Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Jouluviikolla

Perinteisesti kirjoitan jotakin vielä näin viimeiseksi ennen joulunviettoon laskeutumista.
Palasia ajatuksistani kuluneelta viikolta, olkaa hyvä.

Joulumieli tulee joka vuosi. Kaikki muu on sattuman varassa, joulumieli ei. Ainakaan tähänastisessa elämässäni joulumieli ei ole pettänyt missään elämänvaiheessa.
Olen ihminen, jolle iskee säännöllinen tammikuumasennus. Tänä vuonna se jäi tulematta.
Olen ihminen, joka ei kärsi kaamosmasennuksesta. Tänä vuonna kaamosmasennuksen merkkejä oli havaittavissa ensimmäistä kertaa ikinä.
Olen jouluihminen. Joulunalusaika on mielestäni parasta aikaa vuodesta. Joulua edeltää aina ihan omanlaisensa ilon tunne.
Monena vuonna olen milloin mistäkin syystä pelännyt, että mitä jos jouluilo ei tänä vuonna tulekaan. Voin hyvin kuvitella, että jos elämässä tapahtuu jotain kamalaa, joulu on pahinta aikaa, juuri siksi, että sen pitäisi olla ilon ja valon juhla.

Viimeiseksi tänä vuonna olin aivan varma, että joulun lähestyminen oikein alleviivaisi henkisesti kurjaa olotilaani.

Huomasin, että niin ei käynyt. Monena päivänä ennen joulua nousin uuteen päivään henkisesti ihan pohjamudissa, ja iltaan mennessä jotain oli aina tapahtunut. Joka paikassa soivat joululaulut, valkeaksi muuttunut maisema, pikkujoulut ja joululounaat eivät vain voineet olla vaikuttamatta mielentilaan. Sen sijaan, että joulu olisi pelkoni mukaisesti irvaillut olotilaani, se teki sen ihan väkisin ainakin tuuman verran valoisammaksi. Pysähdyin oikein ihmettelemään sitä.
(Tosin pakko sanoa, että valkean maan muuttuminen mustaksi jääksi syö hyvän osan joulumielestä.)

Tänä vuonna sain sitä paitsi ennätysmäärän joulukortteja, vaikka itse olin (jälleen) patalaiska, enkä lähettänyt yhtään. Sydämellinen kiitos teille kaikille! <3

Joulun lisäksi mielessäni on tällä viikolla pyörinyt muitakin asioita.
Viimeiset pari viikkoa ovat koostuneet monista suurista tunteista. Kaikenlaisista tunteista.

Eilen mieleeni juolahti tiivistys: tämä on kuin Google Maps.
Olen aina ollut todella huono suunnistamaan. Minulle ei ole mikään ongelma eksyä tutummallakaan reitillä, ja koska pahaksi onneksi harrastan pitkänmatkanjuoksua, ei myöskään ole mikään ongelma kävellä tuntikausia vääriin suuntiin, ennen kuin jaksaminen loppuu.
Elämääni tuli olennainen helpotus tämän vuoden alussa, kun otin käyttöön älypuhelimen. Sen avulla pystyn aina paikantamaan itseni ja suunnistamaan oikeisiin määränpäihin. Koska en oikein ymmärrä karttoja, ei Google Maps -palvelukaan ole minulle täysin ongelmaton, mutta on se silti olennaisesti helpottanut elämääni.
En tiedä pystyykö kukaan samastumaan tähän, mutta koetan silti sanallistaa sen: se ihana tunne, kun oot eksyksissä ja avaat Google Mapsin puhelimella ja koetat hahmottaa, mihin suuntaan sun pitäis sen ohjeiden mukaan lähteä, ja sitten se sua esittävä pallukka siinä ruudussa lähtee etenemään oikeaan suuntaan, pitkän harhailun jälkeen.

Keksin eilen illalla, että se on kuin kuva elämästäni tällä hetkellä.
Olen se puhelimen Maps-palvelun omaa sijaintia esittävä pallero, joka on harhaillut pitkään tuskissaan, ja joka nyt viimein on lähtenyt hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, haluamaansa suuntaan. En tiedä, missä ja kuinka tuskaisen taipaleen päässä on määränpää, mutta suunta on nyt oikea.
Vihdoin.

Kirjoitan tämän tänne ihan vain siksi, että jaksaisin jatkossa, tulevissa vaikeuksissa, aina muistaa sen ja palauttaa sen mieleeni.

