Voi että se oli terapeuttista.


Kivoja asioita olisi vielä lisääkin, mutta kerron niistä muista joskus myöhemmin. Palataan sitten joskus!

Jos ei heilaa helluntaina

Oletteko kuulleet sanontaa "jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä"?
Sanonta on pitänyt paikkansa ainakin minun kohdallani koko tähänastisen elämäni ajan. Jos siitä voi vetää jotain johtopäätöksiä sanonnan faktapitoisuudesta, niin pahasti näyttää siltä, että heilaton kesä on taas edessä.

Toisaalta, tänä keväänä kuulin myös toisenlaisen version sanonnasta. Se kuului näin: "Jos ei heilaa helluntaina, ei huolia koko kesänä".
Päätin uskoa ja vähintään toivoa, että se pitää paikkansa. Jos saisin vaihtoehdoiksi joko kesäheilan tai huolettomuuden, niin ei epäilystäkään siitä, kumman valitsisin. Mitä väliä jollain heilalla, jos onnistuisi saamaan edes yhden pienen huolettoman hetken joskus. Minulle sellainen olisi ehkä vielä harvinaisempaa herkkua.

Tässä postauksessa ajattelin, asiasta puheenollen, käsitellä pääaiheenani sitä kaunokirjallista teosta, josta olen tehnyt gradua. Tulen vielä rakentamaan aasinsillan teoksen ja tuon alun helluntaihöpinän välille, älkää huolehtiko. Ehkä hataran sillan, mutta sillan kuitenkin. Siihen palaan ehkä ihan viimeiseksi.

Mutta siis, nyt asiaan.
Jos jollekin on vielä epäselvää, niin teen siis gradua Juha Itkosen Hetken hohtava valo -teoksesta. Tämän teoksen valitsemiseen oli aikoinaan painavat syynsä. Yksi syistä on se, että en lakkaa ihailemasta sitä teosta. Kyllä, näin yhdeksän kuukauden (herrajumala, mikä yhteensattuma!!) gradunsynnyttämisprosessin jälkeen se alkaa toisinaan kyllästyttääkin, mutta silti siinä vain on jotain, joka ei lakkaa kiehtomasta. Uskallan epäillä, että se ei ikinä lakkaa. Tämä kirja on nykyajan klassikko. Jonka ilmeisesti vain harvat tunnustavat, sillä sitä myydään muutamalla eurolla kovakantisena kaupassa, eikä se ole saanut hyviä kritiikkejä. En ymmärrä, mikä ihmisiä vaivaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä teos. 

Mielestäni jotakin suurta kertoo se, että kirjan ajatukset jäävät elämään päässä. Olen lukenut kirjan jo monen monta kertaa ja kirjoittanut ja keskustellut siitä aika älyttömän paljon, joten se kai on luonnollista. Mutta tarkoitan nyt erilaista päässä elämistä. Kirjan ajatukset ovat olleet mukana arjessani. Ne ovat olleet lohtuna ja voimantuojana monessa arjen tilanteessa, sellaisissa, joissa gradu ei muuten olisi tullut mieleen. Välillä tuntuu vaikealta käsittää, miten olen osannutkin valita graduaiheekseni näin osuvan teoksen.

Tämän jaarituksen päätteeksi menen lopultakin niihin asioihin, jotka haluan jakaa kanssanne. Listaan tähän teoksesta nousseita ajatuksia, jotka ovat eläneet päässäni eniten. Lainaan ne tähän sieltä teoksesta, ja selitän sitten, miksi ne ovat minulle tärkeitä. Laitan teoksesta lainatut kohdat selvyyden vuoksi kursiiviin.

Ensin ajatus, jonka teoksen minäkertoja Esa toteaa olleen hänen mielessään aikana, jona hän sairasti masennusta.

Minun unelmani oli lahdattu, olin palannut lähtöruutuun. Uutta unelmaa minulla ei ollut, itse asiassa minua ihmetyttivät ihmiset ja heidän omituiset unelmansa. Heidän päättäväisyytensä niiden jahtaamisessa, heidän jokapäiväinen sitkeytensä. - - Mikä heitä piti liikkeessä, itsepetos vai sokeus vai tyhmyys, mikseivät he vain antaneet periksi? Mikseivät kaikki antaneet, kaikki maailman ihmiset yhtä aikaa, eihän missään ollut mitään mieltä. 
(s. 349)


Ajattelin tällaisia samantyyppisiä ajatuksia lukion viimeisen vuoden talvella, viimeisinä koulupäivinä ennen ylioppilaskirjoituksia. En suoraan tällaisia, mutta samantyyppisiä. Nyt, viimeisen yliopistovuoden keväällä, opintojen viime metreillä ne jo lähes unohtuneet ajatukset ovat palanneet mieleen. Kysyin viisi vuotta sitten ja olen tänä keväänä kysynyt monta kertaa mielessäni samaa kuin Hetken hohtavan valon Esa, vaikka ehkä vähän eri kontekstissa.

Eihän tällaisessa tilanteessa ole mitään mieltä. Tällaisessa, että ei ole pienintäkään aavistusta, missä ensi syksynä on. Missä muutaman kuukauden päästä on. Voi olla periaatteessa missä vain. Voi olla jossain ihan huipulla, tai voi olla pudonnut jonnekin tosi syvään kuiluun.
Miten kaikki muut ihmiset sen tekevät, ihmettelin lukiossakin. Miten kaikki tekevät kaiken ihan normaalisti, tulevat syömään ruokalaan ja juttelevat kavereidensa kanssa ja ovat ihan rauhallisia, vaikka ylioppilaskirjoitukset ovat huomenna ja maa suorastaan järähtelee jalkojemme alla kaiken tämän tulevan muutoksen voimasta?
Miten ne muut ihmiset tekevät sen nyt? Kaikki vain puhuvat gradusta ja tekevät gradua ja suorittavat vihoviimeisiä kurssejaan ja tenttejään, kuin sellainen olisi osa ihan jokapäiväistä elämää. Kaikki elävät ihan normaalisti, vaikka oman maailman maanjäristys on millimetrien päässä.
Mikseivät kaikki vain luovuta? Mikseivät kaikki täällä kiru ja huuda ja huido ja ryntäile paniikissa ympäriinsä ja tukehdu ahdistukseensa ja itke ja ulvo ja kiroa?
Loppupäätelmä: Voihan olla, että joku, joka ei lue blogiani eikä keskustele kanssani muutamaa sanaa enempää silloin tällöin, kuvittelee hyvinkin, että mulla on kaikki asiat ihan superhyvin eikä mua ahdista koskaan ja kaikki vain menee aina ihan putkeen. Sellaisia ihmisiä voi olla paljon, jotka luulevat niin. Jännittävää.

Seuraava, jälleen minäkertojan ajatusvirtaa, ei tarvinne suurempaa selvennystä.

Katkeruus on myrkkyä, se tuhoaa hitaasti ihmisen joka katkeruutta kantaa. Se on kuin rautapallo jalassa, vetää mukanaan alaspäin, sen painon tajuaa, ja silti katkeruudesta ei luovu koska sen aarteen on ansainnut ja siitä kalliisti maksanut.
(s. 104) 

Tämä ajatus minun pitäisi kiinnittää magneetilla jääkaappini oveen niin suurella lapulla, että teksti peittäisi koko oven, enkä voisi olla näkemättä sitä joka ikinen kerta, kun haen syötävää, ja joka välissä muutoinkin, niin että teksti kenties kohta sitten olisi syöpynyt mieleeni ja imeytynyt aivoihini.

