Arvoitus nimeltä gradu

Arvoitus, joka ei ikinä ratkea.
Lause, jota hoin gradussani useampaan otteeseen, ja joka loppujen lopuksi määritteli itse työn. Sattumalta tai juuri siksi.

Aloitin reilu vuosi sitten. Esittelin jo kehittelemäni aiheen. Sain komennuksen keksiä toisen. Aloitin vimmatun tiedonhaun, paniikkia ja hysteriaa lähentelevän keksimisen. Keksin. Aloin kehitellä. Kehittelin. En uskonut. Ohjaaja uskoi, joku muukin kenties uskoi.

Syksy meni ilman levon hetkeä. Tein unelma-alani opintoja ja gradua rinnakkain ja vuororellen ja yhtä aikaa. Itkin ja kirosin ja olin innostunut, onnellinen ja tyytyväinen, kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Asuntoni täyttyi muistiinpanovihkoista, lähdeteoksista, kirjoitusvälineistä. Muistitikulleni alkoi kertyä tiedostoja huolestuttavassa määrin. Hankin varuilta vielä kolmannen muistitikun, koska olin kuullut, että niihin ei voi ikinä luottaa - ei varsinkaan silloin, jos koko 120 sivun gradutekeleesi on yhden muistitikun varassa.

Jouluna pidin lomaa. Huomasin olevani suhteellisen hermoheikko. En kestänyt sitä, että joulupöydässä kysyttiin "mitä gradulle kuuluu" sen sijaan, että oltaisiin oltu pätkän vertaa kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu.

Joulun jälkeen alkoi ahdistus.
Tein ensin varovasti ja sitten räjähtävällä kauhulla sen havainnon, että joskus se gradu pitää kirjoittaakin.
Että ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisesti sisäistänyt kaiken lukemani. Jona hallitsisin täydellisesti kaiken ja mieleni syöksisi ajatukset tekstiksi paperille juuri sellaisina kuin kuuluu, kuin suoraan tietokoneen tiedostoista.
Että jos aion tehdä gradun, minun pitää tehdä se. Minun, ei kenenkään muun. Kukaan ei voi sanoa, onko se oikean- vai vääränlainen.
Edelleen ohjaaja uskoi, minä en.

Aloitin.
Varovasti.
Kirjoitin yhtenä tammikuun alun iltana kaksi sivua, toisena päivänä toiset kaksi.
Samaan aikaan aloitin työharjoittelun kirjastolla. Päivät olivat kivoja, mutta raskaita. Päivien mukavien hetkien ansiosta jaksoin niellä iltaisin mukillisen myrkkyä, eli kirjoittaa puoli sivua tai sivun tai pari isoa G:tä, niin kuin sanotaan. Olin kauhuissani ja tukehtumiseen asti ahdistunut ja kenties vähän ylpeä itsestäni.

Tammikuun loppuun mennessä olin saanut ensimmäisen luvun kirjoitettua. Kun harjoittelu kirjastolla loppui, varasin ajan ohjaajan kanssa voidakseni keskustella tuosta ensimmäisestä kirjoitetusta pätkästä.

Menin ohjaajan tapaamiseen kuin viimeiselle tuomiolle. Tuntui, että elämäni riippuu tästä. Olin varma, että mitään muuta ei olisi odotettavissa kuin lopullinen ja täydellinen tyrmäys. Pidin selvänä, että viimeistään nyt ohjaajallekin on selvinnyt, että ei helvetti, ei tuo tähän kykene.

Olin järkyttynyt, kun ohjaaja olikin ihan leppoisa. Kehui ja kannusti kovasti ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Suhtautui 15 sivun gradutekstipätkään kuin johonkin ihan normaaliin asiaan.

Poistuin tapaamisesta täynnä silkkaa ihmetystä.
Jatkoin kirjoittamista.

Keväälle muodostui oma rutiininsa. Nousin aamulla aikaisin, join aamukahvin, suuntasin yliopistolle. Kirjoitin gradua, kävin syömässä, kirjoitin lisää. Usein eräs ystävä kirjoitti vieressä omia juttujaan. Huomasin hänen kanssaan sen ikiaikaisen faktan, että parasta ystävyyttä mittaa yhteinen hiljaisuus. Voimme tavata aamulla ja olla tuntikausia yhdessä ilman, että höpisemme mitään turhaa. Silti saamme tukea toisistamme ja annamme toisillemme lahjaksi sen, että tämäkin työntäyteinen päivä tuntui suorastaan siedettävältä.

Illalla erosimme, hän meni kotiinsa ja minä yliopistoliikunnan tunnille. Rääkkäsin itseni kipeäksi ja raahauduin illaksi kotiin. Illoista kotona muistan lähinnä ne kammottavat määrät Milka-keksisuklaata, joita elimistöni vaati.