Tällä viikolla suunnistin taas kerran yhteen paikkaan puhelimen Mapsin avulla. Tuijotin puhelinta niin keskittyneenä, että en huomannut tien allani muuttuvan hiekoittamattomaksi ihan tosta noin vaan. Liukastuin, ennen kuin ehdin ajatella tai tehdä mitään. Täysin vaistomaisesti kuitenkin nostin korkealle ilmaan sen käden, jossa puhelin oli, ja otin itseni toisella kädellä vastaan. Kolautin itseäni vähän, puhelinta varjelin viimeiseen asti. Onneksi meille kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Jälkikäteen ihailin omien vaistojeni viisautta ja olin iloinen siitä, että kokonainen paikallisbussilastillinen porukkaa oli kadun toisella puolella todistamassa tätä taidonnäytettäni.

Suurin (tai no ehkä kuitenkin toiseksi suurin) ilonaiheeni viime aikoina on ollut Ylen Joulukalenteri - Jäätävä seikkailu -ohjelma. Eksyin sen äärelle yhtenä viikonloppuna ihan vahingossa, kun isäni oli jättänyt telkkarin päälle jonkun urheilujutun jälkeen, ja satuin istumaan olohuoneessa. Vilkaisin ruutuun, ja aloin kiljua ilosta. Siellä oli Eero Ritala!!!! Yksi niistä kolmesta suomalaisesta julkkiksesta, jotka haluaisin nähdä livenä, ainut heistä, jota en vielä ole nähnyt.
Ja kukas ruutuun seuraavana astelikaan, ellei kyseiseen kolmikkoon kuuluva numero 2, Minttu Mustakallio. <3
Sen jälkeen Joulukalenterin katsominen on ollut jokapäiväinen iloni, ylin riemuni.
Olen myös tietoinen siitä, että mulla on joku ongelma tän todellisuuden kanssa, kun taas on tultu pisteeseen, jossa ruudun tavoittamattomalla puolella oleva mies kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin kukaan samalla puolella kanssani oleva.
Mutta ehkä nyt on parempi niin.
Henkilökohtainen tavoitteeni tuleville ajoille on siis täyttää haave, joka ei ole vielä toteutunut. Tämä on nyt yleinen tiedotus: Jos tiedätte Eero Ritalan olevan julkisesti jossain nähtävillä, ilmoittakaa minulle. (Tarkoitan nyt lähinnä teatterilavoja, en mitään museon lasikaappia, vaikka tästä voisi sellaisenkin kuvan saada.)

Näihin tunnelmiin,
lämmintä joulua juuri sinulle.

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.

 

Tanssiinkutsu

Koska kulunut viikonloppu on ollut paitsi todella raskas, myös ja ennen kaikkea käsittämättömän hieno ja koska sen myötä on jälleen täysin yllättäen toteutunut jo kauan sitten hautaamiani ja unohtamiani haaveita, kirjoitan taas. Tiedän, että tästä postauksesta tulee pitkä, rönsyilevä ja mahdollisesti pitkästyttävä, joten kukin jatkaa lukemista tai lopettaa sen oman harkintansa mukaisesti. Ei oo pakko kahlata läpi kaikkea, eikä oo pakko lukea loppuun, jos siltä ei tunnu!

Loppuvuodesta, heti yliopistosta valmistumiseni jälkeen postiluukustani kolahti kirjekuoressa kutsu juhlaan, jonka kaltaisesta en ollut ikinä kuullutkaan. Juhlaan, joka yliopistolla järjestetään kolmen vuoden välein, ja johon kaikilla sinä aikana valmistuneilla maistereilla ja tohtoreilla on oikeus osallistua. Juhlaa kuvailtiin arvokkaaksi, juhlalliseksi, hienoksi, upeaksi kokemukseksi, johon sisältyy arvokas ja hieno tilaisuus, jossa maisterit saavat seppeleen päähän ja tohtorit hatut ja miekat. Juhla kestää koko viikonlopun ja siihen kuuluu hienoja illallisia, mukavaa kulttuuriohjelmaa ja sisävesiristeily. (Yritän välttää mainitsemasta paikkojen ja ihmisten tarkempia nimiä, koska olen nyt saanut sellaisen päähänpinttymän, enkä halua, että tämä teksti kantautuu heti jokaisen googlettajan tietoon.)

Koska juhlaan kuului myös vanhat tanssit, tiesin heti, että minä olen siellä.
En oikeastaan edes välittänyt kutsussa mistään muusta. Vanhat tanssit oli se, mihin tartuin ja minkä vuoksi päätin, että tuonne menen. Toki asiaan vaikutti myös se, että minulla on aina ollut hinku päästä pukeutumaan oikein hienosti ja osallistumaan virallisen hienoihin juhlatilaisuuksiin, mutta vanhat tanssit ennen kaikkea. Siitä lähtien, kun lukion wanhojentanssit ovat olleet ohi, olen vain kaikki nämä vuodet haaveillut, että joskus, joskus, joskus vielä pääsisin osallistumaan vanhoihin tansseihin, tanssimaan niitä taas uudestaan. Ja koska pidin varmana, ettei sellaista tilaisuutta enää ikinä missään tule, olen toivonut edes pääseväni joihinkin juhliin, joihin on vastaavan kaltainen pukukoodi ja hienot menot ja meiningit.

