2023

 Vuoden 2024 ensimmäinen viikko on lopuillaan ja saan vihdoin aikaiseksi alkaa kirjoittaa vuosikatsausta. 

Vuonna 2023 kirjoitin blogia yhden postauksen per viikko. Jokaisen viikon alussa valitsin viikolle teeman, jota yritin hyödyntää viikon koitoksissa, ja johon liittyvää asiaa käsittelin viikon blogipostauksessa. Jos viikon aikana tapahtui jotain, mistä halusin kirjoittaa mieluummin kuin teemasta, kirjoitin siitä, mitä kyseisellä viikolla oli tapahtunut. Annoin itselleni luvan jättää vuoden viimeisen viikon väliin, koska tiesin, että tulen kuitenkin kirjoittamaan sekä tämän yleisen vuosikatsauksen että katsauksen vuoden aikana luettuihin kirjoihin. Ne siis yhdessä korvatkoon viikon 52 postauksen. Voi kuitenkin olla, että myöhemmin vielä innostun kirjoittamaan siitä, miten jouluaatto vuonna 2023 meni. 

Ensin hoidan tämän vuosikatsauksen alta pois. 

Vaihdoin puhelimeni uuteen vuoden 2023 syksyllä. Kaikki vanhan puhelimen kuvat eivät ole siirtyneet uuteen puhelimeen, ja joka tapauksessa vanhan puhelimen kuvat ovat uuden puhelimen galleriassa epäjärjestyksessä. Nyt en siis pysty tekemään, kuten aiempina vuosina olen tehnyt, eli lunttaamaan puhelimen kuvagalleriasta, mitä kuluneena vuonna onkaan tapahtunut. En myöskään jaksa luntata täältä blogipostauksista, mitä olen kirjoittanut vuoden eri viikkoina. 

Tuntuu, että muistan liian vähän, mutta kirjoitan siitä, mitä muistan. En myöskään kirjoita kaikkea, mitä muistan, vaan sen, mitä haluan kirjoittaa. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä olin koiran kanssa ulkona ja katselin kirkasta aurinkoa lumisten puiden takaa. Maisema oli käsittämättömän kaunis ja tunsin voimakkaasti, että tästä tulee hyvä vuosi. Tuliko? Riippuu näkökulmasta. Tällä hetkellä en sano, että vuosi olisi ollut huono, mutta en myöskään koe, että se olisi ollut erityisen hyvä. 

Kävin tammikuussa henkilökuvauksessa Helsingissä, ammattivalokuvaajan kuvattavana. Kävin siellä, koska olin saanut kumppaniltani lahjakortin henkilökuvaukseen. Kuvattavana oleminen oli yllättävän rankkaa. Kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi vaivattomasti ilman ihmeempiä järjestelyjä räpsitty, mutta todellisuus on ihan toinen. Piti vääntyillä ja kääntyillä ties miten, ja tehdä vaikka mitä. Odotin valmiita kuvia innolla, ja kun sain ne, olin todella pettynyt niihin. Saatuani niistä kuitenkin kehuja sekä kumppaniltani että äidiltäni innostuin lataamaan ne myös sosiaaliseen mediaan. Sain siellä ennennäkemätöntä suitsutusta. Ylimaallisten kehujen seurauksena pidin hetken aikaa itsekin kuvia ihan onnistuneina. Nykyään ajattelen taas, että ne ovat rumia, enkä halua katsella niitä. 

Tammikuun kääntyessä kohti loppuaan näin kotini pihassa mustia lintuja ja ajattelin vuoden takaista mummin kuolemaa. Toivoin, että linnut eivät tällä kertaa olisi olleet tuomassa kuolinviestiä, mutta samana päivänä sain kuulla setäni kuolleen. Toivottavasti linnut eivät ilmaannu hetkeen uudestaan. 

Vuoden alusta lokakuun loppuun asti töissä oli rankempaa kuin vielä koskaan työelämäni aikana. Marraskuun alusta jäin opintovapaalle. Valmistauduin opintovapaaseen tekemällä koko vuoden ajan joka päivä töiden lisäksi ainakin vähän sellaisia töitä ja järjestelyjä, jotka vähentäisivät opintovapaalla tehtävien töiden taakkaa. Vuosi oli siis melkoisen työntäyteinen. 

Lunta tuli tolkuttomasti. Lumitöitä sai tehdä ja ihmetellä, mihin lumet pihassa työnnetään siitä huolimatta, että lumia ajettiin pois jo joulukuussa. 