Vihaiseksi tuleminen on joskus ihan oikeutettua ja hyväkin asia. Vihan muuttuminen katkeruudeksi taas ei ole yhtään hyvä asia. On jostain kummallisesta syystä joskus niin nautinnollista velloa siinä tunteessa, että kuinka minua nyt onkaan kohdeltu väärin. Siinä tulee helposti luiskahtaneeksi jonnekin sellaiselle puolelle, jonne kenenkään ei pitäisi joutua. Kukaan muu ei siitä kärsi kuin ihminen itse.

Ja viimeiseksi, ihan loppukaneettina, ja ihan parhaana ja parhaiten mieleeni jääneenä teoksen ajatuksena, jonka lausun itselleni mielessäni nykyään tosi usein. En jaksa edes etsiä sitä tuolta teoksesta, sillä muistan sen ulkoa.
Tässä elämässä pitää jokaisella olla ihan omat pelastusliivit. 
Niin.
Jos aikoo selvitä tässä elämässä ja maailmassa, pitää löytää itselleen omat, itselle sopivat ja käypäiset pelastusliivit, joilla kellua.
Jollekin se voi olla blogin kirjoittaminen, toiselle lenkkeily, kolmannelle jooga, neljännelle elokuvien katsominen, viidennelle lukeminen, kuudennelle itsekseen oleminen ja niin edelleen.
Joku pelastusliivi pitää olla, ja se pitää löytää, jos aikoo selvitä.
Kukaan toinen ihminen se ei voi olla. Toinen ihminen ei voi toimia toisen pelastusliivinä, ainakaan kovin kauan.
Ei edes se heila helluntaina. (Tässä tuli se lupaamani aasinsilta.)

Siis pelastusliivien metsästykseen, jos sellaisia ei vielä ole!

Keväthavaintoja

Bloginkirjoitusinspiraatio on ollut vähän kateissa. Ei siksi, että ei olisi asiaa, vaan siksi, että tuntuu, että selväpiirteistä asiaa ei tunnu löytyvän kokonaisen postauksen vertaa. Päätinpä siis koostaa postauksen useista pienemmistä asioista.


1. Ihmiset ärsyttää. Kerron tämän nyt tiivistyksenomaisesti heti alkuun, että sitten pääsen käsittelemään mukavampia asioita. Viime aikoina erityisen paljon on ärsyttänyt kaksi ihmistyyppiä: A) Päällepäsmärit, erityisesti se tyyppi päällepäsmäreistä, jotka puhuvat paljon itsestään ja siitä, mitä ovat tekemässä tai aikovat tehdä, mutta eivät ikinä tee mitään muuta sen puhumispäsmäröinnin lisäksi ja B) Ihmiset, joille lappaa joka suunnasta roppakaupalla niin paljon kaikkea hyvää, että sitä ei selitä mikään, ei kova työ eikä paraskaan tuuri, ja jotka siitä huolimatta vain ja ainoastaan vinkuvat, kitisevät ja ruikuttavat minkä ehtivät. Ok, itsessäni on vähän tuota samaa piirrettä. Mutta se ei estä ärtymystäni. Pikemminkin lisää sitä.




1. Parinetsintäohjelmat huvittavat. Olen jo pitkään pohtinut, mikä tämän ilmiön takana on. Joka suunnalla ihmiset pariutuvat, kihlautuvat ja astelevat alttarille. Silti, samaan aikaan televisiotarjonta tulvii erilaisia, enemmän tai vähemmän epätoivoisia parinetsintäohjelmia. Ensimmäinen, jonka minä pystyn muististani kaivamaan, oli Napakymppi, jossa selvitettiin tarjolla olevien, vastakkaisen sukupuolen edustajien mielipiteitä näkemättä heitä, itse keksityin kysymyksin, ja lopussa päästiin matkalle lähelle tai kauas. Sitten tuli Maajussille morsian, jossa keskellä ei mitään asuvat, maatilansa töihin sidotut tyypit pyysivät telkkarissa apua parin löytämiseen, Välissä oli joku miljonääri-Jussi, jossa joku tavallinen duunari testasi, kuka voisi rakastaa häntä vielä senkin jälkeen, kun selviää, ettei hänellä mitään rahaa ole. Nykysin on tarjolla osapuilleen kaikkea: myötähäpeää aiheuttavia sinkkuristeilyjä, jotka jostain vihoviimeisestä syystä kuvataan telkkarissa, Suomen pisimpiä ensitreffejä, joissa tarkoitus on muuttaa yhteen, ja viimeisimpänä pisarana vielä ensitreffit omissa häissä. Ja ihan viimeisimpänä, ensitreffit alasti.
Mitä? Miksi? Selittäkää. Onko sinkkuja normaaleja enemmän, vai ovatko tällaiset ohjelmat vain jotenkin erityisen tuottavia? Palvelevatko nämä ohjelmat enemmän niihin osallistujia vai niiden katsojia? Kumpuaako tarve ohjelmiin siitä, että yhä useammat luulevat löytävänsä rakkauden televisiokameroiden edessä, vai siitä, että yleisö haluaa katsoa tällaista?


2. Gradu ei tällä hetkellä ahdista. Sitten joskus, kun ikuisuuden päästä palaan toukokuun 2015 tunnelmiin, haluan muistaa ajatelleeni myös näin. On näitäkin  hetkiä, joina olen tyytyväinen sekä syksyllä tekemääni aihevalintaan että omaan työpanokseeni.


3. Opiskelijaruoka = <3 Lähes viisi vuotta se kesti, mutta nyt olen oppinut arvostamaan sitäkin. Sitä, että joka päivä saa valita usean ravintolan useista ruokavaihtoehdoista. Yleensä jossain on tarjolla on jotain hyvää, joskus pitää tyytyä keskinkertaiseen. Maksamalla kaksi euroa ja kuusikymmentä senttiä saa syödä lämpimän ruuan, salaatin ja leipää. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se on aika kallista. Nyt suren jo valmiiksi sitä, että tulee aika, jona en sitä enää saa.


4. Ismo Leikola = <3 Pidin lupaukseni (ainakin melkein) ja Ismo Leikolaton huhtikuu on nyt ohi. Nyt saan taas jatkaa pakkomielteistä jaaritteluani. Eilen iltapäivällä lojuin telkkarin edessä ja mulla oli tylsä ja aika surkea olo, kunnes äiti avasi telkkarin satunnaiselta kanavalta tarkistaakseen uutiset teksti-tv:stä. Ja taivas varjele mitä silmieni eteen tuli!!! Huusimme yhtä aikaa. Äiti sanoi, että "kukas siinä on!!", minä huusin, että "Herrajumala!!!" ja äiti sanoi, että "ei kun Ismo Leikola."


Kyseessä oli koko perheen viihdeohjelma, Pop'n Roll. Talvella, kun ohjelmaa mainostettiin, näin I.L.:n olevan mainoksessa. Ei varmaan tarvitse korostaa, että ohjelman ensimmäisen lähetyksen startatessa olin parkkeerannut itseni tiukasti telkkarin ääreen, kunnon kisakatsomoeväillä varustettuna. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Nielin pettymykseni ja lohduttauduin sillä, että onneksi näin hänet lähitulevaisuudessa Tuubi- ja Huutokauppakeisari-ohjelmissa. Lopulta en enää muistanut koko Pop'n Roll -ohjelmaa, koska ohjelma itsessään ei juuri kiinnosta.