Nyt se tilaisuus tuli.

Ilmoittauduin osallistujaksi juhliin heti ilmoittautumisajan alettua ja syöksyin intoa tulvillani ensimmäisiin tanssiharkkoihin huhtikuun alussa.

Siellä odotti pettymys.
Kaikki muut saapuivat paikalle pariskunnittain.
Huomasin tänä viikonloppuna juhlissa konkreettisesti, miten pienenpieni osa muuhun juhlallisuuteen osallistujista osallistui tansseihin, ja siitä pienestä osasta lähes kaikki muut olivat pariskuntia. Muutama pariton nainen oli, ehkä kaksi minun lisäkseni, ja hekin luovuttivat ennen oikeita juhlia parin saannin ja tanssimisen vaikeuden vuoksi.

On kai järkeenkäypää, että tanssiin tarvitaan kavaljeeri, ja kaikki muut olivat sen tajunneet. Minä yksin olin tyhmänä luullut, että tanssit on tarkoitettu vain maistereille ja tohtoreille. Että siellä olisi vain maistereita ja tohtoreita. Ekalla harjoituskerralla ihmettelin, miten on mahdollista, että noin moni tuonne juhlaan kutsuttu ihminen on sattunut löytämään seuralaisekseen jonkun toisen kolmen viime vuoden aikana valmistuneen maisterin tai tohtorin.

Menin harjoituksiin siinä uskossa, että muitakin parittomia on, ja että parittomuus ei estä osallistumista, sillä muutenhan kutsussa tai ilmoittautumislomakkeessa tai jossain olisi sanottu, että jos haluat tanssia, niin tuo seuralainen mukanasi.

Kävin kuitenkin kevään harjoitukset läpi muiden mukana. Välillä tanssin jonkun kanssa, jonka seuralainen ei ollut juuri sillä kertaa päässyt paikalle, ja välillä tanssin jonkun toisen parittoman naispuolisen kanssa, välillä mahdollisuuksien mukaan yksin. Tanssinopettaja sanoi ensin, että parittomuudesta ei tarvi huolehtia, sillä kyllä jostain joku pari löytyy. Myöhemmin hän sanoi, että olisi kyllä hyvä, jos minulla vain olisi joku, ihan kuka tahansa, jonka voisin pyytää seuralaiseksi.

Lähipiirissäni on kyllä miehiä, ja joillakin heistä on tanssitaitoakin, mutta pidin heidän pyytämistään seuralaiseksi viimeisenä hätäkeinona, sillä a) seuralaisen pitäisi maksaa osallistumisestaan sama melko kallis summa kuin minunkin ja b) tanssitaitoiset elämäni miehet ovat hankalan välimatkan päässä.

Jatkoin kuitenkin toiveikkaana harjoituksissa käymistä ihan vain siitä syystä, että tanssiminen on niin ihanaa. Kolme tansseista oli sellaisia, jotka olen tanssinut kauan sitten lukion wanhojentansseissa, ja ne tulivat ihmeellisesti jostain selkäytimestä mieleen, vaikka luulin aluksi, että enhän minä mitään niin vanhoja asioita muista. Loputkin tansseista olivat kertakaikkisen ihania ja nautin aina harjoittelusta, aina aina aina, vaikka vakituista paria ei ollutkaan. Lopulta ajattelin, että sama se oikeastaan, pääsenkö sinne varsinaisiin tansseihin, kun olen saanut olla näissä harjoituksissa. En muuten ole kovin tanssillinen ihminen, enkä osaa tanssia, mutta vanhat tanssit, ne historialliset hienostuneet tanssit ikään kuin suorastaan vastaavat johonkin sydämestäni nousevaan kutsuhuutoon. Tiesin sen lukiossa ja tiesin sen nyt.

Toukokuun viimeisissä harjoituksissa tanssien ohjaaja tuli sanomaan, että olen saanut parin. Että joku liikunnan yliopisto-opiskelija, joka siis osaa jo ne tanssit, on lupautunut parikseni, joku sellainen, joka muutenkin on lupautunut muutaman muun opiskelijan tavoin toiminaan noissa juhlissa opastus- ja järjestelytehtävissä. Pari ei päässyt tulemaan tälle kevään viimeiselle kerralle, mutta tulee sitten elokuussa kaksiin viimeisiin harjoituksiin.
Voitte vain kuvitella, kuinka onnellinen olin.

