2023

 Vuoden 2024 ensimmäinen viikko on lopuillaan ja saan vihdoin aikaiseksi alkaa kirjoittaa vuosikatsausta. 

Vuonna 2023 kirjoitin blogia yhden postauksen per viikko. Jokaisen viikon alussa valitsin viikolle teeman, jota yritin hyödyntää viikon koitoksissa, ja johon liittyvää asiaa käsittelin viikon blogipostauksessa. Jos viikon aikana tapahtui jotain, mistä halusin kirjoittaa mieluummin kuin teemasta, kirjoitin siitä, mitä kyseisellä viikolla oli tapahtunut. Annoin itselleni luvan jättää vuoden viimeisen viikon väliin, koska tiesin, että tulen kuitenkin kirjoittamaan sekä tämän yleisen vuosikatsauksen että katsauksen vuoden aikana luettuihin kirjoihin. Ne siis yhdessä korvatkoon viikon 52 postauksen. Voi kuitenkin olla, että myöhemmin vielä innostun kirjoittamaan siitä, miten jouluaatto vuonna 2023 meni. 

Ensin hoidan tämän vuosikatsauksen alta pois. 

Vaihdoin puhelimeni uuteen vuoden 2023 syksyllä. Kaikki vanhan puhelimen kuvat eivät ole siirtyneet uuteen puhelimeen, ja joka tapauksessa vanhan puhelimen kuvat ovat uuden puhelimen galleriassa epäjärjestyksessä. Nyt en siis pysty tekemään, kuten aiempina vuosina olen tehnyt, eli lunttaamaan puhelimen kuvagalleriasta, mitä kuluneena vuonna onkaan tapahtunut. En myöskään jaksa luntata täältä blogipostauksista, mitä olen kirjoittanut vuoden eri viikkoina. 

Tuntuu, että muistan liian vähän, mutta kirjoitan siitä, mitä muistan. En myöskään kirjoita kaikkea, mitä muistan, vaan sen, mitä haluan kirjoittaa. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä olin koiran kanssa ulkona ja katselin kirkasta aurinkoa lumisten puiden takaa. Maisema oli käsittämättömän kaunis ja tunsin voimakkaasti, että tästä tulee hyvä vuosi. Tuliko? Riippuu näkökulmasta. Tällä hetkellä en sano, että vuosi olisi ollut huono, mutta en myöskään koe, että se olisi ollut erityisen hyvä. 

Kävin tammikuussa henkilökuvauksessa Helsingissä, ammattivalokuvaajan kuvattavana. Kävin siellä, koska olin saanut kumppaniltani lahjakortin henkilökuvaukseen. Kuvattavana oleminen oli yllättävän rankkaa. Kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi vaivattomasti ilman ihmeempiä järjestelyjä räpsitty, mutta todellisuus on ihan toinen. Piti vääntyillä ja kääntyillä ties miten, ja tehdä vaikka mitä. Odotin valmiita kuvia innolla, ja kun sain ne, olin todella pettynyt niihin. Saatuani niistä kuitenkin kehuja sekä kumppaniltani että äidiltäni innostuin lataamaan ne myös sosiaaliseen mediaan. Sain siellä ennennäkemätöntä suitsutusta. Ylimaallisten kehujen seurauksena pidin hetken aikaa itsekin kuvia ihan onnistuneina. Nykyään ajattelen taas, että ne ovat rumia, enkä halua katsella niitä. 

Tammikuun kääntyessä kohti loppuaan näin kotini pihassa mustia lintuja ja ajattelin vuoden takaista mummin kuolemaa. Toivoin, että linnut eivät tällä kertaa olisi olleet tuomassa kuolinviestiä, mutta samana päivänä sain kuulla setäni kuolleen. Toivottavasti linnut eivät ilmaannu hetkeen uudestaan. 

Vuoden alusta lokakuun loppuun asti töissä oli rankempaa kuin vielä koskaan työelämäni aikana. Marraskuun alusta jäin opintovapaalle. Valmistauduin opintovapaaseen tekemällä koko vuoden ajan joka päivä töiden lisäksi ainakin vähän sellaisia töitä ja järjestelyjä, jotka vähentäisivät opintovapaalla tehtävien töiden taakkaa. Vuosi oli siis melkoisen työntäyteinen. 

Lunta tuli tolkuttomasti. Lumitöitä sai tehdä ja ihmetellä, mihin lumet pihassa työnnetään siitä huolimatta, että lumia ajettiin pois jo joulukuussa. 

Maaliskuussa haaveilin joogaviikonlopusta Seilin saarella ja siitä, että saisin vain olla hiljaa ja tuijottaa kalliolta merelle. Se ei toteutunut vuonna 2023, sillä on ehkä mahdollisuus toteutua tänä vuonna. 

Huhtikuussa voitin oman sarjani Tuusulanjärven maratonilla. Oli huippuhienoa saada toiselle kierrokselle lähtiessään kuulla olevansa sarjan kärjessä, ja maalisuoralla saada kuulla olevansa voittaja. En tehnyt huippuhienoa aikaa, mutta jostain syystä muut olivat vuonna 2023 vielä huonompia kuin minä. Voiton ja lähestyvän syntymäpäiväni sekä Helmi-koiran lähestyvän kaksivuotispäivän kunniaksi vein työkavereille töihin Helmi-kakun. 

Syntymäpäivänäni tein töitä itku kurkussa ja kävin illalla kävelemässä koiran ja kumppanini kanssa luontopolulla Vantaalla. 

Vappuna join vanhempieni ja kumppanini kanssa munkkikahvit Lahden satamassa. Jos olisi ollut parempi sää, olisimme ottaneet jäätelötkin. Vappu kruunautui käyntiin moottoripyörämuseossa. 

Toukokuun alussa osallistuin Turun yliopistolla järjestettäville Kirjallisuudentutkimuksen päiville, jotka ovat kirjallisuudentutkijoiden vuosittainen, suurin ja valtakunnallinen tapahtuma. Sain kuulla paljon kiinnostavia esitelmiä, osallistua inspiroiviin keskusteluihin ja huomata, että joku ja jotkut ehkä jopa muistavat minunkin tutkimukseni ja osoittavat kiinnostusta sitä kohtaan. 

Kirjallisuudentutkimuksen päivien ansiosta pääsin myös käymään rakastamassani kaupungissa, Turussa ja sen myötä esimerkiksi Turun tuomiokirkossa, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Reissu huipentui yöpymiseen Ruissalon kylpylässä, jossa käymisestä olin haaveillut jo kauan. Kun tuona toukokuisena iltana katsoin Ruissalon kylpylähotellin merinäköalahuoneen ikkunasta merelle, ajattelin, että en voisi olla tämän onnellisempi. 

Kävin toukokuussa kehonkoostumusmittauksessa, joka oli ilmainen kunnan  työntekijöille. Sain kuulla, että minun pitäisi pudottaa viitisen kiloa ja aloittaa joku liikuntaharrastus. Kerroin, että lenkkeilen ja kahvakuulailen yhteensä noin viisi kertaa viikossa, ja kysyin, mitä muuta voisin vielä tehdä. Vastaus oli, että voisin ehkä koettaa tehdä vähän erilaisia liikkeitä kahvakuulalla. Tilanteeni ei onneksi ollut ihan hirveän huolestuttava, kehonkoostumuksen mittaaja oli kuulemma nähnyt paljon huolestuttavampiakin kehoja, ja minun kehossani oleva rasva ei ollut vaarallista sisäistä rasvaa, vaan ennemminkin sellaista rasvaa, joka näyttää vähän häiritsevältä ulkonäöllisesti. 

Tämä keskustelu laukaisi nuoruuden aikaisen syömishäiriökäyttäytymisen. Yritin niin perkeleesti syödä vähemmän ja liikkua entistä enemmän. Laihtuminen ei ainakaan vaa'an perusteella ole onnistunut, vaan ainoa havaittava vaikutus on ollut huomattava mielialan lasku. Syksyllä uskaltauduin kertomaan kehonkoostumusmittauskokemuksestani työkavereille lounaan ääressä ja he purskahtivat saman tien nauruun. Keskustelun seurauksena mielialani parani aavistuksen, mutta edelleenkään en siedä peiliin katsomista enkä omien kuvieni katsomista, ja ajattelen olevani vain ruma ja läski. 

Kesän alussa pidin perinteiseen tapaan kolmen viikon kesäloman. Lähdimme kumppanini kanssa pienelle Saariston rengastielle moottoripyörällä, koska minä halusin saaristoon ja kumppanini halusi moottoripyöräilemään. Pitkät matkat moottoritiellä moottoripyörän kyydissä olivat ahdistavia, mutta taajamanopeuksissa saattoi olla ihan nautinnollista. Muistan erityisen lämmöllä yön yli kestävää oleilua Nauvossa ja vierailua Turun linnassa. 

Kesälomalla tuli myös jonkinasteinen viimeinen pisara sen suhteen, mitä kestän ja mitä en. Koko vuosi on tosiaan ollut työntäyteinen, mutta työstäni olen sentään saanut kiitosta. Lomalla sain kuitenkin avunpyyntöjä erinäsiin asioihin, mistä minulle ei makseta palkkaa - ja kun kaikki ei sujunut, niin kuin olisi kuulunut, niin sain kuunella siitä naureskelua ja pilkkausta ihmisiltä, joiden järkeni mukaan pitäisi ennemminkin olla minun puolellani. Kaikessa tässä on kyse asiasta, mihin olen viitannut aiemmin useammassa blogikirjoituksessani: kyvyttömyydestäni vetää rajat. Harjoittelen sitä edelleen. Kesän alun tapahtumat toimivat kuitenkin hyvänä pohdinnan hetkenä sille, millaista kohtelua kenenkin milloinkin on siedettävä ja milloin itsen ja toisen väliin on tarpeen pystyttää raja-aita. 