No, eilen kuitenkin katsoin. Ja Ismo Leikola oli niin ihana. En ole pitkään aikaan katsonut edes hänen Youtube-klippejään, koska osaan ne suurin piirtein ulkoa. Eilen sain taas suureksi onnekseni muistaa, miltä tuntuu nähdä hänet, miltä tuntuu se Ismo Leikolan aiheuttama lämmin mieliala, joka laskeutuu keskelle arkielämän harmaata ankeutta. Katsokaa kaikki se Pop'n Roll -jakso katsomosta, en pääse yli hänen ihanuudestaan.


Mikä hienointa, paras on vielä tulossa.
En muista, olenko jo avautunut tästä täällä blogissa, joten avaudun nyt varmuuden vuoksi uudestaan.
Viime kesänä tuijotin monena arki-iltana telkkarista ohjelmaa nimeltä "Neljän tähden illallinen". Se on sarja, jossa viikottain neljän julkkiksen ryhmä kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin tai muuhun vuorossa olevan julkkiksen kehittelemään paikkaan. Jokainen julkkis vuorollaan tarjoaa toisille illallisen, johon kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka. Lisäksi illalliselle kuuluu jokin ohjelmanumero. Lopuksi vieraina toiset, illalliselle kutsutut julkkikset antavat kokoonkutsujalle arvosanan ruuista ja tunnelmasta. Parhaat pisteet saanut voittaa.


No niin siis, katselin sitä ohjelmaa viime kesänä aika paljon. En ollut erityisen kiinnostunut ohjelmasta enkä siinä esiintyvistä julkkiksista (jotka siis vaihtuivat viikottain). Katselin ohjelmaa usein vain, koska mulla ei ollut parempaa tekemistä.


Heinäkuun loppupuolella koitti kesäni kohokohta, matkani ensin Berliiniin ja sitten kummieni luokse. Kun olin palannut kotiin ja ollut kotona muutaman päivän, katsoimme taas Neljän tähden illallista äitini kanssa. Ja silloin äitini pudotti pommin. "Ai niin, Ismo Leikola oli tässä ohjelmassa sillon, kun sä olit siellä Berliinissä!" Totta kai kiirehdin heti netin Katsomoon, mutta ohjelma oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Luulin jääväni ikuisesti katkeraksi: Ismo Leikola Neljän tähden illallisessa, ja juuri silloin minä olen jossain hiton Berliinissä.


Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin, että kesän Neljän tähden illallinen -jaksot tulevat uusintana, aina lauantaipäivisin. Huomasin sen aivan sattumalta. Sanoisinko jopa, että kohtalon johdattamana. Ei varmaan tarvitse kysyä, mitä teen tai missä olen lauantai-aamupäivänä 23. toukokuuta!


Jee!

Kuulumiset

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!


Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa pikaisesti kuulumiset, että ihmiset eivät luule mun sulkeutuneen vain jonnekin kammioon suremaan koiran melkein-kuolemaa ja omaa elämääni yleensä. Tästä ei ole tulossa mitään syvällistä, sillä haluan vain osoittaa, että entinen jokapäiväisten asioiden bloggaaja minussa on vielä tallessa.


Tällä viikolla olen yhtäkkiä kauheasti lähdössä matkoille. Marraskuussa olen lähdössä jonnekin kauas, yhteen niistä kaupungeista, joihin olen aina halunnut matkustaa.  En oikein vieläkään ole sisäistänyt sitä. En tosin muutenkaan osaa ajatella tämän vuoden marraskuuta. Mutta nyt mulla on syy olla kiitollinen sen tulosta. Kivojen asioiden odottaminen on yksi arjen parhaista asioista, joten olen kiitollinen jo pelkästään siitä, että saan nyt odottaa vajaat seitsemän kuukautta. Ja ajatella, mitä kaikkea kivaa siihen väliinkin vielä mahtuu! Tällaisina hetkinä saattaa hetken käydä mielessä, että elämä on lahja.


Lisäksi olen vapuksi lähdössä vähän lähemmäs, mutta minun mittapuullani kuitenkin suht kauas. Kotimaani rajojen sisäpuolelle, mutta kaupunkiin, jonne en ole koskaan aiemmin mennyt, en ole ollut siellä muuten kuin ohikulkumatkalla. Varasin bussilipun juuri äsken.
Jätän tähän aikojemme tapojen mukaisesti vähän jännittävää arvoituksellisuutta, joka ratkeaa sitten ensi viikolla.


Lauantaina on syntymäpäiväni, ja juhlin niitä juhlimalla erään toisen henkilön synttäreitä. Sekin on jännittävä uutuus kaavamaiseen elämääni. Lauantaina on siis juhlat, ja mun ongelmat niitä koskien ovat, että a) en osaa laittaa hiuksiani hienosti, b) hiusteni latvat ja otsahiukseni ovat niin törkeän ylikasvaneet, että mun pitäisi mennä kampaajalle, mutta en halua, jaksa eikä mulla oikein olisi varaakaan ja c) mun pitäisi pitää siellä juhlissa joku puheentapainen.
Olen kirjoittanut sellaisen lyhyen ja mielestäni aika huonon lätinäpuheen, joka saa kelvata, ellei ennen lauantaita tapahdu jotain ilmiömäistä luovuuden purkausta.
Ihmettelen sitä, miksi minulta halutaan puhe, vaikka olen ehkä koko porukan huonoin esiintyjä.
Mutta sitä saa mitä tilaa, kuulkaas.


Opiskeluni / graduni on jumissa, mikä lienee sinänsä ymmärrettävää, että olen paahtanut sitä täysillä jo muutaman kuukauden, ja sivuja alkaa olla vaikka muille jakaa. Eikä mulla ole sen kanssa mikään kiire, joten saattaa olla ihan hyväkin, että pitää pienen hetken etäisyyttä tekstiin. Mutta silti, en yhtään tykkää siitä tunteesta, että en jaksa tai saa aikaiseksi.


Ja jos tähän nyt vielä kirjan ja ruusun päivän kunniaksi yrittäisi ympätä jonkun kirjallisuusasian mukaan, niin olen viime aikoina osin graduni vuoksi tutustunut Anton Tsehovin tuotantoon. Yllättävän hyviä, harmi että en ole löytänyt niitä aiemmin. Lukekaa tekin!

(Kohta) onnellinen paidan omistaja

Nyt on kuulkaa tapahtunut sellainen historiallinen käänne, että olen viimein tilannut Ismo Leikola -paidan.


Olen kytännyt virallista verkkokauppaa uskollisesti jo varmaan vuoden. Ainoa syy, miksi en ole tilannut jo aiemmissakin postaukissani himoitsemaani paitaa, on se, että sivupalkissa on aina lukenut verkkokaupan olevan työn alla. Olen ajatellut, että enpä sitten tilaa, ennen kuin olen varma, ettei sinne heti tilaamisen jälkeen putkahda jotakin "nyt verkkokauppa on päivitetty ja tänne tuli näin monta uutta, hienoa paita-vaihtoehtoa!" -tekstiä.


Olen odottanut ja odottanut, eikä se työn alla olo ole muuttunut miksikään. En ole viitsinyt laittaa palautetta, koska olen aina ajatellut, että ei se nyt ole niin merkityksellinen asia. Joutaahan sitä valmiissa maailmassa odottaa, ei minun elämäni siitä paidasta ole kiinni.