Onni hälveni kesän myötä, koska pukeutumisen suunnittelu oli niin helk-ka-rin hankalaa. Pukeutumiskoodi ja muu juhliin liittyvä säännöstö oli niin tiukkaa, että ihmettelin jo tosissaan, mitkä ihmeen juhlat nämä ovat. Mistään, koskaan, milloinkaan, ei löytynyt sellaista mekkoa, minkä olisin voinut laittaa päälleni tai minkä olisi voinut jollain korjauksilla muuntaa oikeanlaiseksi, vaikka kolusimme äitini kanssa kauppoja ja kirpputoreja ja ties mitä muuta alkuvuodesta lähtien.

Heinäkuussa sitten iski paniikki ja oli pakko hakea puku oikeasta juhlapukuliikkeestä.
Ja sitten lyhentää sitä puoli metriä ja korjailla muutenkin, koska en ole minkään valtakunnan pitkän juhlapuvun mitoissa. Onneksi oli ompelutaitoinen, ihana ihminen kädenojennuksen päässä.

Surin myös sitä, että tansseja katsomaan ei saa tulla vieraita, koska tanssitila on ahdas ja yleisötila täyttyy niistä juhliin osallistujista, jotka eivät tanssi. Tulin siihen tulokseen, että vanhempieni ei kannata tulla paikalle ollenkaan, varsinkaan, kun heillä oli muuta ohjelmaa. Kaltaiselleni stressaajalle oli sanalla sanoen helvetillistä miettiä, miten järjestää kaikki niin, että selviän itsekseni. Opettelin tekemään juhlakampausta, mutta ei se oikein luonnistunut, joten varasin sitten elämäni ensimmäisen juhlakampausajan, siis pitkille hiuksille tehtävän juhlakampauksen, lukiossa en oikein perustanut sellaisista.

Lisäksi juhlien järjestelyihin kuului tuntuman mukaan sata muuta asiaa, jotka stressasivat niin paljon liikaa, että elokuun ja toisiksi viimeisten tanssiharjoitusten koittaessa olin jo aivan täysin valmis jättämään koko juhlat väliin.
Voitte siitä päätellä, kuinka paljon aihe stressasi ja ahdisti.

Asiaa ei auttanut yhtään se, että luvattu parini ei ilmestynyt paikalle.
Oikeisiin tansseihin oli siinä vaiheessa aikaa tasan viikko, ja henkilöstä, joka oli lupautunut tulemaan parikseni, ei näkynyt vilaustakaan.
Ohjaaja sanoi laittavansa viestiä tälle henkilölle ja ilmoittavansa sitten minulle, mitä hän vastaa. Luin rivien väleistä ja sisäistin viimein kunnolla itsekin, että en ehkä sittenkään pääse osallistumaan tanseihin.

Ja uskokaa tai älkää, en oikeastaan välittänyt siitä. Olin lievästi pettynyt, mutta ehkä hippusen jopa helpottunutkin. Sillä nimenomaisella hetkellä mielessäni oli näiden juhlien lisäksi muita aivan liian suuria asioita, että olisin jaksanut välittää. Ja sitä paitsi, pääsisinhän (ja joutuisinhan) joka tapauksessa osallistumaan kaikkiin muihin tilaisuuksiin, vain tanssit jäisivät väliin. Ehkä yhden stressitekijän poistuminen olisi vain hyvä, sillä yhtä hyvin kuin tiedän tanssien olevan ihaninta mitä on, tiedän oikean tanssiaistilanteen myös olevan kammottavan jännittävä ja kuumottava, se oli sitä aikanaan tutun ja turvallisenkin ihmisen kanssa, niin saati sitten jonkun tuntemattoman ja ties minkälaisen tyypin kanssa.

Joten lakkasin välittämästä.
Päivien kuluttua, tasan vuorokautta ennen kenraaliharjoituksia, kaksi vuorokautta ennen tansseja, sain ohjaajalta sähköpostin, jota en ollut jaksanut edes odottaa, koska olin jo henkisesti jättänyt tanssit pois laskuista.
Sähköpostissa luki, että pari tulee paikalle, että hän on joutunut ilman omaa syytään jäämään pois edellisistä harkoista tilanteessa, jossa ei ole saanut siitä kellekään edes mitään viestiä, ja että hän tulee tansseihin ja tanssii kanssani.
Ajattelin, että no jaaha, katsotaan. En odottanut enää mitään. En ajatellut eikä kiinnostanut. (Paitsi kävin tietysti vähän Facebookissa stalkkailemassa, koska sain viestistä lukea tämän henkilön nimen. Häntä ei löytynyt Facebookista. Ajattelin, että onkohan se henkilö nyt oikeasti edes olemassa, pidetäänkö mua nyt vain pilkkana.)