Maaliskuussa haaveilin joogaviikonlopusta Seilin saarella ja siitä, että saisin vain olla hiljaa ja tuijottaa kalliolta merelle. Se ei toteutunut vuonna 2023, sillä on ehkä mahdollisuus toteutua tänä vuonna. 

Huhtikuussa voitin oman sarjani Tuusulanjärven maratonilla. Oli huippuhienoa saada toiselle kierrokselle lähtiessään kuulla olevansa sarjan kärjessä, ja maalisuoralla saada kuulla olevansa voittaja. En tehnyt huippuhienoa aikaa, mutta jostain syystä muut olivat vuonna 2023 vielä huonompia kuin minä. Voiton ja lähestyvän syntymäpäiväni sekä Helmi-koiran lähestyvän kaksivuotispäivän kunniaksi vein työkavereille töihin Helmi-kakun. 

Syntymäpäivänäni tein töitä itku kurkussa ja kävin illalla kävelemässä koiran ja kumppanini kanssa luontopolulla Vantaalla. 

Vappuna join vanhempieni ja kumppanini kanssa munkkikahvit Lahden satamassa. Jos olisi ollut parempi sää, olisimme ottaneet jäätelötkin. Vappu kruunautui käyntiin moottoripyörämuseossa. 

Toukokuun alussa osallistuin Turun yliopistolla järjestettäville Kirjallisuudentutkimuksen päiville, jotka ovat kirjallisuudentutkijoiden vuosittainen, suurin ja valtakunnallinen tapahtuma. Sain kuulla paljon kiinnostavia esitelmiä, osallistua inspiroiviin keskusteluihin ja huomata, että joku ja jotkut ehkä jopa muistavat minunkin tutkimukseni ja osoittavat kiinnostusta sitä kohtaan. 

Kirjallisuudentutkimuksen päivien ansiosta pääsin myös käymään rakastamassani kaupungissa, Turussa ja sen myötä esimerkiksi Turun tuomiokirkossa, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Reissu huipentui yöpymiseen Ruissalon kylpylässä, jossa käymisestä olin haaveillut jo kauan. Kun tuona toukokuisena iltana katsoin Ruissalon kylpylähotellin merinäköalahuoneen ikkunasta merelle, ajattelin, että en voisi olla tämän onnellisempi. 

Kävin toukokuussa kehonkoostumusmittauksessa, joka oli ilmainen kunnan  työntekijöille. Sain kuulla, että minun pitäisi pudottaa viitisen kiloa ja aloittaa joku liikuntaharrastus. Kerroin, että lenkkeilen ja kahvakuulailen yhteensä noin viisi kertaa viikossa, ja kysyin, mitä muuta voisin vielä tehdä. Vastaus oli, että voisin ehkä koettaa tehdä vähän erilaisia liikkeitä kahvakuulalla. Tilanteeni ei onneksi ollut ihan hirveän huolestuttava, kehonkoostumuksen mittaaja oli kuulemma nähnyt paljon huolestuttavampiakin kehoja, ja minun kehossani oleva rasva ei ollut vaarallista sisäistä rasvaa, vaan ennemminkin sellaista rasvaa, joka näyttää vähän häiritsevältä ulkonäöllisesti. 

Tämä keskustelu laukaisi nuoruuden aikaisen syömishäiriökäyttäytymisen. Yritin niin perkeleesti syödä vähemmän ja liikkua entistä enemmän. Laihtuminen ei ainakaan vaa'an perusteella ole onnistunut, vaan ainoa havaittava vaikutus on ollut huomattava mielialan lasku. Syksyllä uskaltauduin kertomaan kehonkoostumusmittauskokemuksestani työkavereille lounaan ääressä ja he purskahtivat saman tien nauruun. Keskustelun seurauksena mielialani parani aavistuksen, mutta edelleenkään en siedä peiliin katsomista enkä omien kuvieni katsomista, ja ajattelen olevani vain ruma ja läski. 

Kesän alussa pidin perinteiseen tapaan kolmen viikon kesäloman. Lähdimme kumppanini kanssa pienelle Saariston rengastielle moottoripyörällä, koska minä halusin saaristoon ja kumppanini halusi moottoripyöräilemään. Pitkät matkat moottoritiellä moottoripyörän kyydissä olivat ahdistavia, mutta taajamanopeuksissa saattoi olla ihan nautinnollista. Muistan erityisen lämmöllä yön yli kestävää oleilua Nauvossa ja vierailua Turun linnassa. 