Viime keikalla I.L. kuitenkin mainitsi mm. yhden paidan, jonka ehdottomasti haluaisin itselleni. Hän sanoi, että niitä on nyt myynnissä. Paitsi että ne loppuivat juuri eilen. Mutta niitä saa sieltä verkkokaupasta.


No, minä tietysti syöksyin heti seuraavana päivänä verkkokauppaan, jossa en ollut vähään aikaan käynyt.
Eikä siellä mikään ollut muuttunut.
Keräsin muutaman päivän rohkeutta ja laitoin palauteviestin, jossa kysyin, onko näitä paitoja nyt sitten kuitenkaan ja miksi tämä sivu on aina vain työn alla. Lisäsin viestiin, että I.L. sanoi keikallaan, että niitä on. Kyllä, kirjoitin siihen viestiinkin I.L.


Seuraavana päivänä tuli vastaus, että niitä kysymiäni ja keikalla mainostettuja paitoja ei vielä saa verkkokaupasta, koska ne ovat uutuuksia ja liittyvät Ismon uudessa show:ssa esitettyyn vitsiin, joten niitä myydään tällä hetkellä vain keikoilla. Ne kuitenkin tulevat verkkokauppaan toivottavasti jo kesällä. Sivustolle tulevat muutokset koskevat vain sivun ulkonäköä, eivät tuotteita, joten niitä voi tilata "turvallisin mielin".


Koska mulla on jo aika pian tiedossa Ismo Leikolan uusi live-näkeminen (aika älyttömän pian!!)   niin päätin, että ostan sen paidan sitten sieltä. Ja jos sitä ei sieltäkään saa, niin sitten jätän koko paidan ostamatta ja sanon, että pitäkää paitanne.


Sitten.
Tänään olin todella tavanomaisella tuulella, vailla merkityksen tunnetta ja ärsyyntyneenä tahkoamassa gradua, josta ei tunnu tulevan mitään. Olen taas vellonut kaikenlaisten piinaavien kysymysten äärellä, kuten miksi joidenkin ihmisten pitää olla niin täynnä itseään ja mistä niille pullistelijoille aina löytyy kaikkea pullistelun aihetta ja ylistysjoukkoja ja miksi elämän pitää olla aina tätä samaa, samalla kaavalla etenevää, täysin mitäänsanomatonta massaa, jonka ainoa poikkeus on tasaisin väliajoin mieltä puristava ahdistus.


Päätin pitää minimaalisen tauon kirjoittamisessa ja jonkin kummallisen korkeamman voiman johdattamana etsiydyin Ismo Leikolan sivulle ja ihan vanhasta tottumuksesta klikkasin verkkokaupan auki ja taivas varjele mitä siellä oli.


Siinä etusivulla. Paita, jonka kuvauksessa luki, että "tästä olet ehkä kuullut Ismon Maailman Hauskin Show:ssa".


Se paita oli ilmiselvästi laitettu sinne ihan minua varten.
Pakkohan se oli tilata. Vaikka mahdollinen ostospäivä olisi voinut olla jo huomenna. Mutta nyt se olikin tänään! Voi että tuli hyvä mieli! Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni ruksitin myös "Haluan tilata sähköpostiini uutiskirjeen", vaikka yleensä välttelen niitä tarkoin.
Ja ilman toimituskuluja!
Jee!

Maaliskuu lähestyy

Maaliskuu, kuoleman kuukausi on kohta täällä.
Ja minulla ennenaikainen maaliskuumieliala.

Jos joku haluaa tietää, niin ei mulla muuta kuin ne samat, ikuiset kysymykset, joista en pääse eroon ehkä ikinä.
Miksi elämän pitää tuntua niin synkältä, vaikka mikään ei ole oikeasti huonosti?
Miksi vertaan aina itseäni muihin? Miksi ajattelen, että kaikilla muilla on kaikki paremmin, vaikka tiedän, että niin ei ole?
Ja miksi ihmeessä en vain voi porskuttaa eteenpäin sillä positiivisella palautteella mitä saan, miksi se ei ikinä kannattele minua kuin ehkä yhden päivän, kun kaikki paska taas velloo mielessä vuosikaudet??

Kaiken kruunaa aivan jäätävä ulkonäkökriisi. Mulla on elämässäni ollut pahoja ulkonäkökriisejä kausittain jostain ala-asteen loppuvaiheesta lähtien. Yliopistoaikana olen hiljalleen päässyt niistä eroon. Enää niitä tulee harvoin.

Mutta nyt se on täällä.
Olen ruma ja läski, sen lisäksi että olen tyhmä ja muutenkin epäonnistunut.

Ajattelin tuossa yhtenä päivänä, että minä voisin alkaa puhua gradukiloista samassa merkityksessä kuin jotkut puhuvat raskauskiloista. En kestä sitä, että juuri tässä gradunpusertamiskriisissä kauppojen hyllyille on rantautunut Milka-keksisuklaata, suklaata, jossa täytyy olla jotain yliluonnollista. En ole vuosikausiin saanut mihinkään tällaista himoa. Olen syönyt sitä ihan luvattoman määrän. Keskimäärin yksi sivu gradua vaatii kaksi levyä keksisuklaata.

No ei ehkä ihan niin paljon kuitenkaan. Mutta liikaa kuitenkin.
Tällä viikolla yhtenä päivänä se sitten iski, ihan lopullisesti. Kirjoittelin kaikessa rauhassa sitä gradua yliopiston koneella ja varoittamatta huomioni kiinnittyi omaan peilikuvaani näytössä, heijastukseen, joka siitä sopivassa kulmassa näkyi. Aivan hirveä kaksoisleuka.

Puhumattakaan yliopistoliikunnan tunneista, joilla olen käynyt.
Edelleen, ne samat pelkkää lihasta olevat tyypit, plus minä, tällainen höllyvä ihrakasa siellä lyllertämässä. En pidä Sami Hedbergistä, mutta näiden osapuilleen kymmenen yliopistoliikuntatunnin jälkeen olen samaa mieltä hänen kanssaan ylipirteiden ohjaajien perimmäisestä tarpeettomuudesta. Kuinka raivostuttavaa onkaan se kokoaikainen "jaksaa jaksaa jaksaa jaksaa tekee vielä tekeetekeetekeetekeetekee jaksaajaksaajaksaa vielä vaan jaksaajaksaajaksaa!"

Kun ei välttämättä jaksa. Tänäänkin olin ihan varma, että joku lihas repeää kohta ihan varmasti. Ja kuka siitä sitten on vastuussa? Minä vai se mielipuoli, jonka mielestä vielä jaksaa jaksaa tekee tekee?

Olen myös päässyt taas uudestaan juoksumatolle.
Joskus lukioaikana kokeilin jollain liikuntakeskusreissulla nopeasti juoksumattoa. Mielestäni juoksumatto oli jostain syystä tosi, tosi kiva juttu. Siitä asti olen vain odottanut, että a) pääsisin joskus oikein kunnolla vetämään juoksumatolla, tai b) joku ostaisi mulle oman juoksumaton. Ongelmana on se, että a) en ole mikään kuntosali-ihminen, enkä takuulla maksa kuntosalista vain siksi, että pääsen vähän juoksemaan, kun voin juosta missä vain ja b) samasta syystä kuka hullu sellaisen nyt omaksi ostaisi.

Tällä viikolla kuitenkin tajusin, että opiskelijakortti oikeuttaa minulle kuntosalikäynnit.
Melkein viisi vuotta täällä piti olla, ennen kuin sen keksin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän keksittyäni syöksyin suoraa päätä juoksumatolle.