Kevät kului ja gradusta oli tullut ihan normaali osa elämää.
Pääsiäisenä pidin ensimmäisen loman sitten joulun, ja olin kuin toisessa maailmassa.
Loppukeväästä ahdistuin graduseminaariin kuuluvan, oman gradutyöpätkän esittelystä ja siitä, että on kevät. Raahauduin räntäsateessa kirjastolle hakemaan ja lukemaan lisää lähdeteoksia, panikoimaan siitä, onko niitä nyt tarpeeksi. Horjuin vuorien ja laaksojen välimaastossa: hyvinä päivinä ajattelin, että kyllä tästä selvitään, huonoina päivinä taas, että maailmanloppu kolkuttelee jo ovella.
Parempia päiviä oli enemmän.
Koska tiesin, että suuri osa ihmisistä kirjoittaa graduaan vuosia ja taas vuosia - kyllä kai minä saan yhden kevään olla naimisissa sen kanssa ja kokea sen kanssa koko tunnekirjon kaikessa laajuudessaan.

Tuli toukokuun loppu ja se käsittämätön hetki, että tämä oli nyt tässä. Piste viimeiselle luvulle. Enää en kirjoita mitään.
Ja taivas mikä väsymys sitä seurasi.
Makasin sängyllä ja ajattelin, että en jaksa nousta juomaan kahvia.
Sillä hetkellä kummitätini soitti ja ilmoitti varanneensa minulle ajan kasvohoitoon.

En usko, että on olemassa mitään, mitä ihminen siinä tilanteessa mieluummin kuulisi.
Ajattelin, että kirjoitan tämän muistiin oman tulevaisuuteni varalle, ja ilmoitan sen nyt täälläkin:
jos lähipiirissänne on gradua tai vastavaa puskevia ihmisiä ja haluatte antaa heille jotakin, varatkaa heille kasvohoito. Siis sellainen hemmotteluhoito, ei mitään nahan repimistä naamasta irti. Mitään muuta ei ihminen siinä tilanteessa kaipaa.

Tuli kesäkuun alku ja tapasin ohjaajani koko suuren tekstimassa-paskan jälkeen ja vielä sen keskellä. Ei oikein ollut sanoja. Keskustelimme siitä, kuinka tästä jatkamme. Ohjaaja oli sitä mieltä, että voisin pitää vähän lomaa. Olin samaa mieltä.

Seurasi onnellinen kuukausi, jona en vilkaissutkaan graduani. Olin vain töissä kirjastolla ja rakastin siellä olemista ja elämää.
Kuukauden jälkeen ajatus alkoi hitaasti mutta varmasti kaihertaa taas mieltä. Poissa ollut ahdistus sai kiinni kirjaston hyllyjen välissä. Muistutti, että tämä onnellisuus ei jatku. Missään muodossa.

Onneksi samaan aikaan näyttämölle astui muuan henkilö.
Heinäkuun lopusa sain itseni taas vauhtiin gradun läpiluvussa ja viimeistelytyön aloittamisessa jakamalla asian muuan henkilön kanssa. Jäin työpäivän jälkeen kirjastolle mielelläni lukemaan keväällä kirjoittamaani roskaa, tekemään lähdeluetteloa ja miettimään, pitäisikö jotain ottaa pois, lisätä tai muuten muuttaa, koska muuan henkilökin jäi. Tosin kerrosta alemmas, omiin työtehtäviinsä, mutta siellä hän kuitenkin oli, tietoisena minun elämäni kriiseistä.
Kuukausia sitten kirjoitettu teksti oli silmissäni roskaa, jossa väliin mahtui jokin helmi. 

Elokuun alussa lähetin sopimuksen mukaisesti viimeistellymmän version ohjaajalle, jolla ei ollut minulle juuri silloin aikaa.
Odotin ja odotin, ohjaajan luvattuja kommentteja, joita ei vain tullut.
Kului kuukausi, jonka aikana puin turhautumistani asioiden itsestäni riippumattomasta etenemättömyydestä lukusaleissa ja lainaustiskeissä muuan henkilön kanssa. Totesin hänelle muun muassa eräänä aamuna kello 8.30, että ohjaaja ei ole vie-lä-kään lukenut / kommentoinut sitä graduni viimeisintä versiota, ja mä en ymmärrä, että miksi mun gradu ei ole jokaiselle maailman ihmiselle ensisijaisen tärkeä asia, koska kyllähän sen pitäis olla. Ja sanoin, että tarvin Irish Coffeen, ja kysyin, että tulisiko hän seurakseni. Hän tuli. Mutta se onkin jo toinen tarina. Jatketaan alkuperäistä.

Syyskuussa ne kommentit sitten lopulta tulivat.
Halusin pelkästään oksentaa ajatellessani gradua ja sitä, että tämä ei ole vie-lä-kään ohi.
Nielin oksennukseni ja jäin kirjastolle töiden jälkeen itkua pidätellen ja hammasta purren tekemään kommenttien mukaista viimeistelytyötä. Havahduin aina välillä kirjaston yleensä täyden tietokoneluokan hiljaisuuteen ja ihmettelin, miksi täällä on näin tyhjää. Sitten muistin, että eihän kukaan täysjärkinen ihminen istu kirjastossa klo 18, kun ulkona paistaa aurinko ja vielä on kesää jäljellä.
Vain minä.