Vietin juhannusaaton pitkälti istumalla pihakeinussa lukemassa. Koivut humisivat ympärillä, muuten oli hiljaista. Rakastin sitä. 

Heinäkuussa kävin hankkimassa mekon kesän juhliin: edessä oli kahden veljentyttären rippijuhlat ja parhaan ystäväni häät. Sovitin valehtelematta jokaista Halosen juhlamekkoa, jonka olisin voinut kuvitella laittavani päälle juhliin. Huomasin taas, kuinka valtavasti rakastan juhlamekkoja ja juhlamekkojen sovittelua. En ole kovin innostunut vaatteiden ostelusta tai sovittelusta muuten, mutta muutamia poikkeuksia on, ja juhlamekot ovat yksi niistä. Tunsin itseni läskiksi useimmissa mekoissa, mutta löysin kuitenkin myös mekon, johon olin hyvin tyytyväinen. Mielialani nousi aivan huimasti ylöspäin mekkojen sovittelun seurauksena. Kaiken kukkuraksi löysin sen jälkeen vielä alennusmyynnistä hajuveden, jonka ostamisesta olin jo kauan haaveillut. Joskus elämä kyllä tarjoilee parastaan. Myöhemmin juhlissa sain useamman ylistävän kommentin mekostani. Mekko oli siis onnistunut ostos. 

Heinäkuussa osallistuin parhaan ystäväni polttareihin. Viihdyin niissä: polttarit olivat aivan huomattavan paljon hauskemmat kuin olisin osannut odottaa, ja tutustuin niissä ihaniin ihmisiin. 

Elokuussa sain olla siunaamassa kummityttöäni hänen konfirmaatiotilaisuudessaan. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että en tiedä, voiko ihmiselle antaa mitään arvokkaampaa lahjaa kuin kummiuden. Hetki oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut ja saan olla kummi. Kummityttöni ja hänen serkkunsa, toisin sanoen veljieni tyttäret, pitivät myös hienot yhteisrippijuhlat, joissa oli kunnia olla mukana. 

Elokuulle sattuivat myös pitkäaikaisimman ystäväni häät. Olin häissä täynnä iloa ystäväni puolesta. Häät olivat tunteellinen ja hieno kokemus. 

Ja sitten elokuulle sattui myös viisivuotispäivä kumppanini kanssa. Juhlistimme sitä Haikon kartanossa, jossa vierailusta olin niin ikään jo vuosia haaveillut. Vuosipäivän iltana siemailimme Irish Coffeita Haikon kartanon keltaisessa salissa, jossa oli takka ja kirjoja ja ah vaikka mitä, ja olin onnellinen. Kaikkein onnellisin olen tietysti kumppanistani ja hänen lukuisista hyvistä puolistaan. 

Syyskuussa työni oli kiireisimmillään ja hulluimmillaan. On kummallista, että siitä selvittiin. 

Keskellä hulluinta työrupeamaa juoksin Finlandia Marathonin Jyväskylässä, ja kumppanini juoksi siellä samalla ensimmäisen maratoninsa. Tunsin surua siitä, että päädyimme juoksemaan eri tahtia, mutta iloa siitä voiman tunteesta, jonka koin juostessani: pystyn tähän, kehoni pystyy tähän, olen vahva ja voimakas ja niin ollen pystyn sekä juoksemaan maratonit että hoitamaan raskaatkin työprojektit. Puolivälin paikkeilla tuntematon mutta ehkä hatarasti tutun näköinen tapahtuman järjestäjä tuli huoltopisteellä taputtamaan minua olkapäälle ja sanomaan: "tosi hienoa työskentelyä."

Myöhemmin mietin, että nautin maratoneista tällaisista syistä: maratonilla ainakaan minä ja kaltaiseni hitaat juoksijat eivät kilpaile veren maku suussa ja hullunkiilto silmissä, vaan sen sijaan kannustetaan ja rohkaistaan muita, pidetään yllä hyvää yhteishenkeä ja jos joku ei meinaa jaksaa, autetaan. Kunpa sellaista asennetta olisi enemmän muuallakin elämässä ja maailmassa. 

Lokakuussa polkupyöräni varastettiin työpaikkani pihasta, jonne olen sen jättänyt yli neljän vuoden ajan harva se arkipäivä lukittuna telineeseen. Kesti kauan päästä yli pahimmasta vitutuksesta ja surusta, ja nyt muutaman kuukauden jälkeen vitutus alkaa taas nostaa päätään, kun tajuaa, että kevät on tulossa taas jossain vaiheessa, eikä mulla ole enää pyörää. 

Lokakuussa, yhtenä kylmänä ja tuulisena lauantaina juoksin Kaarinan syysmaratonin. Reittimerkinnät olivat selkeät ja tapahtuma muutenkin positiivinen kokemus. Ehkä sinne vielä joskus uudestaan. 

Lokakuun lopussa jäin kauan odottamalleni opintovapaalle. Tuntui haikealta ja vaikealtakin lähteä töistä, mutta tuntui myös todella hienolta saada jäädä tutkimusvapaalle. Vapaan tähänastisia tunnelmia lyhyesti: alussa innostus siitä, että saan tehdä vain tutkimustani, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. Ei tarvitse poukkoilla asiasta toiseen ja asioiden välillä, joutua jatkuvasti keskeyttämään ja tulemaan keskeytetyksi ja sitten taas aloittamaan siitä, mihin on jäänyt, kuten työelämässä usein täytyy tehdä. Tuntui aivan ihmeelliseltä saada vain rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin olen huomannut, että ehkä häly ja keskeytykset ovat olleet jollain tavalla tarpeellisia: parin kuukauden jälkeen olen alkanut kärsiä omista häiritsevistä ajatuksistani siitä, kuinka huono ja osaamaton olen, ja joiden ääntä mikään ei vaienna. Tällä hetkellä käytän työskentelyn apuna ajastinta, jonka päällä ollessa ohjaan ajatuksiani tietoisesti pois jokaiselta sivupolulta, ja meditaatiossa käytettävää musiikkia, joka saattaa joskus rauhoittaa työn tekemiseen, mutta joka myös joskus pitää ottaa pois päältä, koska eihän sitä hullukaan jaksa loputtomiin kuunnella. 

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kävimme koirani kasvattajan järjestämillä koiratreffeillä, jonne oli kutsuttu kaikkien kyseiseltä kasvattajalta lähteneiden koirien perheet. Olipa kiva, että tällainenkin järjestyi, vaikka sää oli kyllä hiukan viileä monen tunnin ulkoiluun. 

Marraskuun alussa pääsin maratonreissulle Uzbekistaniin, Samarkandiin. Viikon reissu oli ikimuistoinen ja maratonistakin selvittiin. 

Aloitin joulukuun ystäväni järjestämissä pikkujouluissa joulukuusihiuskoriste päässä. 

Joulukuussa pääsin tapaamaan mummini siskoa, jota en ole tavannut vuosiin. Sekin mahdollistui pitkälti opintovapaan ansiosta.

Joulukuun puolivälin paikkeilla kävin väitöskirjan ohjaustapaamisessa entisessä kotikaupungissani. Ennen tapaamista sovitin taas mekkoa Halosella, ehkä tarkoituksena saada vähän itsevarmuutta tapaamiseen. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä kehonkoostumuksen mittaaja puhui paskaa, ja että kroppani on hyvä: koskaan aiemmin mikään mekko ei ole näyttänyt päälläni niin hyvältä, ja myötäillyt vartaloani niin täydellisesti. Jätin mekon kuitenkin ostamatta, ja nyt rämmin taas rumaksi ja läskiksi itsensä tuntemisen suossa, kaikkien muiden kriisien lisäksi. 

Joulukuussa toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa käymisestä. Voin suositella siellä käymistä ihan jokaiselle. 

Samalla tuli puolivahingossa käytyä Tuomaan markkinoilla ja juotua minttukaakaota siellä. 

Hyvä päivä. 

Tein viimeisen työpäivän ennen joulua pikkujouluja varten ostettu joulukuusikoriste päässäni, vaikka työkaverinani olikin vain Helmi. 

Koin saavani joululta sen mitä toivoin: rauhaa. 

Ehkä tosiaan vielä kirjoitan siitä myöhemmin tarkemmin. 

Uudenvuodenaattoaamuna kävin ihan kotini naapurissa brunssilla. Aluksi olin ajatellut jotain neljän ruokalajin illallista uudenvuodenaattoiltaan, mutta näin ne suunnitelmat typistyvät. Olin brunssiin kuitemkin aivan äärimmäisen tyytyväinen: tunnelma oli ihana ja rauhallinen, saamamme palvelu oli erittäin hyvää ja ruoka oli maukasta ja monipuolista. Kilistelimme alkoholittiomilla kuohuviineillä ja olin onnellinen. 

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin seuraavanlaisia asioita:

Vuonna 2024 haluan opetella lisää omien rajojen vetämistä. 

Pyrin myös entistä päättäväisemmin karsimaan elämästäni ne ihmiset, joiden seurassa en tunne oloani hyväksi.

Vähennän sosiaalisen median käyttöä. 

Onnellista uutta vuotta! Olkoon se niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin parempi kuin kulunut vuosi. 

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 

Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 

Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 

Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!

2021

 Kyllä se tulee tänäkin vuonna, vuosikatsaus, blogissa, joka edelleen sinnittelee hengissä. 

En ole saanut tätä aikaiseksi aiemmin, koska viime aikoina on tuntunut vaikealta jaksaa oikeastaan mitään. 