Ja juoksin. Ja juoksin. Ja juoksin.
Ainut ajatukseni loppujen lopuksi oli, kuka tämänkin on keksinyt.
En tiedä, missä se 7-8 vuoden takainen hauskuus oli, ja mitä se edes oli. En keksinyt siitä tilanteesta mitään hauskaa. Olen juossut puoli tuntia pääsemättä mihinkään. Mitä ihmettä?! Ja useimmiten juostessa tuijotan lyhtypylväitä, maisemia ja muita maastomerkkejä, pidän aina jotakin tavoitteenani, jossain edessä päin. Mitä nyt tuijotin? Seinää ja kalorimittaria, jota en olisi kyllä halunnut nähdä.

Noh.
Huomenna näen taas Ismo Leikolan.
Olen odottanut tätä, laskenut viikkoja, päiviä ja öitä, joulukuusta lähtien. Huomenna tulee taas se hetki, jona voin kuvitella, että tässä maailmassa ei ole muita kuin minä ja Ismo Leikola.

Ja mulla on kriisi.
Miten voin mennä Ismo Leikolan eteen, kun en pysty edes katsomaan itseäni peilistä?

Loppiaistervehdys

Uudenvuodenlupauksen (yhden niistä) toteutus alkoi nyt!

On kivaa, kun on tällanen oikein virallinen juhlapäivä joulun ajan lopetuksen kunniaksi, niin ei tarvitse itse yrittää vetää häilyviä rajoja sille, milloin sopii irrottautua joulusta. 

On ihanaa, että kun mä huomenna pakkaan kamani ja huristelen taas pois lapsuudenkodista normaaliin arkeeni, niin kultamussukkakoirulaisen ei tarvitse jäädä tänne yksin paniikissa, itku silmässä pimeään kotiin, vaan sillä on täällä seuraa. 

On kivaa kivaa kivaa, kun alkaa arki ja pääsee taas kiinni kunnon rutiineihin, eikä tarvi stressata siitä että pitäis olla koko ajan jotain erityistä ja tosi hienoo ja kivaa ja upeeta ja mahtavaa. Minä olen rutiineja rakastava ihminen. 

On mahtavaa, kun jo huomenna pääsee taas töihin, huipputyöpaikkaan mukavien ihmisten keskelle tekemään juuri sitä, mitä haluan. 

On supermahtavaa, että jo parin viikon päästä pääsen tekemään tuota edellämainittua täysipäiväisesti. 

On kivaa päästä taas oikein tositoimiin gradun kanssa. 

On mukavaa päästä muutenkin tekemään opiskeluja. Mahtavaa, että ihan kohta ollaan taas täydessä vauhdissa niiden kanssa, ja opinnot on kasassa ennen kuin ehdin sanoa edes hep!

Parasta, että huomisaamuna aion pukea päälleni joululahjaksi saamani neuletakin, jota en ole vielä kertaakaan käyttänyt. 

Ihan parasta, että mulla on mahtavat viikonloppusuunnitelmat! Ja mulla sitä paitsi on viikonloppusuunnitelmia niin harvoin, että silloin kun niitä on, niin siitä pitää todellakin ottaa kaikki irti. 

Tässä päivässä kivaa oli mm. se, että sain (isoveljen synttäri)täytekakkua, että pääsin saunaan, että sain muutenkin tarpeeksi hyvää syötävää, että sää oli kaunein taas vähään aikaan, että kävin pitkällä kävelyllä ja että asiat ovat jokseenkin järjestyksessä muutenkin. 

Tästä se lähtee, vuoden 2015 arki. 

Vuosikatsaus

Tähän postaukseen olen ajatellut koota sen, mitä vuodesta 2014 on jäänyt mieleen. 

Tammikuu
Vietin uudenvuoden veljen perheen luona. Oli kivaa. Yöllä raketteja ammuttaessa totesin totuudenmukaisesti, että takana on ihan paska vuosi. Mulle toivotettiin parempaa uutta vuotta. 
Loppiaisen tienoilla koin aivan karsean paniikkiahdistuksen opiskeluihin paluun ja elämän ansiosta. Huomasin, ettei joihinkin ihmisiin tarvitse pelkästä velvollisuudentunnosta yrittää pitää säännöllistä yhteyttä, jos niiden kanssa on koko ajan sellainen tunne, kuin olisi saamassa sydänkohtausta. Havainto oli suuri helpotus. Jotain hyvää siis siitä ahdistushuipustakin. 
Uskaltauduin soittamaan yhden puhelun, jota en olisi ikimaailmassa uskonut uskaltavani soittaa. Ihmettelen sitä oikeastaan vieläkin. Luulen, että siihenkin tarvittiin jonkinlaista pohjakosketusta. 
Puhuin isoveljen kanssa ensin facebook-chatissa ja sitten puhelimessa avoimimman keskustelun ehkä kahteen vuoteen. Uskoin taas lujemmin siihen, että mulla on ympärilläni monta ihmistä, joihin voi turvata. 
Kaiken sen ahdistuksen lomassa huomasin, että Ismo Leikolan youtube-klipeistä tulee lämmin olo. Tein sen löydön, että Ismo Leikolalla on kotisivut, ja siellä keikkakalenteri. Päätin, että minun on päästävä hänen keikalleen. Löysin myös tämän, viimeisen sinetin hullulle fanitukselleni: 
 https://www.youtube.com/watch?v=0BcoedB27ms
(Ja Ismo Leikola olis kyllä kohta mulle toisenkin yhteiskuvan velkaa siitä, kuinka olen mainostanut häntä kaikelle kansalle...)

Helmikuu

Juhlin ystävänpäivää lapsuudenystävän seurassa. Nauroimme paljon. Muistelimme pitkän ystävyytemme eeppisiä hetkiä. Ystävyyden merkityksestä avautui minulle taas jotakin. 

Ilmoittauduin yhtenä yönä yhdellä rysäyksellä Turkuun Paavo Nurmi Marathonille, kun olin ensin harkinnut sitä puoli vuotta. 

Voitin S-ryhmän lahjakortin vastattuani digitaalisia pelejä koskevaan kyselyyn. Ostin lahjakortilla Anni Polvan Tiina -kirjoihin perustuvan elokuvan ja Ismo Leikolan dvd:n. 

Kävin tekemässä viimeisen tenttini Tampereen yliopistolla. Opintokokonaisuuden lisäksi saatoin sillä matkalla lopullisesti loppuun jotain muutakin. Otin vastaan viimeisen tekstiviestin siitä, kuinka paska ihminen olen, kuinka tulen kuolemaan yksin ja kuinka kukaan mies tai ihminen ei kestä minunkaltaistani ihmistä kauaa. Istuin Tampereen yliopiston kirjaston aulan penkille ja keskityin vähäksi aikaa vain hengittämään. Kun nousin ylös ja kävelin bussiasemalle, tiesin, että jokin oli nyt lopullisesti loppu. Enää en vastaisi mihinkään, mitään, en ikinä. En anna enää mitään huomiota kyseisen ihmisen sanomisille tai tekemisille. Se päätös on pitänyt. 

Maaliskuu

Katsoin elämäni ensimmäisen Klikkaa mua -jakson. En ollut seurannut ensimmäistä tuotantokautta, mutta päätin aloittaa toisen tuotantokauden katsomisen. Ilahduin, kun kerrankin kotimaisesta tv-ohjelmasta tuli hyvä mieli ja sai nauraa. 