Menetin uudelleen uskoni kaikkeen, graduun ja koko elämään, enkä halunnut enää mitään muuta kuin päästä siitä eroon, lopullisesti, lopullisesti, lopullisesti irti ja mahdollisimman kauas siitä. Kului pari viikkoa, jona gradu ei ollut minulle mitään muuta kuin vastenmielisin asia, jonka pystyin keksimään.

Sitten onnistuin kaivamaan jostain viimeiset jäljellä olevat voimanrippeet.
Keksin uuden lähestymistavan.
Suhtaudun tähän nyt niin, että tämä ei ole minun graduni, vaan tämä on kirjallisuudentutkimus, ja koska kirjallisuus ja sen tutkimus on intohimoni, suhtaudun tähän kirjallisuudentutkimuksellisella intohimolla.
Sillä tavalla pystyin siihen. 

Lähetin kommenttien mukaan muokatun version vajaa kahden viikon kuluttua kommenttien saapumisesta.
Sain viimeiset viimeistelyohjeet, jotka koskivat lähinnä pois jätettäviä tai lisättäviä pilkkuja, viivojen pituuksia, sisällysluettelon ja sivunumeroiden asetusta.
Luulin, että hoidan ne parissa tunnissa.
Olin väärässä.

Istuin kirjastolla kolmena päivänä kahdeksan tuntia. Itkin ja nauroin hysteerisesti vuorotellen ja yhtä aikaa yrittäessäni saada sivunumeroita täsmälleen oikein paikalleen ja keksiessäni, miten saan ne takaisin, kun joku lisäasetus kadotti ne.

Kun sivunumerot olivat paikallaan, pysähdyin hetkeksi hengittämään.
Kysyin itseltäni, onko tämä nyt hyvä. Onko tämä nyt se, minkä haluan painuvan historiaan minun tekemänäni graduna. Vielä on mahdollisuus perääntyä. Ei ole pakko palauttaa tätä tällaisena. Saan vielä muokata tätä, jos haluan, saan muokata loputtomiin, jos haluan.

Vastaus oli selvänä mielessäni.
En ole täysin tyytyväinen tähän. Tiedän, että tämä ei ole täydellinen. Tiedostan työn heikot kohdat. Tiedostan, että sen voisi tehdä paremminkin.
Tiedostan kuitenkin myös, että tämän parempaan en tällä erää pysty.
Tiedostan, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisen tyytyväinen. Ei tule sellaista hetkeä, jona ajattelisin, että onpa hieno gradu, ja minä olen tehnyt sen.

Tein päätöksen siltä pohjalta.
Tämä on nyt se gradu, jonka tein. Tämä on tässä. Tässä on kaikki.
Ainut asia, mikä minun pitää tehdä ja minkä enää voin tehdä sen hyväksi, on osata päästää siitä irti.

Lähetin sen, lopullisen ja viimeisen, elämäni viimeisen version. Oli lokakuun alun ilta, kello oli seitsemän illalla. Olin ollut kirjastolla aamusta asti.
Nousin tietokoneelta katse lasittuneena ja kompuroin kirjaston aulaan. Johtaja tuli vastaan. Ylin johtaja, jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään tervehtimistä enempää. Ensimmäinen ja ainut henkilö, jonka näen lasittuneilla silmilläni kirjaston aulassa minuutti gradun palauttamisen jälkeen.
Johtaja tervehtii, hymyilee ja kysyy, oliko mulla noin pitkä päivä.

Henkäisen, että "mä palautin mun gradun".

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisi voinut myös vastata siihen, mitä kysyttiin.

Kuluu viikko ja toinen, lähinnä uskomatta, haluamatta edes ajatella.
Kun on kulunut kolmas viikko, alan ahdistua, kun mitään ei taaskaan kuulu. Laitan sähköpostia, ja saan vastauksen.
Gradun arvosana ja sen perustelut läjähtävät naamalleni samana päivänä, kun olen pitänyt ensimmäisen oman opetustuokion ja etsinyt passini seuraavan viikon Ateenan-lähtöä varten.

Ne ovat kai niitä tilanteita, joihin ei oikein mahdu tunteita eikä ajatuksia. Kaikki tulee vasta jonkin aikaa jälkeenpäin.
Kirjaudun facebookiin ja huomaan, että kesällä tärkeäksi muodostunut henkilö on online-tilassa. Olen jo vuosia sitten lakannut pitämästä facebook-chattailusta, mutta katson tämän poikkeustilanteeksi. Avaan keskusteluikkunan ja kerron tärkeimmät asiat koruttomasti, tiivistettynä.
Kerron, että gradun arvosana tuli, ja nyt lähden pistämään tavarat kasaan ensi viikkoa varten.
Henkilö vastaa.
Hieno juttu!"
ja
"Hyvää matkaa! :)"