Toinen syy liittyy samaan asiaan, josta mainitsin jo viime vuonna vuosikatsauksessani. 

Sen jälkeen, kun on mennyt vakituisiin töihin ja ollut samoissa ympyröissä kauan, kaikki muuttuu samanlaiseksi. On ihan sama, mikä vuodenaika, vuosi tai päivä on, kaikki hukkuu samaan samanlaiseen massaan. On vaikea hahmottaa, mitä erinomaista viime vuonna tapahtui, ja onko siinä mitään kertomisen arvoista (ainakaan sellaista, mitä en olisi jo kertonut täällä blogissa). 

Kolmas syy on korona. Onko kukaan päässyt tekemään oikeastaan mitään ikimuistoista ja hienoa sen jälkeen, kun koronapandemia alkoi keväällä 2020? Loppua sille ei näy. 

Otan tähän avuksi puhelimeni kuvamuistin, ja kertaan vuotta 2021 sekä oman muistini että otettujen kännykkäkuvien avulla. 

Vietimme uudenvuodenaaton kotona raketteja pelkäävän koiran kanssa. Uudenvuodenpäivänä kävimme kävelemässä luontopolulla. 

Vuoden ensimmäisellä viikolla vanha koira meni todella huonoon kuntoon. Saatiin varattua eläinlääkäriaika ja pari iltaa tuota eläinlääkärikäyntiä odotellessa itkettiin ja jätettiin jo jäähyväisiä. Lähdin töistä aiemmin itku kurkussa, jotta ehdin mukaan eläinlääkäriin. 

Eläinlääkäri antoi toivoa ja lääkkeet, jotka näyttivät tehoavan. Siinä oli juhlan tunnelmaa. Muistin taas, että joka pikku asiasta ei pidä valittaa, kun asiat ovat näin hyvin. 

Veljeni täytti pyöreitä ja minut kutsuttiin pienimuotoisiin juhliin, mutta eläinlääkärikäynti osui niiden kanssa samalle päivälle, joten en päässyt paikalle.

Tammikuussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran leipoa kääretortun, koska ihmisen pitää aina välillä kokeilla uusia asioita. Valitsin leivottavaksi unelmakääretortun, koska se on lempikääretorttuni ja itse asiassa yksi lempijälkiruoistani. Leipomuksestani tuli maultaan ihan kohtuullinen, mutta ulkonäöltään niin ruma, että en olisi kehdannut tarjota sitä ikinä kellekään, ja olisin voinut voittaa sillä jonkun rumimman leivoksen kilpailun. 

Alkuvuodesta tuli kovat pakkaset ja niin paljon lunta, että taloyhtiömme pieni piha oli hätää kärsimässä. Jouduin toden teolla lumitöihin ja mietittiin jo, mihin tämä kaikki lumi oikein työnnetään, ja milloin katot romahtavat. 

Myös vuonna 2021 neuloin paljon, kuten edellisenäkin vuonna. Tein muun muassa säärystimiä ja peittoja. En vieläkään ole millään mittapuulla taitava neuloja, mutta pidän neulomista rauhoittavana toimintana.

Heti alkuvuodesta yritin kovasti päästä Kansallisteatteriin, koska teatteriin pitäisi päästä vähintään kerran vuodessa, jotta elämän arjessa olisi juhlaa. Varasin itselleni ja suosikki-ihmiselleni liput näytökseen "Tunnit, viikot, kuukaudet", koska olen opiskeluaikanani lukenut kirjan, jolle tämä näytelmä pohjautuu, ja pitänyt kirjaa yhtenä liikuttavimmista lukuelämyksistä ikinä. Lähdin varaamaan lippuja tammikuussa, mutta kiitos koronan, lopulta pääsimme teatteriin loka-marraskuun vaihteessa. Onneksi edes silloin. Nyt olemme taas tilanteessa, jossa teatterista on turha haaveilla (haaveilen silti). 

Vuonna 2021 tein säännöllisesti etätöitä, kuten myös vuonna 2020. Etätöissä pidän siitä, että pystyn keskittymään töihini ilman, että jatkuvasti joku ramppaa työpisteellä kysymässä jotain tai yrittämässä olla sosiaalinen. 

Helmikuussa 2021 ostin uudet verhot. Ikkunassani roikkui tylsät verhot, jotka on joskus hätätilanteessa löydetty kirpputorilta ja ripustettu ikkunaan kiireellisessä muutossa, jossa jotakin nyt vain piti saada ikkunan peitoksi. Ne ovat jääneet minulle, koska muuttoja oli lyhyen ajan sisällä useita. Koska asumistilanteeni on nyt myös hyvin vakiintunut, sain vuosi sitten lopulta aikaiseksi tehdä verhotilanteelle jotain. 

Oli vaikea löytää sellaisia verhoja joita halusin, mutta onneksi se lopulta onnistui. Nyt ikkunassani roikkuvat sellaiset verhot, joista oikeasti pidän. Tosin loppuvuodesta aloin ajatella, että nekin pitäisi välillä vaihtaa. Ehkä tänä vuonna saan aikaiseksi ostaa vaikka jouluverhot?

Maaliskuussa kävimme suosikki-ihmiseni kanssa vohvelikahvilassa. Tämä oli merkkitapaus, koska eihän tällainenkaan ole ollut mahdollista pahimpana korona-aikana. 

Maaliskuussa kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa avokadoa ruoanlaitossa. Sain kimmokkeen tähän syötyäni aika monta Kotipizzan kana-feta-avokado-kotzonea ja todettuani sen myötä, että avokado on hyvää. Tein avokadopastaa, ja se on jäänyt vakiintuneeksi osaksi sitä suppeahkoa reseptivalikoimaa, joka minulla arjessani on käytössä. 

Maaliskuussa laajensin myös leipomisrepertuaariani kokeilemalla leipoa vadelmabrownieskakkua. Toisin sanoen se on brownies-kakku, jossa on päällä vadelmarahkaa. Sain siitä hyvää palautetta, mutta en ole toistaiseksi tehnyt sitä uudestaan. 

Viime vuonna mainitsin, että olin alkanut haaveilla koirasta, mutta asia ei yrityksistäni huolimatta ole edistynyt. No, maaliskuussa 2021 se alkoi edistyä. Vihdoin, lukuisten yritysten ja epäonnistumisten tuloksena, eräs kasvattaja näytti vihreää valoa, ja kävimme jopa katsomassa hänen pentuettaan toivoen, että yksi pennuista olisi meidän. Niinhän siinä sitten kävi, että vielä yksi este tuli eteen, emmekä saaneet pentua tuosta pentueesta, vaan vasta myöhemmin. Mutta maaliskuussa 2021 kuitenkin nytkähdettiin ratkaiseva askel eteenpäin. 

Maaliskuussa kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran kirja-arvion tieteelliseen lehteen. 

Ja maaliskuussa muuten yhtäkkiä keksin, että minähän voin itse ostaa itselleni tandemhypyn, eikä mun tarvitse odottaa, että saisin sen joltain lahjaksi. Varasin tandemhypyn synttäriviikonlopulleni ja olin aivan fiiliksissä siitä, että yli vuosikymmenen ajan elättelemäni unelma toteutuu viimein. 

Vietimme pääsiäisen kotona. Suosikki-ihmiseni korjasi kaverinsa autoa ja minä olin ärtynyt erinäisistä syistä. Ärtymystä aiheuttivat muun muassa itseään somessa hehkuttavat ihmiset ja sellaiset naapurit, jotka eivät kunnioita toisten yksityisaluetta. 

Huhtikuussa kokeilin vuohenjuustolasagnen tekoa. Siitä ei tullut hyvää. 

Huhtikuun lopussa täytin 30 vuotta. Ilahduin siitä, että pari työkaveriani toivat minulle ruusuja, ja että ovelleni tuotiin kukkia ja minua muistettiin muutenkin etänä. Leivoin töihin mokkapaloja. Tandemhyppyni ei onnistunut koronan takia, eikä se olisi onnistunut myöskään sään takia synttäriviikonloppunani. Muutenkaan syntymäpäiväni ei mennyt toiveideni mukaisesti: niiden ihmisten, jotka olisin halunnut tavata, tapaaminen ei onnistunut koronan takia. Sen sijaan sellaiset ihmiset, joiden tapaamisesta en olisi juuri silloin välittänyt, tunkivat kutsumatta käymään, eivätkä osanneet muutenkaan käyttäytyä. Ja ei, en usko, että blogini lukijoista kukaan on tällainen henkilö. 

Vappuaattona menin töihin pukeutuneena turkooseihin vaatteisiin ja turkoosiin peruukkiin. Olin jo pari vuotta ajatellut, että haluaisin tehdä niin, ja tuolloin se sitten toteutui. 

Vappupäivänä söin mielettömän hyviä, itse leivottuja, tuoreita munkkeja veljeni perheen luona. Kiitos. <3

Toukokuussa osallistuin muutaman vuoden tauon jälkeen kirjallisuudentutkimuksen päiville (etänä) ja pidin esitelmän siellä. Yhteys katkesi juuri, kun esitelmäni oli loppusuoralla. Onneksi kuitenkin vasta silloin. 

Mieleeni on jäänyt, että keväällä ajattelin, että en selviä molemmista, sekä kirja-arvion kirjoittamisesta että esitelmän valmistelusta töiden ohessa. Kun selvisin niistä molemmista, luulin, että se olisi tuntunut juhlavalta, mutta se ei tuntunut oikeastaan miltään. 

Mulla on sellainen hatara kuvaan ja muistiin perustuva mielikuva, että kokeilin toukokuussa leipoa valkosuklaa-mutakakkua, mutta se meni ihan pieleen ja heitin sen vain roskiin. Ei siitä sen enempää. 