Kesälomalla tuli myös jonkinasteinen viimeinen pisara sen suhteen, mitä kestän ja mitä en. Koko vuosi on tosiaan ollut työntäyteinen, mutta työstäni olen sentään saanut kiitosta. Lomalla sain kuitenkin avunpyyntöjä erinäsiin asioihin, mistä minulle ei makseta palkkaa - ja kun kaikki ei sujunut, niin kuin olisi kuulunut, niin sain kuunella siitä naureskelua ja pilkkausta ihmisiltä, joiden järkeni mukaan pitäisi ennemminkin olla minun puolellani. Kaikessa tässä on kyse asiasta, mihin olen viitannut aiemmin useammassa blogikirjoituksessani: kyvyttömyydestäni vetää rajat. Harjoittelen sitä edelleen. Kesän alun tapahtumat toimivat kuitenkin hyvänä pohdinnan hetkenä sille, millaista kohtelua kenenkin milloinkin on siedettävä ja milloin itsen ja toisen väliin on tarpeen pystyttää raja-aita. 

Vietin juhannusaaton pitkälti istumalla pihakeinussa lukemassa. Koivut humisivat ympärillä, muuten oli hiljaista. Rakastin sitä. 

Heinäkuussa kävin hankkimassa mekon kesän juhliin: edessä oli kahden veljentyttären rippijuhlat ja parhaan ystäväni häät. Sovitin valehtelematta jokaista Halosen juhlamekkoa, jonka olisin voinut kuvitella laittavani päälle juhliin. Huomasin taas, kuinka valtavasti rakastan juhlamekkoja ja juhlamekkojen sovittelua. En ole kovin innostunut vaatteiden ostelusta tai sovittelusta muuten, mutta muutamia poikkeuksia on, ja juhlamekot ovat yksi niistä. Tunsin itseni läskiksi useimmissa mekoissa, mutta löysin kuitenkin myös mekon, johon olin hyvin tyytyväinen. Mielialani nousi aivan huimasti ylöspäin mekkojen sovittelun seurauksena. Kaiken kukkuraksi löysin sen jälkeen vielä alennusmyynnistä hajuveden, jonka ostamisesta olin jo kauan haaveillut. Joskus elämä kyllä tarjoilee parastaan. Myöhemmin juhlissa sain useamman ylistävän kommentin mekostani. Mekko oli siis onnistunut ostos. 

Heinäkuussa osallistuin parhaan ystäväni polttareihin. Viihdyin niissä: polttarit olivat aivan huomattavan paljon hauskemmat kuin olisin osannut odottaa, ja tutustuin niissä ihaniin ihmisiin. 

Elokuussa sain olla siunaamassa kummityttöäni hänen konfirmaatiotilaisuudessaan. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että en tiedä, voiko ihmiselle antaa mitään arvokkaampaa lahjaa kuin kummiuden. Hetki oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut ja saan olla kummi. Kummityttöni ja hänen serkkunsa, toisin sanoen veljieni tyttäret, pitivät myös hienot yhteisrippijuhlat, joissa oli kunnia olla mukana. 

Elokuulle sattuivat myös pitkäaikaisimman ystäväni häät. Olin häissä täynnä iloa ystäväni puolesta. Häät olivat tunteellinen ja hieno kokemus. 

Ja sitten elokuulle sattui myös viisivuotispäivä kumppanini kanssa. Juhlistimme sitä Haikon kartanossa, jossa vierailusta olin niin ikään jo vuosia haaveillut. Vuosipäivän iltana siemailimme Irish Coffeita Haikon kartanon keltaisessa salissa, jossa oli takka ja kirjoja ja ah vaikka mitä, ja olin onnellinen. Kaikkein onnellisin olen tietysti kumppanistani ja hänen lukuisista hyvistä puolistaan. 

Syyskuussa työni oli kiireisimmillään ja hulluimmillaan. On kummallista, että siitä selvittiin. 