Hoidin alta pois liian monta roikkumaan jäänyttä, terveyteen liittyvää juttua kerralla. Välillä lääkärille ja hoitajan vastaanotolle mennessä oli vaikea muistaa, mitä varten olin sinne sillä kertaa tullut.
  
Kävin elämäni ensimmäisellä aurinkolomalla perheeni kanssa. Sen viikon olin täydellisen onnellinen. Ratsastin kamelilla, söin liikaa, luin kirjoja joita ei ollut pakko lukea, nautin auringon lämmöstä, uin joka päivä, rakastin merta, huomasin, että meri-ilma sopii minulle. En kärsinyt hetkeäkään niistä pölyallergiaoireista, jotka Suomessa ovat arkipäivää.  

Huhtikuu

Voitin jälleen S-ryhmän lahjakortin, tällä kertaa osallistuttuani opiskelualani yhdistyksen jäsentyytyväisyyskyselyyn. Ostin lahjakortilla itselleni synttärilahjaksi mekon, jonka ostoa ei ole tarvinnut katua kertaakaan. 

Olin viikon maailman onnellisin ihminen perheen lomamatkan ja erään toisen asian takia. Viikon. Ja sitten tuli henkisesti turpiin niin, että luulin tulevani hulluksi. Perheenjäsen sai sairaskohtauksen, epäonnistuin täysin sellaisella hetkellä, jolla olisin maailmassa eniten halunnut onnistua, ja petyin jälleen yhteen "ystävään". Aloin uskoa, ettei mulla ole oikeutta olla iloinen eikä onnellinen. 

Kävin Kirjavaras-leffan päivänäytöksessä eläkeläisten kanssa. Suutuin yhdelle mummolle, jonka kännykkä alkoi soida kesken koko leffan herkimmän kohtauksen, ja joka sitten vielä yritti vilkuilla syyttävästi muita. 

Ostin Klikkaa mua -sarjan ensimmäisen tuotantokauden dvd:llä ystävän kannustuksesta, vaikka ajattelin, että kymppi on siitä vähän liikaa. Sitäkään ostosta en ole katunut hetkeäkään. Vietin koko pääsiäisen tuijottamalla sitä. Ajattelin, että elämässä saattaa sittenkin olla jotain toivoa jäljellä. 

Harkitsin matkaa Tampereelle, jossa Ismo Leikola esiintyi synttäreideni aikaan. Faniuteni ei kuitenkaan vielä ollut sillä asteella, että olisin halunnut ostaa kalliin lipun ja matkustaa kolme tuntia bussissa eestaas vain nähdäkseni Ismo Leikolaa ehkä tunnin, ja senkin ajan varmaan jossain taaimmaisella parvella. 

Kuu huipentui synttäreihini, joita vietin veljieni kanssa. Kummityttöni toi minulle ihanan kortin, joka nyt  riippuu seinälläni. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa kartingia, ja siitä lähtien olen vain odottanut, että pääsisin radalle uudestaan. Ilta kului varsin kosteissa merkeissä. Seuraavana päivänä tein tuttavuutta maailmanhistorian hirveimmän krapulan kanssa. Rapiat kaksitoista tuntia tiivistä seurustelua vessanpöntön ja muovipussien kanssa ja naurava isoveli vieressä taputtelemassa selkään. Yritin imeskellä jääpaloja, kun vesi ei pysynyt sisällä. Jääpalat tarttuivat kieleen kiinni. Mut oli sen arvosta!

Toukokuu

Tein vappuaattona saksan tentin ja vietin illan opiskelukavereiden seurassa. Tuntui siltä, että kaikilla muilla pyyhkii käsittämättömän hyvin ja itse olen vain täysin epäonnistunut ihminen. 

Huomasin, että oli ihan kivaa pyöräillä ja juosta kevään valoisassa kauneudessa. Joitain suorastaan toiveikkuuden puuskia elämän suhteenkin alkoi tulla. Toukokuussa on aina jotakin lempeää. 

Leikkautin itselleni otsatukan pitkän harkinnan jälkeen. En vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä.  

Koukuttauduin FilmTowniin. Uskomatonta, että sellainen leffojen aarreaitta oli ollut ihan kotinurkillani vuosia ilman että tiesin siitä! 

Innostuin suunnittelemaan gradua oikein urakalla. 

Kesäkuu

Juhlin isoveljen syntymäpäiviä. 

Seurasin Klikkaa mua -tuotantokausien kesäuusintoja. 

Kävin tekemässä vuoden ensimmäisen kesätentin. 

Vietin juhannusta ystävän kanssa, mm. uimalla kaatosateessa lammessa lainehtivan skumppapullon perässä. 

Tilasimme lentoliput haaveideni kaupunkiin.  

Juoksin kymmenennen maratonini Turussa. Sen jälkeen asettelin kaikki kymmenen maraton-mitaliani plus kaksi puolimaraton-mitalia kankaalle ja otin niistä kuvan, jonka jaoin Facebookissa. Sen hetken ajan tuntui taas siltä, että minusta on johonkin. Olin koululiikunnassa aina kaikkein huonoin ja hitain, sijoituin kaikissa kilpailuissa aina viimeiseksi, mut huudettiin aina viimeisenä joukkueeseen, inhosin ja vihasin koululiikuntaa yli kaiken, en ikinä saanut mistään yhden yhtä mitalia, vaikka kuinka yritin, ja nyt mulla on niitä kokonainen kasa. 

Heinäkuu

Opiskelin ja suunnittelin gradua. 

Huomasin, että Ismo Leikola tulee marraskuun lopussa kotikaupunkiini. Aloin kytätä säännöllisesti sitä, milloin liput tulevat myyntiin. 

Tunsin itseni ja elämäni aika turhaksi. 

Kävin isäni lapsuudenmaisemissa seuraamassa suopotkupallon MM-kisoja ja tapaamassa isän lapsuudenystäviä. Oli yllättävän kivaa. 

Lensin viimein Berliiniin, kaupunkiin, johon olen halunnut matkustaa niin kauan. Vietin muutaman ikimuistoisen, onnellisen päivän siellä. 

Kävin seuraamassa Simo Syrjävaara Cup -turnausta Helsingin Olympiastadionilla. Iltaisin korvasin juoksulenkit pomppimalla veljeni trampoliinilla pitkistä katseista välittämättä. 

Vietin jonkinlaiseksi käännekohdaksi muodostuneen, ihanan onnellisen viikon kummieni luona. Menin sinne vähän epäröiden, tulin pois uskoen siihen, että elämä voittaa. Olen siitä kummeilleni, serkuille ja erityisesti serkkujen lapsille ikuisesti kiitollinen. Jospa musta sittenkin on johonkin. Jospa kaikki vielä muuttuisi paremmaksi. Rakkautta, rakkautta, rakkautta.

Elokuu

Tein viimeisen kesätentin. 

Kävin Savonlinnassa sisävesiristeilyllä. 

Huomasin muuan ilmoituksen yliopiston kirjastolla. Sen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät ylitseni, ja yhtäkkiä olin maailman onnellisin ihminen. 

Syyskuu

Aloitin graduseminaarin ja sain kehotuksen vaihtaa graduaiheen, jota olin työstänyt koko kesän. Aloitin uuden työstön aika kiivaalla tahdilla. 

Aloitin unelmieni työn. 

Juoksin elämäni neljännen Finlandia Marathonin. Ensimmäistä kertaa tunsin, että maraton meni rutiinilla. Juoksin suorastaan ylimielisesti. 