Toukokuun alussa jo mainitulle cavalier-kasvattajalle syntyi toinen pentue, ja tästä pentueesta yksi sitten lopulta tuli meille. 

Vietin äitienpäiväviikonlopun lapsuudenkodissani lapsuudesta tutuimpien ihmisten seurassa. Sellaista kaipaisin useammin. 

Toukokuussa äitini tuli auttamaan minua ikkunoiden pesussa. 

Nimipäivänäni toukokuun puolenvälin paikkeilla ilahduin siitä, että naapurin luumupuu kukki ja työnsi oksiaan aidan yli minun takapihalleni. Suosikki-ihmiseni myös tarjosi minulle herkullisen jäätelöannoksen nimipäivän kunniaksi. 

Kolme päivää nimipäiväni jälkeen vanha, rakkaista rakkain koira sitten lähti viimeiselle matkalleen. Olin viimeisellä lauantaityöpäivälläni ennen kesälomaa, viikkoa ennen kesäloman alkua, saadessani viestin siitä, että koira oli nyt pakko päästää pois. 

Vedin asiakaspalvelunaamion kasvoilleni työpäivän viimeisten kolmen tunnin ajaksi. 

Kun lähdin polkemaan pyörällä töistä kotiin, itkin koko matkan. Siivosin koiran kupit ja hihnat kodin keskiöstä pois ja pesin ja pyyhin lattiat, ja itkin, itkin, itkin. Itkin koko illan, itkin melkein koko yön ja koko seuraavan päivän ajattelin, että tämä saatanallinen kipu ei lopu koskaan. 

Siinä hetkessä oli kulunut reilut kolme vuotta siitä, kun olin viimeksi joutunut hyvästelemään rakkaimman koiraystävän. Silloin olin tehnyt päätöksen, että en koskaan enää ota lähelleni ketään, en ihmistä sen enempää kuin eläintäkään, koska mikään ei korvaa sitä luopumisen tuskaa.

Tänä keväänä, Teppo-koiran kuoleman aikaan, mieleeni kuitenkin kaikesta huolimatta nousi päällimmäisenä kiitollisuus. 

Onneksi olen pettänyt tuon lupauksen. Onneksi jo muutaman kuukauden kuluttua tuosta lupauksesta elämääni astuivat sekä mies että koira. Olen kiitollinen siitä, että sain olla osa Tepon elämää kolmen vuoden ajan. 

Suru oli tällä kertaa helpompi kestää, koska en ollut yksin sen kanssa. Suosikki-ihmiseni kanssa surunkin hetki oli helpompi. 

Olin myös kiitollinen siitä, että uusi koira oli jo tulossa vajaan kahden kuukauden kuluttua. Surun hetkellä uuden koiran ottamista ei olisi halunnut suunnitella, mutta nyt suunnittelutyö oli jo aikaa sitten tehty. Olin kiitollinen siitä, että asiat eivät menneet, kuten alun alkaen olin toivonut, jolloin meille olisi juuri tuona ajankohtana tullut uusi koira. Se olisi osunut samaan ajankohtaan vanhasta koirasta luopumisen kanssa, ja se olisi ollut kamalaa. 

Onneksi se oli kuitenkin tulossa, sopivan välimatkan päässä. Onneksi, sillä en haluaisi elää tätä elämää ilman koiraa. 

Touko-kesäkuun vaihteessa jäin kesälomalle. 

Kävin vanhempieni kanssa Porvoon vanhassa kaupungissa. Ulkoilin suosikki-ihmiseni kanssa kotikulmillani alueilla, joista kaikki aina puhuvat, mutta joilla minä en vielä koskaan ollut käynyt. Tein yhtenä päivänä kolmen ruokalajin menun, johon sisältyi muistaakseni broilerisalaatti, jauhelihaperunalaatikko ja kinuskimutakakku. Kävin aamulla ennen helteiden alkua lenkillä ja istuin kesähelteessä ulkona riipputuolikeinussa lukemassa. Takapihani alppiruusu kukoisti. Sain huojentavia uutisia läheisen terveydentilasta. 

Vietimme suosikki-ihmiseni kanssa pari vuorokautta Kalajoen hiekkasärkillä ja tulimme sieltä kotiin Rauman vanhan kaupungin, Porin ja Aulangon näkötornin kautta. 

Kalajoella seikkailupuistossa toteutin viime vuonna syntyneen haaveeni vaijeriliu'usta 35 metrin korkeudessa meren ja hiekkasärkkien yläpuolella, ja se oli aivan mahtavaa. Tosin jälkikäteen on mielenkiintoista todeta, että liukumaan heittäytyminen tornista 35 metrin korkeudessa tuntui paljon pahemmalta kuin lentokoneesta alas pudottautuminen neljän kilometrin korkeudesta kaksi viikkoa myöhemmin. Ensin mainitussa korkeuden hahmottaa niin eri tavalla. Suorituksen jälkeinen onnellisuus taas koskee molempia, tandemhypyssä se on  moninkertainen. 

Kesälomareissulla ostin koiratarvikkeita ja osa kesälomasta käytettiin asunnon ja pihan laittamisessa koiranpennun kestäväksi. 

Käytiin myös taas yksissä häissä, jotka olivat siirtyneet koronan takia vuodella eteenpäin, ja joita ei kai vieläkään olisi saanut järjestää. 

Joimme viimein drinkit Krapin terassilla, josta niin ikään kaikki aina puhuvat, ja jossa minä sain aikaiseksi käydä vasta asuttuani näillä nurkilla kaksi vuotta. 

Kävimme moottoripyörällä Kotkassa, muun muassa merimuseossa ihmettelemässä laivoja, meritaisteluita, Tove Janssonin suhdetta mereen ja hääpukuja (kyllä, ne olivat siellä kaikki saman katon alla). Söimme Kotkassa meren rannassa belgialaiset vohvelit. Suosittelen tuota museota, ja miksei vohveleitakin, ihan kaikille.

19.6.2021 hyppäsin tandemhypyn ja se oli aivan mieletöntä, kuten olette ehkä jo lukeneetkin. Sain ne 30-vuotisjuhlat, jotka aiemmin jäivät saamatta. 

Kaiken kaikkiaan kesälomani vuonna 2021 oli siis lähes täydellinen. 

Töihin palattuani kävin ottamassa ensimmäisen koronarokotteen. 

Vietimme juhannusaaton veljeni perheen luona ja kävimme muun muassa juhannusajelulla avoautolla. 

Kesäkuun lopussa hyödynsimme yhden ravintolalahjakortin Helsingissä ja saimme siitä epäonnistuneen kokemuksen, josta kirjoitin palautteen, ja saimme siitä syksyllä hyvityksen. 

Heinäkuun alussa elämämme mullistui, kun meille muutti Helmi-koira. Puhelimeni täyttyi Helmin kuvista istumassa, makaamassa, leikkimässä, syömässä, nukkumassa, sisällä, ulkona, kotona, autossa, kylässä, jokaisen ihmisen kanssa, eri tilanteissa. Sen jälkeen elämässäni ei kai ole ollut juuri muuta kuin Helmi ja ehkä joku työpaikka ja muita asioita siinä sivussa. Helmi on mukana kaikessa ja elän Helmiä varten. Sydämeni murtuisi, jos Helmille tapahtuisi jotain. Kirjoitan Helmistä oman postauksensa myöhemmin. 

Elokuussa tehtiin nostalgiamatka kuntaan, jossa olin töissä silloin, kun tapasin suosikki-ihmiseni kanssa. Helmi vietiin siellä tutustumaan meren rantaan. 

Elo-syyskuun vaihteessa vietin vielä viikon kesälomaa. Vietin sen - yllätys, yllätys - Helmin kanssa. Vierailimme Vesivehmaalla kiihdytysajoissa, sillä tässä perheessä koiran pitää olla tottunut moottoreiden meteliin. Muuten oikeastaan vain otettiin rennosti.

Syksyllä kävin Helmin kanssa pari kurssia koirakoulussa. Tarkoitus oli jatkaa nyt alkuvuodesta, mutta toistaiseksi tarjolla ei ole ollut meille sopia kursseja. 

Syyskuussa sain toisen koronarokotteen. Hetken jo luultiin, että rokotteet purevat ja rajoitteista päästään, mutta se oli turha luulo.

Lokakuussa veljieni teini-ikäiset tyttäret tulivat Helmin ja minun luokse yökylään. Tätä oli suunniteltu noin vuosi, ja nyt se saatiin toteutettua. Aika rivakasti pistän asioita toimeksi. 

Lokakuussa pääsin neljän vuoden haaveilun jälkeen kokeilemaan ilmajoogaa. Ensin esteenä oli se, että en tiennyt, missä sitä voisi kokeilla, ja sitten korona. Ensimmäinen ilmajoogakokemus oli niin mahtava, että ostin heti viiden kerran kortin. Sitten koronatilanne paheni jälleen, eikä ole ollut tilaisuutta käyttää korttia. 

Lokakuun lopussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran polkujuoksua. Kokeilin sitä osallistumalla polkujuoksutapahtumaan, jossa sai juosta joko 10,5 km lenkin tai 21 kilometrin lenkin. Valitsin tietysti tuon pidemmän lenkin, koska eihän 10,5 km juoksusta kannata maksaa. Kun olin juossut noin 15 km, järjestäjäporukka alkoi tulla vastaan ja pelästyi, kun metikössä rämpikin vielä joku. "Me luultiin, että täällä ei ole enää ketään." Ja miksikö matka oli niin hidas? No siksi, koska koko ajan piti väistellä juurakoita, ja mikä pahinta, upposin vähän liian monta kertaa suohon. Kun lopulta porhalsin maalisuoralle, maali oli jo kerätty pois. Onneksi kannustusjoukkoni olivat sentään vielä odottamassa. 