Seuraavana aamuna menin edelleen epäilevin ja tylsistynein mielin kenraaliharjoituksiin ja kohtasin ensi kertaa henkilön, jonka kanssa tulisin kokemaan sen hetken, josta olin niin kauan ja niin kipeästi haaveillut, ja jonka en ollut uskonut toteutuvan, josta olin jo luopunut.

Pelkäsin eniten, että tämä tyyppi ei tulisikaan vieläkään paikalle, ja seuraavaksi eniten pelkäsin, että hän olisi jotenkin tyly, ilkeä tai välinpitämätön. Minulle tulee usein heti jonkinlainen vaikutelma ihmisestä, joko neutraali, positiivinen tai negatiivinen, eikä vaikutelmalla ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä henkilö oikeastaan tekee tai sanoo. Usein koen, että ihmiset katsovat minua ylhäältä alaspäin, että he näyttävät suoraan, että eivät pidä minusta, ja sen takia en pidä heistä. Pelkäsin paljon, että tästä tyypistä, jonka kanssa minun pitäisi mennä jo lähtökohtaisesti jännittävään tilanteeseen, tulisi jollain tuollaisella tasolla negatiivinen olo.

Ensi töikseen henkilö pahoitteli asianmukaisesti viime kerran poissaoloaan ja antoi uskottavan selityksen sille. Muuten hänestä jäi kaiketi neutraali olo, sillä mieleeni ei jäänyt tästä ensikohtaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin hänen tanssitaitonsa. Huomasin hänen kanssaan tanssiessani nimittäin, että ilmeisesti olen aina yläasteen tanssitunneilla ja jossain muuallakin tottunut viemään miestä, tai vähintään jakamaan puolet tanssin onnistumisen vastuusta. Nyt ihan oikeasti, konkreettisesti, kummallisesti ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun mies vie ja kun mies osaa tanssia.

Olin esimerkiksi koko kevään harjoitellut itsekseni yhtä tiettyä valssin pyörähdyksiin liittyvää askelkuviota, joka tuntui mielestäni ja muitakin seuratessani kaikkein haastavimmalta ja pelottavimmalta, ja jota en ole tanssinut lukiossa.

Nyt en ehtinyt edes ymmärtää, mitä tapahtui, kun se valssikuvio mentiin läpi. Sali vain pyöri silmissä, enkä huomannut jalkojeni edes liikkuvan, kun kuvio oli pyörähdetty jo varmaan kolmesti. Muistan ajatelleeni ihmeissäni, että sehän ottaa tän ihan tossissaan.
Suosikkikohtani oli se, kun sanoin jostakin kuviosta, että tästä olen vähän epävarma, ja että toivottavasti en kompastu. Hän vastasi jotakin sen kaltaista, että "no minähän sinua vaikka kannattelen".

Tanssiharjoituksista siirryin seuraavan päivän virallisen juhlatilaisuuden harjoitukseen ja aloin jännittää sitä. Sen jälkeen ehdin käydä nopeasti syömässä ja stressaamassa kotona, koska illalla alkoi jo ensimmäinen juhlatilanne.

Se oli tilaisuus, jota olin kuvitellut mielessäni pelkäksi illalliseksi, johon kenties kuuluisi puheiden lisäksi joku kiva ohjelmanumero.
Ja niinhän se muuten olikin, mutta tuo lisäohjelmanumero ei ollut ollenkaan kiva.

Selvisi, että meidän pitäisi tehdä itse seppeleet, maisterinseppeleet, jotka saisimme huomenna päähämme ja joita pitäisimme sen jälkeen päässämme koko päivän.

Eli seppeleestä pitäisi tulla kestävä, ja se pitäisi tehdä itse.
Joka on nähnyt minun käsityötuotoksiani, tietää että se on mahdoton yhtälö.

Väkersin seppelettä kaksi tuntia kylmä hiki selässä tulvien ja lopulta juuri ja juuri itkun pidättäen. Tuntemattomat ihmiset pöydässä ympärilläni, hienot seppeleet jo kauan sitten valmistuneina edessään, ja minä siinä yksin surkean puolikkaan seppeleenraadon kanssa miettimässä, että tää päässäkö tosiaan huomenna tanssin, taitaa olla sali täynnä laakerinlehtiä.

Lopulta joku järjestäjistä kävi kuiskaamassa, että "meillä on tuolla myös varaseppeleitä, jos tuntuu siltä." Sanoin, että todellakin tuntuu.