Ismo Leikolan keikan liput tulivat vihdoin myyntiin! Panikoiduin, koska en ollut koskaan aikaisemmin tilannut mitään lippuja millekään keikoille. Luulin, että nyt pitää toimia salamana, tai muuten en saa lippua ollenkaan. Siinä hötäkässä onnistuin saamaan itselleni eturivin paikan. 

Lokakuu

Elämä asettui jonkinlaiseen uomaan. Keksin uuden graduaiheen, opiskelin kiivasta tahtia ja työstä tuli osa arkea.  Olin välillä iloinen ja välillä ärsytti, pari kertaa ahdisti oikein kunnolla, keskimäärin kaikki meni ihan ok. 

Kävin perheeni kanssa katsomassa Mielensäpahoittaja -leffan. Harvinainen tapaus siinä mielessä, että leffa oli mielestäni parempi kuin kirja. 

Seurasin Vino Show -ohjelmaa telkkarista Minttu Mustakallion ja Eero Ritalan inspiroimana. 

Juoksin elämäni hirveimmän maratonin Sastamalassa. Juuri ennen sitä olin sanonut veljelleni, että minäkin tahtoisin joskus osallistua sellaiseen Extreme Run -tapahtumaan, jossa pitää juosta ja ylittää matkalla kaikenlaisia esteitä. 
No, niissä ylämäissä tuntui aika usein siltä, kuin olisi yrittänyt ylittää loputonta seinää. Että eiköhän se extremen kaipuu tullut täytetyksi. 

Marraskuu

Kävin ystävän kanssa katsomassa Vadelmavenepakolainen -leffan. 

Vietin liian nopeasti kuluneen viikonlopun kummieni luona. Oli ihanaa. Siinä yhteydessä pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään kaksi junanvaihtoa yhdellä matkalla. 

Hajoilin gradun tutkimussuunnitelman kanssa, mutta sain kuin sainkin sen palautettua. 

Ja sitten.
Ismo Leikola. 
Mitä tähän enää voi sanoa? Tammikuussa se alkoi ja marraskuussa tuli huippuhetki. Jälkikäteen näin siinä jonkinlaisen symbolisen selviytymistarinan tason. En ole mikään täysin luuseri paska ihminen, enkä voi sanoa, että en pysty mihinkään, jos olen täyttänyt näin monta suurta haavettani, jos kaiken jälkeen olen näin onnellinen. 

Joulukuu

Varasin lipun seuraavalle Ismo Leikolan keikalle. Maailman hauskin show, kotikaupungissani 27. helmikuuta. Ja mikä parasta, minä istun siellä taas täsmälleen samalla paikalla. Ensimmäinen rivi, keskellä. Mehän ollaan kohta ihan tuttuja Ismon kaa. 

Juoksin Itsenäisyyspäivämaratonin Kuopiossa, sekin oikeastaan jo yläasteajoilta kytenyt haave. Oli hienoa. 


Tein uskomattoman määrän tenttejä ja esseitä. 

Kävin katsomassa kummitytön balettiesitystä. Hienoa oli! Tosin täytyy tunnustaa, että en oikein pysynyt tarinassa kärryillä koko aikaa. 

En oikeastaan kauheasti stressannut joululahjojen ostamista. Stressi kului kaikkeen muuhun. 

Lopulta tuli joulu ja loma. Olen siitä ihan iloinen. 

Eilen äänestin Kultaisen Venlan saajaksi tämän vuoden parhaana tv-ohjelmana ja parhaana näyttelijänä Klikkaa mua -ohjelmaa ja Minttu Mustakalliota. Kukaan ei varmaan olisi osannut tätä arvata. 
(Ismo Leikola ei ole missään ehdolla. Ja silloin kun se oli ehdolla maailman hauskimmaksi, en edes tiennyt koko kilpailun olemassaolosta. Kuulin siitä ekaa kertaa vasta silloin, kun IL oli jo finaalissa, eikä yleisön äänestysmahdollisuutta enää ollut. Joten siitä tittelistä minua ei valitettavasti voi kiittää.)


Uudenvuodenlupaukseni viime vuonna oli, että opettelen luottamaan itseeni. Opettelen uskomaan, että minä olen hyvä, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. 
En ihan täysin onnistunut, mutta jollakin tasolla ehkä kuitenkin. Jatkan opettelemista. 

Uudenvuodenlupaukseni tänään on opetella olemaan välittämättä siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Oikeastaan olen yrittänyt opetella sitä jo aika kauan, mutta jatkan senkin opettelmista edelleen. 
Lisäksi lupaan yrittää ajatella positiivisemmin. 

Näillä mennään.

 

 



 

 

 



 



 


  

 

Elämää joulun jälkeen

Vai onko sitä?

Joulunaluspäivät olivat tänäkin vuonna parhaimmat. Perhettä saatiin kokoon. Luin vielä aatonaattoiltana gradun teoria-aineistoja, että sitten saisin hyvällä omallatunnolla heittää ne sivuun muutamaksi päiväksi. "Salaa" olin jo aloittanut vetävän kaunokirjallisen teoksen, valmentautumisen jouluun, pyhään, jona ei kuulu lukea mitään muuta kuin sellaista, mitä ei ole pakko lukea. Salaperäinen joulun rauha, ehkä joulumieleksikin kutsuttava, laskeutui hiljalleen. Palavien kynttilöiden ja joulukoristeiden täyttämään kotiin. Kiire on ohi, nyt vain nautitaan. 

Aatonaattoaamuna katsoin ensimmäisen joulupiirretyn, tietysti teoriakirjan yli vilkuillen. Lähdin lenkille pitkästä aikaa. Järkytyin siitä, miten pakkasilma kävi henkeen. Tulin kotiin ja luin vanhempieni postilaatikkoon pudonneen paikallislehden. Kävin suihkussa. Toiset lähtivät joulukuusenhakuun, minä lähdin tapaamaan lapsuudenystävää. Kävelin kotiin kauniissa säässä, lahja kädessä, kuten olin mennytkin. 

Jouluaatonaaton iltana se jo iski. Heitin teoriakirjan sivuun ja vaihdoin sen Ankkalinnan Joulukirjaan, jouluiseen sarjakuvateokseen, joka on ollut hyllyssämme varmaan vuosikymmenen, ja jota en jostain syystä koskaan ole lukenut. Huono omatunto tuli jo silloin. Joulu on ovella, mutta oikeuttaako se oikeastaan pitämään lomaa?

Jouluaatto alkoi juuri niin kuin halusin. Herätyskello soi aamulla niin, että ehdin käyttää koiran ulkona mitä jouluisimmassa maisemassa ja asettua katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa. Ohjelman loppuun mennessä joulukuusikin oli koristeltu. Syötiin. Saunottiin. Avattiin lahjat. 

Aloin itkeä. Ei vain voinut muuta. Tässä se nyt on. Tätä on odotettu. Tämän avulla olen jaksanut koko syksyn. Tehnyt ylimitoitetun paljon asioita vain sillä ajatuksella, että jouluna sitten pidän lomaa. Eikä tämä päivä ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan. Tänäkään päivänä kukaan ei tule sanomaan, että nyt saan oikeasti pitää lomaa. Tänäkin päivänä, kuten kaikkina muina päivinä, vain tiedän, että oikeastaan pitäisi. Laukussa pinossa olisi monta kirjaa, jotka pitäisi ehtiä lukea, painaa mieleen ja kirjoittaa muistiinpanoja, ennen kuin sitten, ihan kohta, aloitan gradun kirjoittamisen. Ei mulla ole mitään oikeutta pitää lomaa. Ei jouluna sen enempää kuin muulloinkaan. Olen täysin luuseri paska ihminen, kun edes ajattelen sellaista. 