Niin, että en tiedä minkälainen polkujuoksu-ura mulla on edessä. Mutta voin sanoa, että kaikesta tästä huolimatta kokemus oli positiivinen ja olen iloinen, että olen kokenut sen. 

Marraskuussa matkasin vuosien jälkeen opiskelukaupunkiini, yhteen tapahtumaan pitämään taas yhtä esitelmää, ja voi sitä nostalgian määrää. Käsittämätön, surullinen ja samaan aikaan kaunis ja lämmin tunne siitä, että täällä minäkin olen ollut, ja siitä on jo kauan. Ihmiset tulivat ja menivät yliopistoliikunnan tunneille juuri niin kuin minäkin aikanani, yliopiston kirjaston tietokoneilla istui opiskelijoita kuten minäkin aikanaan olen istunut, rakennukset olivat paikallaan, opiskelijaruokalassa kuhisi niin kuin silloin. 

Joulukuun alussa yritin mennä itsenäisyyspäivän maratonille.Olin yrittänyt mennä ensin keväällä Tuusulanjärven maratonille, mutta se peruttiin koronan takia, ja sitten yritin mennä kesällä jonnekin, mutta sinnekään ei jostain syystä päässyt, ja loppuvuodesta päätin, että itsenäisyysmaratonille lähden, koska viime vuonnakaan en päässyt sinne. Varasin majoituksen Kuopiosta ja autoon vaihdettiin paremmat renkaat Kuopion reissua varten. 

Muutama päivä ennen h-hetkeä sekin peruttiin. 

Koska kaikki oli kuitenkin jo suunniteltu, lähdettiin käymään Kuopiossa, ja meillä oli siellä kiva reissu. Itsenäisyyspäivänä vierailimme Helmin kasvattajan luona, ja oikeastaan se oli paljon kivempi juttu kuin maratonin juokseminen pakkasessa henkensä kaupalla. 

Jouluaatonaattona pukeuduin taas punaiseen mekkoon ja vedin tonttulakin päähäni työpäivän ajaksi. Elämässä täytyy mielestäni tarttua mahdollisuuksiin olla lapsenmielinen. 

Jouluaattona kävimme veljeni perheen luona ja otimme muuten rauhallisesti kotona. Sain suosikki-ihmiseltäni joululahjaksi juuri sellaisen sisustustakan, jollaista olen vuosia toivonut, mutta jota en ikinä olisi itse ostanut itselleni. <3

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia. 

Loppuvuodesta 2021 asti olen ajatellut, että tämä vuosi 2022 tulee olemaan vaikea vuosi. Monesta syystä. 

Jo vuosien ajan olen joka ilta kirjoittanut ylös ainakin yhden positiivisen asian kuluneesta päivästä. Tänä vuonna olen tehnyt sen instagramissa. Tähän mennessä olen julkaissut 22 positiivista asiaa. Vuoden lopussa julkaistuja positiivisia asioita tulee toivottavasti olemaan 365. 

En tiedä, kiinnostaako se ketään.

Teen sen realisoidakseni itselleni, että tämänkin vuoden jokaisessa päivässä on jotain hyvää. 

Tämän postauksen kirjoitettuani olin hämmästynyt siitä, että

1) kulunut vuosi oli näin hyvä vuosi, vaikka kirjoittamisen aloittaessani ajattelin, että en muista tästä vuodesta muuta kuin Helmin ja tandemhypyn, ja

2) leivoin ja kokeilin ruokareseptejä tänä vuonna näin paljon. Se ei ollut tarkoituksellista.

Epävirallisia uudenvuodenlupauksiani ovat

1) jatkaa sitä, mitä yritän aina tehdä, eli kokeilla säännöllisesti uusia asioita, ja erityisesti pyrkiä toteuttamaan haaveita,

ja

2) jatkaa jämäkkyyden harjoittelua. Lupasin harjoitella jämäkkyyttä jo vuoden 2021 alussa. Jämäkkyys on hankalaa, enkä tiedä, olenko kuluneena vuonna edistynyt siinä yhtään. 

Onnellista vuotta 2022 jokaiselle lukijalle!

2020

 On vuoden 2021 ensimmäinen päivä. 

Perinteisesti tämä on se päivä, jona kirjoitan vuosikatsauksen menneestä vuodesta. 

Teen niin nytkin. 

Vietin viime uudenvuodenyön puolisoni kaveriporukassa. Näin ilotulituksen ja sain pidellä räiskyvää tähtisadetikkua. 

Vuoden 2020 aluksi päätin, että tulevana vuonna kokeilen jokaisena kuukautena jotain uutta. Ajattelin, että vuoden lopuksi minulla on kasassa vähintään kaksitoista uutta kokemusta. 

Tammikuun uusi asia oli korvapuustien leipominen. Toteutin sen. Kokemus oli sellainen, että sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt mieli toistaa. 

Seuraavan kokeiltavan asian piti olla ilmajooga, mutta kun sain ajan varattua, kaikki peruttiin koronan takia. Korona tappoi innostuksen kaikkiin kokeiluihin, joten ei tämä vuoden alun päätös oikein ottanut tuulta alleen. 

Helmikuussa juhlin viimeiset juhlat ennen koko maailmaa riepotellutta koronaa. Olin saman yön aikana ensin Helsingissä baarissa ja sen jälkeen Mäntsälän yössä. Tässä oli jotain sellaista mystiikkaa, josta riittää kerrottavaa jälkipolville. 

Helmikuussa kävimme myös jo lähes perinteeksi muodostuneessa parihieronnassa kumppanini kanssa. 

Tapasin opiskelukavereitani porukalla juuri ennen kuin se ei enää olisi ollut mahdollista koronan vuoksi. 

Helmikuussa lähti liikkeelle myös neulomisvimma vuosien jälkeen. Etenkin kesälomalla ja uudestaan syksyllä neulomisesta tuli minulle tärkeä ajanviete, jonka jollain tavalla yhdistän korona-aikaan. 

Maaliskuussa alkoi korona-hulluus, ja kaikki oli yhtäkkiä sekaisin. 

Vietimme pääsiäispyhät halkohommia tehden. 

Tein elämäni ensimmäisen kerran etätöitä. 

Huhtikuussa vietin aivan mahtavan syntymäpäivän. Sain lahjaksi korituoli-riippukeinun. 

Istuin vappupäivän aamuna ulkona omalla terassillani riipputuolikeinussa, luin kirjaa ja linnut lauloivat. Tuntui, että vaikka korona olikin tehokkaasti sumentanut alkuvuoden ja tulevaisuudenuskon, kevät ja kesä tulee sittenkin normaalisti, ja kaikki on hyvin. 

Kesäkuussa pidin elämäni toisen kerran palkallista kesälomaa. Tämä kesäloma oli myös elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma, johon ei sisältynyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai muuta vastaavaa elämänmuutosta. Sain keskittyä vain olemaan. 

Parasta oli kahden yön viettäminen Kalajoella heti, kun koronan takia asetetut matkustusrajoitukset purettiin. Ostimme valtavan uimapatjan ja lahjoitimme iloa Kalajoen hiekkasärkkien rannoilla paistattelevalle kansalle kantamalla kahdestaan valtavan uimapatjan mereen, jonka vesi oli vielä sellaisilla lämpöasteilla, että järkevät ihmiset eivät uineet. 

Kesälomaviikolla käytin lahjakortin, jonka suosikki-ihmiseni oli antanut minulle joululahjaksi: pääsin päästä varpaisiin -kauneushoitoon, johon sisältyi hieronta, kasvohoito, käsihoito ja jalkahoito. Käsi- ja jalkahoito olivat asioita, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Sain todeta ainakin sen, että jalkahoitoon kannatti ehdottomasti mennä juuri ennen maratonia: jalat olivat vielä maratoninkin jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, eikä yhtään kynttä irronnut tai edes kynnenpalaa lohjennut. 

Muuten kesälomani sujui lukiessa, neuloessa ja leipoessa. Leipominen oli neulomisen lisäksi toinen minulle uusi aktiviteetti, joka ilmaantui, kun oli lomaa. En pidä itseäni minään leipurina, mutta kesäloman ja ehkä vähän koronankin vuoksi opin, että leipominen voi olla samalla tavalla ihmeellisen rentouttavaa kuin lukeminen ja neulominenkin. 

Kesälomani lopuksi juoksin maratonin Helsingin Paloheinässä ja ajattelin, että se oli siihenastisen elämäni huonoin maraton. Eksyin monta kertaa ja vitutus kantautui jostain niin syvältä sielun sopukoista, että koko juoksuharrastus ja oman elämäni merkitys muuttui kyseenalaiseksi. 

Kesää leimasi myös suru ja pelko tärkeimpien ihmisten puolesta. Siitä muodostui suhtautumistapani koronaan: on tietysti tärkeää noudattaa korona-rajoituksia tiettyyn rajaan asti ja tehdä järkevissä määrin parhaansa sen eteen, että ei sairastuisi tai sairastuttaisi muita. Siitä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että kuka tahansa voi koska tahansa sairastua tai kuolla myös johonkin muuhun kuin koronaan, ihan samalla tavalla kuin koronavapaanakin aikana. Jos tärkeä ihminen sairastuu tai kuolee, minua ei ainakaan ilahduta pätkääkään, olenko noudattanut pilkuntarkasti jokaista korona-rajoitusta ja ollut esimerkiksi tapaamatta ketään. 