Ihan oikeasti ja rehellisesti voin todeta, että jos olisin tiennyt tuon tilaisuuden kulusta, olisin jättänyt koko juhlan väliin, oli vanhoja tansseja tai ei. Ja tuona hetkenä päätin, että yksikin tällainen koettelemus vielä, niin lähden.

Loppuilta oli muuten ihan mukava, mutta tunnelmani ei oikein noussut enää kattoon, kaiketi väsymyksen vuoksi ja ennen kaikkea siksi, että en vain kerta kaikkiaan jaksa aina tuntea itseäni kaikkein huonoimmaksi, tyhmimmäksi ja kelvottomimmaksi joka porukassa joka hetki. Yritin tsempata mielialaani nousuun, mutta loppuilta oli silti vähintään vaisu ja menin nukkumaan varmana siitä, että huomenna se lopullinen tuho tulee.

Aamulla heräsin liian vähien unien jälkeen huonovointisena ja aamukahvin jälkeen huomasin, että mun on pakko käydä apteekissa. Juoksin apteekkiin. Juoksin kotiin. Juoksin kampaajalle. En meinannut löytää sinne, joten saavuin paikalle viisi minuuttia myöhässä. Panikoiduin.
Kampaus väännettiin ja tarvoin rivakasti kotiin maailmanlopullisesssa tuulen tuiverruksessa ja myrskyssä. Sateenvarjokin lensi ilmaan ihan niin kuin sarjakuvissa. Hain kotoa tavarat ja tarvoin samassa myrskyssä juhlapaikalle, jonne ei ollut pitkä matka oikeasti, mutta siinä säässä se oli tuhannen vuoden mittainen. Tiesin, että siinä on ihan kaikki tuhon tunnusmerkit. Tämä ei pääty hyvin.

Saavuin paikalle ja menin pukuhuoneeseen laittautumaan. Olin etukäteen pelännyt, että pukuhuone olisi täynnä muita, mutta siellä ei ollut ketään muita. Varmaan kaikki paremmin asiansa hoitaneet ihmiset tulivat paikalle autolla.
Olin pyytänyt paikalle ystävän ottamaan valokuvia muistoksi ennen juhlatilaisuuden alkua, ja hän saapui kuin tilauksesta vetämään selän vetoketjun kiinni juuri oikealla hetkellä, kun puku oli päällä. Paniikki helpottui, kun sen sai jakaa. Lähdin lopulta juhlaa kohti peräti ihan hyvillä mielin,

Tulimme juhlasaliin kulkueena, kaikki valmistuneet maisterit ja tohtorit, koko valtava porukka. Kulkueen järjestäminen kesti, kesti, kesti ja kesti. Lopulta juhlasaliin tullessa, taas henkisesti tuhannen vuoden mittaisen korkkareilla seisomisen jälkeen mulle tuli huono olo. Muistin, että salista ei saa poistua, ei missään tapauksessa, ei. Iski paniikki. Iski kylmänhikinen kuolemallinen paniikki. Yritin hengitellä syvään.

Lopulta mitään kamalaa ei tapahtunut.
Juhlatilaisuus oli todella, todella hieno, juhlallinen ja arvokas, juuri sellainen, jossa olen aina halunnut olla läsnä, ja johon osallistumisesta olen erittäin, erittäin kiitollinen ja onnellinen. Ainut huono puoli oli, että mulla oli huono olo, ehkä liian pitkästä seisomisesta siihen sopimattomilla kengillä, ehkä liiasta lämpötilasta, sillä pukuun kuuluneet hansikkaat ja päivätilaisuudessa päällä oleva jakku oli liian kuuma, ehkä sen vuoksi, että tämän kaiken lisäksi en ollut juuri syönyt tai juonut kiireessä yhtään mitään tai sitten ties mistä syystä. Onneksi pahin meni ohi jossain vaiheessa.

Juhlasta juoksimme myrskyn läpi bussiin, joka vei kirkkoon, kirkon jälkeen juoksimme edelleen myrskyn läpi bussiin, joka vei takaisin juhlapaikalle.

Edessä oli puolentoista tunnin tauko ennen iltatilaisuuden alkua, enkä tiennyt mitä teksin.
Olisin halunnut mennä kotiin suihkuun, sillä olin hikoillut sitä kylmännihkeää ja sitten ihan perus kuumuudesta johtuvaa hikeä tuntemukseni mukaan litrakaupalla, ja sen jälkeen olisin halunnut heittää kengät pois ja upottaa jalat jonnekin jalkakylpyyn siksi aikaa, kunnes iltatilaisuus alkaisi.

En voinut mennä kotiin, koska tauko oli mielestäni juuri liian lyhyt siihen tarkoitukseen, enkä myöskään halunnut kävellä yhtään ylimääräistä askelta siinä säässä.