Joulupäivälliselle kylään tulleen sukulaisen ainoa kysymys on, mitä gradulle kuuluu. Ei se, mitä minulle kuuluu, vaan ainoastaan, mitä gradulle kuuluu. 

Joulupäivän aamuna katsoin telkkarista Joulupukin ja noitarummun, piirretyn joka niin ikään on tullut jokaisena jouluna niin kauan kuin muistan. Lähden juoksulenkille toivoen ainoastaan, että mielen puristus helpottaisi edes siksi hetkeksi. Pakkasilma käy taas henkeen, mutta helpottaa se sentään vähäksi aikaa. Lenkin jälkeen se tulee takaisin. 

Olen lainannut kirjastosta koko kasan kirjoja, joita ei ole pakko lukea. Olen nauttinut jo etukäteen ajatuksesta, että joulun pyhinä en sitten muuta teekään kuin luen. 
Ei tee mieli lukea. Ei teoriakirjoja eikä mitään muitakaan kirjoja. 
Kaivoin veljen kaapin perältä vanhoja Aku Ankkoja. Sarjakuvat ovat ainoa, mitä jaksan nyt. 

Joulupäivän iltana katson telkkarista Apollo 13 -elokuvan, sehän löyhästi liittyy graduaiheeseeni. Sitä paitsi aika karseaa, että kyseessä on 19 vuotta vanha elokuva, joka on tullut telkkarista sata kertaa, enkä ole koskaan ennen sitä katsonut. (Pettymys se oli.)

En tiedä, miksi ahdistaa. Siksikö, että koskaan ei pääse irti siitä ajatuksesta, että jotakin koko ajan pitäisi?
Vai siksi, että olen ladannut liikaa odotuksia päivään, joka loppuviimein ei ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan päivä? Sama määrä tunteja, sama mahdollisuus olla vihainen, iloinen, ahdistunut tai surullinen. Se, että on joulu, ei tarkoita sitä, että kaikki on täydellistä ja mitään ikävää ei voi tapahtua. 
Joulu edustaa mielessäni myös turvallisuutta. Ikuista kaipuuta ehkä joskus lapsena koettuun turvallisuuteen. Siihen, mitä aikuisena enää ei voi saavuttaa. Nyt olen tässä, mutta missä olen ensi jouluna? Tämä joulu jää ajatuksiini tällaisena, ehkä se on viimeinen jotakin laatua, juuri tällaista joulua ei tule enää koskaan. Samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät, joulu menee ohi vääjäämättä, vaikka sitä kuinka pyytää pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin vain jäädä tähän. Kotiin, perheen keskelle, turvaan. 

Jos jotakin tästä jouluaatosta jäi mieleen, niin Ismo Leikola, jälleen kerran. 
Jäin pyjama päällä lötköttämään sohvalle Joulupukin kuuman linjan ääreen, kun isä lähti vielä tekemään viime tipan ostoksia K-Marketista ennen kuin kaupat kahdeltatoista menevät kiinni. 
Iltapäivällä isä toteaa ohimennen, että "ai niin, mä näin muuten Ismo Leikolan kaupassa!"
Aluksi nauroin ja väitin, että eihän se nyt täällä kaupassa käy. Vanhempani liittyivät yhteisrintamaksi minua vastaan. Ainakin se oli ihan samannäköinen. Ja sehän sanoi jossain haastattelussa menevänsä jouluksi vanhempiensa luo Jyväskylään. Ihan hyvin, vieläpä todennäköisesti, se on voinut käydä matkalla täällä kaupassa. Miksei olisi voinut?
Aluksi luulin juttua vitsiksi, sitten muutun epävarmaksi, myöhemmin tulee paniikki. En kestä ajatusta siitä, että Ismo Leikola olisi voinut olla naurettavan pienen kotikyläni ruokakaupassa yhtä aikaa isäni kanssa samaan aikaan, kun minä makaan kuuden kilometrin päässä yöpuku päällä tuijottamassa telkkaria. En vain kestä. 
Sovimme isäni kanssa, ettei se ollut Ismo Leikola. Että se oli vain joku saman näköinen. Pääsemme siten helpommalla.  Tai ainakin minä pääsen. 

Joulun jälkeinen ahdistus on nyt käsitelty. Seuraavaksi suunnataan tämän vuoden viimeisiin päiviin yllättävän levollisin mielin. Kiitos.  

Härdelliviikko

Tää on taas niin tätä, että ensin ei viikkoihin tapahdu mitään, ja sit kun tapahtuu, tapahtuu kaikki yhdellä rysäyksellä. 
Niin siinä nyt on käynyt, että kaikki tähänastisen elämäni mittakaavassa suuret asiat ovat ymppäytyneet tälle viikolle. Töiden aloittaminen, graduseminaarin aloittaminen ja maraton.

Onneksi työ on juuri sitä, mitä olen halunnut tehdä koko ikäni, mistä olen vuosikaudet haaveillut. Siellä olen nyt sitten aloitellut ja mokaillut minkä ehtinyt, mutta mitään peruuttamatonta tuskin on tapahtunut. Kirjasto on aina ollut kuin toinen kotini, ja nyt sitten istun siellä tiskin toisella puolella. Olen saanut uusia ajatuksia, muun muassa siitä, missä ovat ne kirjat, jotka vain mystisesti katoavat, vaikka ne näkyvät tietokannoissa ja jotka eivät ole lainassa, mutta joita silti ei löydy. Olen myös kuvitellut pimeän, aution, valtavan kirjaston mainioksi dekkarin miljööksi harppoessani illan viimeisen kerran toiseen kerrokseen tarkistamaan, että lainausautomaatin näyttö ei ole päällä, raskas ovi on jymähtänyt takanani kiinni ja mielessäni on vain ehtinyt välähtää, että meneeköhän toi ovi nyt lukkoon, jäänkö mä tänne koko yöksi. En jäänyt. 

Graduun olin valmistautunut keväästä lähtien, olen työstänyt ja prosessoinut sitä mielessäni, ja aloitin hyvillä mielin. Ensimmäisestä seminaaritapaamisesta ei jäänyt kovin lupaava tunne, mutta olen vakaasti päättänyt, että se kääntyy vielä voitoksi. 

Tänään hain jo lähes pitkästyneenä juoksunumeron paikasta, josta olen sen hakenut jo kolmena edellisenä syksynä, kolme kertaa. Numeroni on 200, siis tasan 200, miten hienoa! Kotikaupunkini syksyyn ja yleiseen mielentilaan asiaankuuluvasti tietysti satoi, koko kävelymatkan sinne ja takaisin, eikä mulla tietenkään ollut sateenvarjoa tai sadetakkia tai mitään.  Aikaisempina vuosina olen tässä yhteydessä saanut suklaamakuisen palautuspatukan, nyt sain palautusjuoman, johon suhtaudun hienoisesti epäillen. 

No, jos ihmisellä ei muuta ole, niin ainakin voi pitää yllä kunniakasta ajatusta ja asennetta siitä, että en anna periksi. Vaikka sataisi taivaan täydeltä rakeita ja räntää, vaikka kuka idiootti sanoisi mitä, lyttäisi miten, vaikka kaikki tuntuisi kuinka vaikealta hyvänsä. Siihen ajatukseen tuntuu ylväältä nojautua, jos mikään muu ei auta. 

Huomenna sitten taas radalle.