Heinäkuussa juhlimme kumppanini 30-vuotissynttäreitä. Annoin hänelle lahjaksi Ferrari-ajon kiitoradalla ja lego-moottoripyörän, jonka hän kokosi seuraavan viikon aikana. Viikon kuluttua juhlista olin katsomassa Malmin lentokentän kiitoradalla Ferrari-ajoa ja samana iltana ajelimme myös avoautolla kesäillassa. 

Heinäkuussa kävin kummilapseni kanssa Linnanmäellä ja meillä oli kiva päivä siitä huolimatta, että meinasin jäädä jumiin putkiliukumäkeen. 

Elokuussa sain työn puolesta kunnian lukea Tove Janssonin tekstejä aikuisten ääneenlukuhetkessä. Kävin kotipaikkakuntani taidemuseossa Tove Jansson -näyttelyssä ja kahvittelin muutaman kerran Lottakodilla, joka on ehdottomasti suosikkipaikkani kotiseudullani. 

Elokuussa juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Tuusulanjärvellä kuumassa säässä. Vuosi 2020 oli maratonien osalta vuosi, jonka jälkeen on tehnyt mieli lopettaa maratoonailu kokonaan. Olen kuitenkin päättänyt yrittää vielä löytää positiivisiakin kokemuksia tulevana vuonna. 

Elokuun lopussa pidin vielä yhden ihanan kesälomaviikon.

Lomaviikon alussa koin vuoden parhaan kokemuksen, pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, tuulitunnelilennon. Tulevalta vuodelta toivon ainakin lisää tuulitunnelilentoja. 

Lomaviikon aikana kävimme suosikki-ihmiseni kanssa Kotkassa ja siellä pääsin vihdoin käymään suomalaisten kalojen akvaario Maretariumissa, jossa jo pitkään olen halunnut käydä. Kalat uivat ihan akvaarion lasiin kiinni ihmettelemään katsojaa, joten sinänsä niitä katsomaan meneminen oli palkitsevampaa kuin moneen eläintarhaan meneminen. 

Sattumalta Kotkan Merimuseossa oli myös meneillään Tove Janssonista ja Muumeista kertova näyttely, joten sain jo toisen kerran saman kesän aikana ilon tutustua Tove Jansson -näyttelyyn. Erityisen hienoa oli, että tässä näyttelyssä keskityttiin mereen ja meren merkitykseen Tove Janssonin elämälle ja työlle. 

Lomaviikon lopuksi istuimme iltaa aurinkoisessa Hämeenlinnassa ja kävelimme Aulangolla. 

Syyskuussa kävin yksissä häissä ja pääsin siellä viimein käyttämään kaksi vuotta sitten ostamaani juhlamekkoa ensimmäisen kerran. Kannatti sekin ostos siis tehdä. 

Syyskuun lopussa olin vanhimman veljenlapsen rippijuhlissa ja kriisiydyin siitä, että ihminen, jolle minä olen vaihtanut vaippoja ja jota olen hoitanut hänen lapsuudessaan, on nyt jo mopokortin saanut nuori mies. 

Kesällä sain päähäni, että minun pitää saada oma koira, ja syksyllä yritin tosissani ryhtyä toimiin sen suhteen. Asia ei ole kuitenkaan edennyt toiveideni mukaisesti, eikä koiraa ole minulle toistaiseksi tulossa. 

Loppusyksy kului muuten lähinnä töissä ja sivutoimisesti väitöskirjan teossa, sekä asioiden, kuten koirahaaveen, turhaksi osoittautuneessa tavoittelussa. Tietysti oli pieniä iloja, kuten sisustustaulun osto, elokuvissa käynti Metsäjätti-elokuvaa katsomassa ja juokseminen kuntoportailla. Koin myös harvinaisen liikutuksen hetken katsoessani Vain elämää -ohjelmaa, jossa Herra Ylppö, jota en ole kokenut lainkaan itseni kaltaiseksi, puhui yhden pätkän oman elämänsä kokemuksia ja tuli siinä sanallistaneeksi juuri sellaisia tunteita, joita minä olen elämässäni kokenut, mutta en ehkä aina ole osannut sanallistaa. Kuvaavaa oli, että suosikki-ihmiseni vieressäni alkoi nauraa, ja minä sanoin hänelle, että "just tuollaiselta musta usein tuntuu ja oon yrittänyt selittää sitä sulle. Mutta en olisi uskonut, että kuvaava ajatus tulee tuon ihmisen suusta."

Joulukuussa yritin lähteä vielä itsenäisyyspäivän maratonille kokeilemaan, onko vuosi 2020 täysin toivoton maratonvuosi, mutta se peruttiin koronan vuoksi. 

Valmistauduin jouluun hyvissä ajoin. Ostin omaan kotiini sähkökynttelikön ja kaivoin varastosta muovisen pöytäkuusen. Ostin joululahjat marraskuun puolella. Siivosin. Kuuntelin joululauluja. Leivoin pipareita monta pellillistä. Ostin paljon suklaata. Menin viimeisenä työpäivänä ennen joulua töihin punaisessa mekossa, tonttulakki päässä. 

Vuoden lopuksi vietin edellisessä postauksessa kuvatun, ihanan joulun, josta olen todella kiitollinen. 

Vietin uudenvuoden kotona suosikki-ihmiseni ja raketteja pelkäävän koiran kanssa. En nähnyt raketteja metsän takaa, mutta kuulin kyllä. 

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun olen aloittanut päätoimisen ja vakituisen työnteon nykyisellä alallani. Kolmen vuoden aikana olen pitänyt tähän mennessä yhteensä viisi viikkoa lomaa, joista yksi kahden viikon pätkä meni aikoinaan melkein kokonaan muuttamiseen. 

Olen nyt alkanut ajatella, että ainakin viimeinen vuosi on mennyt sumussa, jossa asioita tekee päivästä ja kuukaudesta toiseen samalla tavalla. Olen alkanut kyseenalaistaa asioiden merkityksen ja miettiä, voisiko tässä yhtälössä jokin tai jotkut asiat olla aivan kokonaan toisin. 

Olen ehkä tyypillinen hyvinvointi-ihminen: asiani ovat hyvin, mutta kun ne ovat tarpeeksi pitkään olleet tarpeeksi hyvin, alan ajatella liikaa sitä, mitä merkitystä tässä millään on. Ajattelen hyvää työpaikkaani ja niitä mukavia ihmisiä, joita siellä on, ja mielessäni on tällä hetkellä hyvin kirkkaana ahdistava kysymys siitä, tätäkö muka oikeasti haluan. Onko tämä kaikki sen arvoista, että se on vienyt valtaosan viime vuosistani ja tulee myös jatkossa viemään, tulevista täysistä lomista huolimatta, valtaosan elämästäni. 

Tämä epäselvyyden ja sumun tunne on aiheuttanut myös sen, että en ole osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, joita aiemmin olen pyrkinyt tekemään. 

Ainoa selkeä uusi opetus, jonka koen vuoden 2020 minulle antaneen, on se, että vaikka joku ihminen käyttäytyisi minua kohtaan huonosti, minun ei tarvitse käyttäytyä häntä kohtaan huonosti. 

Ainoa konkreettiseen taipuva tavoite, jonka itselleni keksin, on oppia olemaan jämäkämpi. Tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt esimerkiksi työelämässä aina ystävällisyyteen, lapsuudessa opetettuihin käytöstapoihin ja kohteliaisuuteen, mutta tämän vuoden aikana olen karvaasti huomannut, että ne eivät riitä. Niiden lisäksi pärjätäkseen tarvitaan yksinkertaisesti jämäkkyyttä. 

Ärsyynnyn, kun tietyn tyyppiset ihmiset kuuluttavat, että heidän täytyy oppia antamaan itselleen enemmän armoa ja muun muassa lepäämään enemmän. Jos he osaavat itse kertoa sen, he varmasti myös osaavat levätä ja olla itselleen armollisia. 

Minun tavoitteeni on sen sijaan tällä hetkellä oppia olemaan minua kohtaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ystävällisen jämäkkä. Sellainen, joka ei alennu käytöksessä heidän tasolleen, mutta ei kuitenkaan alistu heille milliäkään. Joka osoittaa numeroa tekemättä, että heillä ei ole oikeutta toimia toisia kohtaan tahallisen väärin. 

Samalla olisi tärkeää opetella sanomaan tietyissä tilanteissa yksiselitteisesti ei, ja olemaan kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. 

Lisäksi toivon, että tulevana vuonna itsetuntoni kehittyisi paremmaksi niin, että enää en epäilisi näin paljon enkä toisaalta välittäisi niin paljoa siitä, jos joku käyttäytyy yksiselitteisen huonosti. 

Tässä on kuitenkin niin suuria tavoitteita, että en kuvittele niiden olevan valmiita vuoden kuluttua, ja siksi en lupaa niitäkään. 

Positiivinen kokemukseni tämän kaiken vastapuolena kuluneena vuonna on ollut, että vielä aikuisenakin voi löytää itsestään aivan uusia puolia.

Sen lisäksi, että voi kokea uusia asioita, voi myös oppia itsestään, vaikka luulee tuntevansa itsensä.

Olen esimerkiksi luullut, että en oikein välitä leipomisesta, mutta se onkin tuottanut minulle iloa. 

Olen aina ajatellut, että minä olen negatiivinen pessimisti ja vähintäänkin hiljainen, seinään maastoutuva näkymättömyys, mutta olenkin huomannut joissakin tilanteissa olevani suorastaan hengennostattaja. 