Tiesin, että ainoa ja vähin mitä nyt oikeasti ja todella tarvitsen, on jonkunasteinen hetki hengittää ja rauhoittua.  Kuluneessa vuorokaudessa oli ollut minun mittapuullani liikaa aivan kaikkea liian suurta ja liian vähän aikaa näihin kaipaamiini toimintoihin.

Onneksi pukuhuoneessa ei ollut vieläkään ketään. Lysähdin penkille, potkaisin kengät jalasta pois ja vain olin siinä.

Jossain vaiheessa joku paniikintapainen nosti päätään, tempaisin kengät jalkaan ja harjoittelin joitakin tanssikuvioita, tansseihinhan oli aikaa enää muutama tunti.

Kun iltatilaisuuden alku alkoi hiljalleen lähentyä, raahauduin pukkarista rakennuksen aulaan, jotta näkisin, mitä milloinkin tapahtuu. "Raahautua" on ainoa ja oikea sana sille toiminnalle, minkä jälkeen lysähdin aulan penkille, potkaisin kengät uudestaan jalasta pois ja toivoin vain ja ainoastaan, että se kaikki olisi jo ohi, tai että en olisi ilmoittautunut enää iltatilaisuuteen, päivä olisi riittänyt. Energiaa ei kerta kaikkiaan enää ollut, eikä asiaa auttanut se, että olin yksin juhlissa, jossa valtaosa oli avecin ja / tai ystävien kanssa.

Sitten jostain ilmestyi tanssipari, se eilinen tyyppi, jonka kasvoja en edes enää muistanut. Hän ilmestyi ihan tyhjästä viereeni, tuli juttelemaan ja muutaman sanan vaihdettuamme hän innosti minut tempaisemaan taas kengät jalkaan ja sitten harjoittelimme illan tansseja, jotta ahdinkoni helpottaisi. Liitelimme, ihan oikeasti liitelimme pitkin aulan lattiaa ja päät vain kääntyivät, hymyt ja kannustavat katseet.

Sitten iltatilaisuus alkoi. Olin taas iloinen.
Nautin viiden tähden illallisen hauskassa ja kaikki huomioonottavassa, vaikkakin minulle tuntemattomista ihmisistä koostuneessa pöytäseurueessa, tunnelmallisessa juhlatilassa. Toisin sanoen tilaisuus, jonka olin aina halunnut kokea.

Illallisen jälkeen oli vuorossa lyhyehkö tauko ennen tansseja, ja silloin paniikki tuli taas. Ihmeellinen pelon tunne, ei edes jännitys vaan pelko. Mitä jos jotain ihan kauheaa tapahtuu, jotain kauheaa tapahtuu aivan varmasti hetkenä minä hyvänsä.

Haahuilin tanssipaikan laitamilla yrittäen turhaan hillitä sydämeni hullua hakkaamista ja ihmettelin, mistä tämä nyt johtui. Olenhan mä nyt aina kaikkea jännittänyt, mutta tällainen kauhun tunne ei ole normaali. Ajattelin, että ehkä tämä kaikki on vain jotenkin liikaa, en ole koskaan kokenut mitään tällaisia asioita, mitä nyt on tullut jo monta peräjälkeen. Kysyin taas itseltäni, miksi ihmeessä olin pistänyt itseni tähän.

Ja jostain se taas ilmestyi, tanssipari, jonka olin tavannut ensimmäistä kertaa eilen.
Hän ilmestyi tyhjästä eteeni ja moikkasi.
Vastasin tervehdykseen ensimmäisen kerran ihan aidon vilpittömän ilahtuneesti, niin että hän tuntui suorastaan pysähtyvän katsomaan. Ilahduin itse siitä, että huomasin oman vilpittömän ilahtuneen rekationi. Juttelimme taas muutaman sanan, ja huomasin, että se äskeinen kauhun tunne katosi, olin jo melkein rento.
Sillä hetkellä tiesin, että ei tässä voi ihan huonosti käydä, tuon ihmisen kanssa.

Erosimme mennäksemme omille tanssin aloituspaikoillemme. Olin taas iloinen. Ihmettelin sitä, että en edes jännittänyt enää, en tuntenut sitä vähän ikävää mutta tavallista jännityksen tunnetta, joka noissa tilanteissa aina tulee. Nyt sitä ei tullut. Tanssisaliin astuessa olin vain ja ainoastaan onnellinen, tiedostin siinä hetkessä ja yleisön edessä, että tämä on se hetki, jota olen kaikki nämä vuodet niin kovasti toivonut, ja joka nyt on ojennettu minulle tarjottimella, enkä voisi olla onnellisempi.