Olen kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista niin paljon, että olen omatoimisesti suunnitellut ja toteuttanut yhden työhyvinvointitempauksen työpaikallani ja saanut siitä kiitosta. Olen myös jo vuoden ajan jokaisena työaamunani vetänyt keppijumpan kaikille halukkaille ja saanut kiitosta siitä. Ihmettelen itse vieläkin, miten se on mahdollista. Sen seurauksena minulta kysyttiin, onko minulla liikunnanohjaajan koulutus. Nauroin niin paljon, että oksat pois. 

Yksi työkaverini on todennut minulle, että minä olen "aina hyväntuulinen". Sellaista en olisi koskaan kuvitellut kuulevani. 

Olen luullut, että olen hiljainen, enkä uskalla sanoa mitään perheen ulkopuolisessa porukassa, mutta kuluneena vuonna olen ensinnäkin vetänyt monta kokousta puheenjohtajan roolissa (ja siitä en ole pitänyt) ja lisäksi ollut jossain kokouksessa lähestulkoon päällepäsmäri. 

Olen huomannut, että nautin kokousmuistioiden kirjoittamisesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kokousmuistioiden kirjoittamista en ole aiemmin osannut ajatella iloa tuottavana toimintana. Useimmiten ihmiset eivät tarjoudu siihen vapaaehtoisesti, mutta minusta on ihan parasta saada tiivistää tekstisiksi kokouksessa kuulemani asiat. 

Lisäksi olen ajatellut, että juhlien emännöinti ei sovi minulle, eikä se useimmiten sovikaan, mutta jouluna huomasin nauttivani siitä.

Jatkan kohti ensi vuotta ja toivon, että kaikki menee hyvin. 

Olen tyytyväinen nykyhetkeen ja onnellinen, jos kaikki vielä vuoden päästä on yhtä hyvin. 

Ekstraonnellisuutta olisi, jos vuodessa olisi vähemmän merkityksettömyyden tunnetta, mutta se on kyllä vähän liikaa pyydetty näin hyväosaiselle ihmiselle. 

Terveyttä, uusia, avartavia kokemuksia ja onnellista tulevaa vuotta jokaiselle lukijalle!

2018

Etenkään loppuvuodesta 2018 mulla ei juurikaan ollut aikaa blogin kirjoittamiseen. Aikaa oli liian vähän, tai sitten joku muu asia meni aina blogin edelle, mutta blogipäivityksiä ei kuitenkaan syntynyt muuten kuin ideoiksi päähän.

Vuosikoonnille on kuitenkin aikaa, perinteen vuoksi ja koska uudenvuodenpäivä on vapaapäivä.

Vuosi 2018 koostui aika suurelta osin työstä. Muistan ajatelleeni elämäni olevan niin tylsää, että mulla ei oikeastaan ole muuta kuin työ ja joitain yksinkertaisia asioita sen ulkopuolella. Työ on ihan mukava asia, mutta siihen liittyvistä asioista en halua enkä voi puhua tarkemmin blogissa. Sen vuoksi tästä vuosikoonnista ei ehkä tule kamalan pitkää. Tiiviimpi koonti = uhka vai mahdollisuus? Sen päättäköön kukin lukija itsekseen.

Vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä tein muuttoilmoituksen.

Vuoden 2018 toisena päivänä menin ensimmäistä kertaa töihin paikkaan, jossa sen jälkeen olen ollut töissä. Pieni kirjasto, joka silloin tuntui isolta. Haahuilin hyllyjen väleissä pelokkaana ja kuuntelin ruotsin kieltä, jota ihmiset siellä puhuvat joka päivä. Tuttu kieli, johon ei kuitenkaan ollut aiemmissa elinympäristöissä tottunut.

Jouduin opettelemaan Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmän erilaisine kulkuneuvoineen (juna, bussi, metro, raitiovaunu) ja vyöhykkeineen. Tunsin itseni sankariksi onnistuttuani ensimmäistä kertaa matkustamaan uudelta kotipaikkakunnalta vanhalle. Tämä sisälsi 1) lipunoston automaatista, onnistui toisella yrittämällä; 2) junamatkan lähijunassa, kaikki meni hyvin, 3) vaelluksen rautatieasemalta metroasemalle, tähän olin saanut askel askeleelta piirretyn ja kirjoitetun ohjeen insinööriveljeltäni, 3) metromatkan bussien lähtöpaikalle, ks. edellinen kohta, 4) oikean bussin löytämisen sieltä valtavasta hallista, joka on täynnä busseja ja 5) bussimatkasta selviytymisen, eli oman paikan etsimisen kaksikerroksisesta bussista ja stop-nappulan painamisen oikeassa kohdassa.

Ulkona oli kylmä, asunnossani oli kylmä, työpaikallani oli kylmä. Onneksi olin juuri saanut joululahjaksi uuden lämpimän takin ja lapaset. Tammikuussa kotiini ostettiin vielä lämpimämpi peitto.

Tapasin aika paljon uusia ihmisiä. Työkaverit, kokouksissa ja koulutuksissa ynnä muissa tapahtumissa tavatut henkilöt, asiakkaat. Kättelin, kättelin, kättelin ja kaikki oli mielessäni yhtä sekamelskaa.

Muutaman viikon töissäolon jälkeen saapui ensimmäinen ruotsinkielinen asiakas, jonka kanssa en mennyt paniikkiin ruotsin puhumisesta.

Helmikuussa koirani oli luonani uudella paikkakunnalla viikon ajan. Viikko oli kaunis ja kaikki meni yllättävän hyvin. Kylänraitilla liikkuvat ihmiset olivat alkaneet näyttää jonkin verran tutuilta, ja koirani tutustutti minua heihin lisää.

Helmikuusta mieleeni jäi myös elämäni ensimmäinen kokous, jossa puhuttiin pelkää ruotsia, muissa kokouksissa suomi on ollut valtakieli. Samassa kokouksessa sain syödä laskiaispullan mantelimassalla.

Helmikuun lopussa osallistuin mummoni syntymäpäiville.

Maaliskuu oli kamalin vuoden kuukausi, kuten aina.

Olin alkanut kärsiä ennenkokemattoman kovista hengenahdistusoireista. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna heräsin yöllä siihen, että hengitykseni ei kulkenut kunnolla, vinkui vain. Onneksi minulla oli varalla keuhkoputkia avaavaa lääkettä, vaikka en sitä yleensä tarvitsekaan. Istuin koko aamuyön sohvalla, vedin avaavaa lääkettä ensin puolen tunnin ja sitten tunnin välein ja kuuntelin ahdistuneena henkeni vinkumista. Onneksi tilanne helpotti avaavalla lääkkeellä lopulta, ei tarvinnut lähteä päivystykseen.

Seuraavana päivänä siitä siltin rakkainta koiraystävääni viimeisen kerran.

Kaksi päivää sen jälkeen, tiistaina 6. maaliskuuta oli koirani elämän viimeinen päivä.

Olin kiitollinen siitä, että tein silloin kahta työtä, jotka molemmat olivat mulle uusia ja siksi vaikeita. Toista tein päivisin asiakaspalvelunaamio kasvoilla, toista iltaisin verkon välityksellä. Huutoitkin koko sen ajan jota en viettänyt töissä, itkin ja kirjoitin opiskelijoille verkkokurssipalautetta, ja se oli hyvä, sillä muutenhan olisin vain itkenyt, enkä tehnyt mitään muuta.

Muutama päivä koirani kuoleman jälkeen muutin asuntoon, jossa olen siitä lähtien asunut, ja jossa tulen asumaan määrittelemättömän ajan. Kannoin toista kertaa muutaman kuukauden sisällä vanhempieni ja veljieni kanssa kaikki kamani kuorma-autoon, ovista ulos ja toisista ovista sisään. Ajattelin, että jos nyt joku kysyy, miltä minusta tuntuu, tulee romahdus. Onneksi kukaan ei kysynyt. Kannettiin vaan tavarat ja autettiin kaikessa konkreettisessa, ojennettiin auttava käsi tarvitsevalle, ei mitään ylimääräistä.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran useamman huonekalun ja muuta rompetta. Viikonlopun sisällä tililtäni kului enemmän rahaa kuin varmaan kertaakaan elämässäni aiemmin.

Maaliskuun lopulla kävin vuoden 2018 ainoissa hautajaisissa.

Huhtikuussa iloitsin keväästä, lisääntyvästä valosta ja toivosta, joka alkoi pikkuhiljaa itää. Huomasin, että Helsingin keskustassa hengailu perjantai-iltana oli minulle jopa aika arkinen homma. Toteutin haaveeni ja istuin Fazerin kahvilassa syömässä suklaaleivosta palkkapäivän iltana.

Sain syntymäpäivälahjaksi kahvakuulan, joka on ollut säännöllisessä käytössä.

Ostin itse itselleni syntymäpäivälahjaksi mekon, jota en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kyse ei ole siitä, että en haluaisi, vaan siitä, että en ole päässyt sellaisiin juhliin, joissa sitä olisi voinut käyttää.

Vietin syntymäpäiväni tietysti töissä, päivällä työpaikalla, illalla tietokoneella.

Toukokuussa vietin vappua vanhempieni kanssa. Ruoka oli valmista, kun tulin töistä kotiin vappuaattona. Illalla söimme kesän ensimmäiset mansikat ja joimme kuohuvaa.

Osallistuin työhaastattelutilanteeseen elämäni ensimmäisen kerran haastattelijan roolissa. Mieleeni on jäänyt tietous siitä, kuinka huojuvia ja horjuvia roolit ovat. Voisin niin helposti itse olla haastateltava, se olisi aivan yhtä todennäköistä kuin nyt haastattelijan roolissa olo. Toisin sanoen, ei koskaan koskaan koskaan pidä asettaa itseään toisen yläpuolelle. Jos nyt ei tietysti alapuolellekaan.

Osallistuin äitienpäiväviikonloppuna uudessa kotikunnassani julistetun kotiseutuleivoskilpailun aloittajaistilaisuuteen kunnan edustajana. Kukaan korkeammassa asemassa oleva henkilö ei päässyt paikalle, mutta minun tielleni ei asetu mikään, kun on leivoksista kyse.

Toukokuussa mulla oli ensimmäisen kerran aikaa pysähtyä hetkittäin miettimään, mitä kuluneiden kuukausien aikana oikein on tapahtunut. Katselin kaunista luontoa uuden kotini ikkunasta ja itkin.

Toukokuun lopussa matkustin Färsaarille, kauneimpiin maisemiin, joita olen nähnyt, televisio- ja valokuvat mukaan luettuina.

Aloitin kesäkuun juoksemalla maratonin Färsaarilla. Atlantti kiilteli silmissä kesäkuun auringossa, vesiputoukset kohisivat, hevoset ja lampaat tuijottivat aitojensa takaa, jylhät vuoret kohosivat ympärillä. Mieletön matka, ja maalissa sai leivoksia. Mitä sen enempää voi ihminen toivoa.

Kesäkuussa toinen työni päättyi. Ajattelin olevani nyt kesälomalla: kesän ajan teen vain yhtä työtä, muuten vietän vapaa-aikaa.

Vietin juhannuksen mökillä ja olin surullinen siitä, että kaikki muut olivat pariskuntia ja minä vain olen vuodesta toiseen sama surkea yksinäinen paska, eikä mulla ole enää edes koiraa, niin kuin joillakin muilla oli.

Heinäkuussa kävimme vanhempieni kanssa kauan suunnitellulla Itämeren saaristoristeilyllä. Risteily sisälsi pysähdyksen kahdella eri majakkasaarella, ja mulle tuli sellainen olo, että haluaisin muuttaa majakkasaarelle. Siellä oli henkinen koti.

Aamulla ennen risteilyä kävimme Tammisaaressa kahvilassa aamupalalla ja iltapäivällä risteilyn jälkeen kävimme katsomassa Raaseporin linnaa. Siis hieno päivä.

Sitä seuraavana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa sellaisen henkilön, josta mulle tuli ensi tapaamisella sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa voisi olla hyvä olla. En muista, että olisin kokenut sellaista kenenkään toisen kanssa aikaisemmin.

Heinäkuussa pyöräilin ensimmäistä kertaa ympäriinsä katselemassa paikkakuntaa, jonne vuoden alussa muutin. Löysin joitakin paikkoja, joista tuli mulle tärkeitä, muun muassa yhden uimarannan. Vein sinne myös uuden ihmiseni, kun hän tuli ensimmäistä kertaa käymään luonani.

Heinäkuun lopussa pidin ne pari kesälomapäivää, jotka mulla oli. Vietin ne vanhempieni kanssa kotimaanmatkailulla, joka oli sovittu jo kesän alussa. Parhaiten mieleeni jäivät karhut Kuusamossa ja Kalajoen hiekkarannat, jonne pitäisi päästä pidemmäksi aikaa.

Elokuussa ajoin autoa ensimmäistä kertaa yli kuuteen vuoteen. Ei, en omasta halustani. Suhtauduin siihen ensin vitsinä, sitten kuolemanpelkoisesti, mutta toinen ihminen oli järkähtämätön, istuin kuskin paikalle ja auto nytkähti liikkeelle ja ajoin, uin kylmässä hiessä ja huusin ja hyperventiloin mutta ajoin, ja siitä lähtien olen ajanut autoa silloin tällöin. Taivas ei ole rajana, kun alkaa tapahtua.

Uusi ihmiseni kömpi viereeni yhtenä harvinaisena, kammottavana krapula-aamunani ja kysyi, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. Elokuusta lähtien olen siis voinut sanoa olevani parisuhteessa sen sijaan että olisin sinkku, jos sitä on kysytty. Kukaan ei oikeastaan kyllä ole kysynyt.

Elokuun lopussa tapasin väitöskirjaohjaajani ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja pistettiin hösseliksi aikataulujen suhteen. Yhden työn loma oli ohi.

Syyskuussa aloin muuttua huonontuuliseksi kahden vaativan työn ja taas muuttuneen elämäntilanteen puristuksessa. Syyskuussa parasta oli viikonloppu lapsuudenkodissa uuden ihmiseni kanssa, yhtä aikaa niin tuttua ja rakasta ja niin uutta.

Syksyn aikana näytin edellä mainituista syistä uudelle ihmiselleni kaikki huonoimmat puoleni ja ihmettelin, kun hän ei juossut karkuun. Niin että jos sitä yleensä sanotaan rakkauden olevan alkuvaiheessa hulluutta ja huumaa ja sitten pidemmän päälle alkaa paljastua huonoja puolia, niin minun osaltani se ei ole pitänyt paikkaansa. Ensimmäiset tapaamiset osaan ehkä vielä näytellä mukavaa, mutta viimeistään sitten oma kamala itseni kuoriutuu esiin.

Tästä syystä ajauduin loppuvuodesta lukemaan myös joitakin opaskirjoja muun muassa parisuhteessa onnistumisen ja oman itsen kanssa selviämisen suhteen. En ole harrastanut tällaisten oppaiden lukemista juurikaan aiemmin elämässäni. Nyt se tuntui ensimmäistä kertaa tarpeelliselta. Saa nähdä, onnistunko yhtään missään paremmin niiden lukemisen jälkeen. Vielä en ole havainnoinut tuloksia.

Syyskuun lopussa ajoin elämäni ensimmäistä kertaa autolla yksin pitkän matkan. Se oli epätodellisen tuntuista.

Lokakuussa ammuin elämäni ensimmäisen kerran jousipyssyllä. Se oli mukavampaa ja kiinnostavampaa kuin etukäteen osasin odottaa.

Juoksin maratonin Hangossa ja se oli hieno kokemus. Ainut harmin aiheeni on, että vuoteen 2018 ei mahtunut enempää maratoneja.

Kävin myös kirjamessuilla ja näin siellä ensimmäistä kertaa livenä väitöskirjani kannalta merkittävän henkilön.

Saatoin loppuun yhden työosuuden toisen työni osalta. Tuntui siltä, että fyysinen terveyskin kärsi jo siitä stressin määrästä.

Marraskuussa mokailin autolla ajaessa vaikka mitä, ihan vain esimerkkinä peruutin auton tolppaan pimeässä, mutta jatkoin ajamista silti.

Parasta marraskuussa oli yksi lauantai-ilta Vantaan Flamingon K18-kylpyläpuolella. Kuumavesialtaan reunalla sai hienostuneesti siemailla drinkkejä, veden alla soi hiljainen musiikki, saunaan sai mennä pariskunnittain. Ajattelin, että ilta oli koko siihenastisen elämäni romanttisin. Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea se. <3 <3

Marraskuun lopussa asuntooni tuotiin muovinen joulukuusi ja jouluvalot. En tehnyt sen eteen itse mitään.

Joulukuussa availin kahden suklaakalenterin luukkuja, sillä maailmasta löytyy ystävällisiä ihmisiä, jotka ostavat mulle kaksi, kun en itse saa ostettua yhtään.

Töissä oli stressiä ja vapaa-ajallakin jotain stressiä, mutta koska joulunalusaika on ihmisen parasta aikaa, mikään ei tuntunut niin kamalalta. Sain stressin takia itkua vääntävän työkaverinkin nauramaan pitämällä yhden päivän tonttulakkia päässäni. Niin pienestä voi ihmisen ilo olla kiinni.

Vietin elämäni ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän ja jouluaaton poissa lapsuudenkodistani. Itsenäisyyspäivänä pistin pöytään punaiset servietit, kokkasin ruuaksi ensin riisipuuroa ja sitten porsaansuikalekastiketta keitetyillä perunoilla ja jälkiruuaksi söimme kaupan sacher-kakkua, tryffeileitä ja liköörikonvehteja. Katsoimme Tuntemattoman sotilaan uudemman elokuvaversion. Takapihallani juoksenteli koira, voi minkä tyhjyyden se on sydämessäni täyttänyt.

Vietin yhden elämäni parhaista jouluista, joka ei kuitenkaan sellaisenakaan ollut mikään kiiltokuva, vaan onnellisuuden lisäksi aika paljon itkua ja negatiivisia tunteita. Ja ehkä juuri siksi täydellistä. Siitä haluaisin kirjoittaa vielä lähiaikoina enemmän.

Uudenvuodenaattona katselin hienon ilotulituksen, elämäni ensimmäistä kertaa pystyin katsomaan sellaista kotipihalta. Pidin kädestä kiinni toista ihmistä, ja jossain vaiheessa joku pikkulapsi hiippaili lähellemme, kurkkasi meitä ja juoksi karkuun, kun katseemme kääntyivät häneen. Ajattelin, että se oli vähän kuin minä, jos olisin voinut katsella itseäni tässä hetkessä ulkopuolelta, sanotaan nyt vaikka vuosi tai puoli vuotta sitten.

Ei uudenvuodenlupauksia tänä vuonna.

Ei odotuksia, sillä eivät odotukset toteudu.

Toiveena se, että vuoden kuluttua kaikki olisi yhtä hyvin kuin nyt.

Lopetuksena tulevaisuuden toive blogista:

kirjoitan lähiaikoina ainakin perinteisen kirjavuosipostauksen

ja lisäksi haluaisin kirjoittaa vähän lisää joulusta ja rakkaudesta

mutta katsotaanpa, tuleeko niistäkään enempää kuin ideoita.

Onnen kokemuksia jokaisen lukijan vuoteen 2019! Toivottavasti olet mukana myös tänä vuonna.