Viimeinen kauhun ja paniikin häivähdys iski ensimmäisen tanssin lopussa, rivimuodostelmassa, toinen käteni oman parini kädessä ja toinen jonkun tuntemattoman kädessä. Sekunnissa tiedostin, että ihmisiä on liikaa, on liian kuuma, mitä jos en pystykään tähän, mitä jos jotain kamalaa tapahtuu.

Tein sen, minkä siinä tilanteessa voin, eli puristin oman parini kättä, sen ainoan ihmisen, joka siinä tilanteessa ja siinä huoneessa ja hallissa ja päivässä oli edes jollakin tavalla tuttu.
Hän vastasi puristukseen.
Puristin uudestaan testatakseni, että se tapahtui oikeasti, rusensin hänen kämmentään niin voimakkaasti kuin pystyin.
Hän vastasi taas puristukseen, lujenevalla otteella.
Keksin ajatella, että tuo tarkoittaa selkeästi, että meillä on joku yhteys. Että juuri viestitin hänelle ajatukseni, että saatan ehkä kuolla nyt tähän, ja hän vastasi viestiin, että ei mitään hätää. Tämän ajatuksen keksittyäni selvisin paniikista.

Tanssit menivät lopulta nopeasti ja aivan taivaallisen hyvin. Hymyilin yleisölle joka puolella ympärillä, nautin tanssimisesta, iloitsin ihan oikeasti. En hermostunut edes siitä, kun joku teki virheen, joka sotki vähän koko porukan tanssia. Oma parini vei, hän osasi täydellisesti sekä tanssia että luotsata minut tanssien läpi, oikeastaan ilman että itse jouduin ajattelemaan mitään. Välillä hän sanoi jotakin tilaisuuden tullen, esim. että "rauhallisesti vain, hyvin menee." Tuli melkein olo, että eihän tässä tilanteessa ole mitään, mitä edes pitäisi jännittää.

Osasin tanssikuviot harjoittelujen jälkeen itsekin, mutta siinä tilanteessa tiedostin, että ihan sama, vaikken olisi niin hyvin osannut. Siinä hetkessä jos koskaan olin todella varmoissa ja osaavissa käsissä. Ajattelin, että nyt saivat hyvityksensä kaikki ne yksinäiset, tympeät hetket kaikissa kevään harjoituksissa, niillä ei ollut enää mitään väliä.

Kolmannen tanssin kuluessa parini kysyi minulta ihmeissään, onko mulla hansikkaassa jotakin. Muistin vasta siinä vaiheessa, että mullahan on narikkalappu hansikkaaseen työnnettynä, sillä laukku ja tavarat oli pitänyt jättää narikkaan, koska mulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut antaa laukun tanssien ajaksi. Narikkalappu oli siis pitänyt työntää jonkun päällä olevan vaatekappaleen sisään, ja olin valinnut hansikkaan. Alkoi naurattaa.

Sen jälkeen jostain kumpusi ihmeellinen elämänriemu. Tanssittiin tanssit loppuun, enkä mennyt paniikkiin siitä, että itsekin jotain pientä mokailin. Tanssien jälkeen kuunneltiin mahtavat aplodit ja hurrattiin itse itsellemme. Selitin kaikkea ja nauroin parini kanssa, vaikka emmehän me niin tuttuja minun mittapuullani vielä olleet. Koko loppuillan ja -yön hilluin ympäriinsä tilassa, jonka olen kyllä kokenut ennenkin, mutta joka viime aikoina on taas jäänyt sivuun niin kauaksi aikaa, että usko sen toistumiseen on jo haalistunut.
Ihan vilpitön, puhdas ja jostain syvältä nouseva valtava ilo, riemu, onnellisuus. Kiitollisuus siitä, että saan elää. Kiitollisuus kaikesta, siitä ja siitä huolimatta, mitä oli tapahtunut.

Aamuyöstä kävelin kotiin ihan pokkana juhlapuvussani ja -kengissä.

Aamulla heräsin taas ajoissa ja lähdin risteilylle.
Oli kivaa, kivaa, kivaa,
kunnes tuli iltapäivä ja taas joku seinä vastaan.

Nyt vain odottelen, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu, sillä jotain kamalaa tapahtuu varmasti, kun olen saanut kokea näin puhtaan ja täydellisen ilon tunteen.

Samalla kuitenkin onneksi tiedän, että mikään tuleva ei voi ottaa minulta pois sitä, minkä olen jo kokenut. Se on jo tapahtunut, ja olen kokenut sen huolimatta mistään, mitä tulevaisuus ehkä tuo. Minulla oli hetkeni, ja se on ollut, vaikka tapahtuisi mitä.