Keskellä hulluinta työrupeamaa juoksin Finlandia Marathonin Jyväskylässä, ja kumppanini juoksi siellä samalla ensimmäisen maratoninsa. Tunsin surua siitä, että päädyimme juoksemaan eri tahtia, mutta iloa siitä voiman tunteesta, jonka koin juostessani: pystyn tähän, kehoni pystyy tähän, olen vahva ja voimakas ja niin ollen pystyn sekä juoksemaan maratonit että hoitamaan raskaatkin työprojektit. Puolivälin paikkeilla tuntematon mutta ehkä hatarasti tutun näköinen tapahtuman järjestäjä tuli huoltopisteellä taputtamaan minua olkapäälle ja sanomaan: "tosi hienoa työskentelyä."

Myöhemmin mietin, että nautin maratoneista tällaisista syistä: maratonilla ainakaan minä ja kaltaiseni hitaat juoksijat eivät kilpaile veren maku suussa ja hullunkiilto silmissä, vaan sen sijaan kannustetaan ja rohkaistaan muita, pidetään yllä hyvää yhteishenkeä ja jos joku ei meinaa jaksaa, autetaan. Kunpa sellaista asennetta olisi enemmän muuallakin elämässä ja maailmassa. 

Lokakuussa polkupyöräni varastettiin työpaikkani pihasta, jonne olen sen jättänyt yli neljän vuoden ajan harva se arkipäivä lukittuna telineeseen. Kesti kauan päästä yli pahimmasta vitutuksesta ja surusta, ja nyt muutaman kuukauden jälkeen vitutus alkaa taas nostaa päätään, kun tajuaa, että kevät on tulossa taas jossain vaiheessa, eikä mulla ole enää pyörää. 

Lokakuussa, yhtenä kylmänä ja tuulisena lauantaina juoksin Kaarinan syysmaratonin. Reittimerkinnät olivat selkeät ja tapahtuma muutenkin positiivinen kokemus. Ehkä sinne vielä joskus uudestaan. 

Lokakuun lopussa jäin kauan odottamalleni opintovapaalle. Tuntui haikealta ja vaikealtakin lähteä töistä, mutta tuntui myös todella hienolta saada jäädä tutkimusvapaalle. Vapaan tähänastisia tunnelmia lyhyesti: alussa innostus siitä, että saan tehdä vain tutkimustani, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. Ei tarvitse poukkoilla asiasta toiseen ja asioiden välillä, joutua jatkuvasti keskeyttämään ja tulemaan keskeytetyksi ja sitten taas aloittamaan siitä, mihin on jäänyt, kuten työelämässä usein täytyy tehdä. Tuntui aivan ihmeelliseltä saada vain rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin olen huomannut, että ehkä häly ja keskeytykset ovat olleet jollain tavalla tarpeellisia: parin kuukauden jälkeen olen alkanut kärsiä omista häiritsevistä ajatuksistani siitä, kuinka huono ja osaamaton olen, ja joiden ääntä mikään ei vaienna. Tällä hetkellä käytän työskentelyn apuna ajastinta, jonka päällä ollessa ohjaan ajatuksiani tietoisesti pois jokaiselta sivupolulta, ja meditaatiossa käytettävää musiikkia, joka saattaa joskus rauhoittaa työn tekemiseen, mutta joka myös joskus pitää ottaa pois päältä, koska eihän sitä hullukaan jaksa loputtomiin kuunnella. 

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kävimme koirani kasvattajan järjestämillä koiratreffeillä, jonne oli kutsuttu kaikkien kyseiseltä kasvattajalta lähteneiden koirien perheet. Olipa kiva, että tällainenkin järjestyi, vaikka sää oli kyllä hiukan viileä monen tunnin ulkoiluun. 

Marraskuun alussa pääsin maratonreissulle Uzbekistaniin, Samarkandiin. Viikon reissu oli ikimuistoinen ja maratonistakin selvittiin. 

Aloitin joulukuun ystäväni järjestämissä pikkujouluissa joulukuusihiuskoriste päässä. 

Joulukuussa pääsin tapaamaan mummini siskoa, jota en ole tavannut vuosiin. Sekin mahdollistui pitkälti opintovapaan ansiosta.

Joulukuun puolivälin paikkeilla kävin väitöskirjan ohjaustapaamisessa entisessä kotikaupungissani. Ennen tapaamista sovitin taas mekkoa Halosella, ehkä tarkoituksena saada vähän itsevarmuutta tapaamiseen. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä kehonkoostumuksen mittaaja puhui paskaa, ja että kroppani on hyvä: koskaan aiemmin mikään mekko ei ole näyttänyt päälläni niin hyvältä, ja myötäillyt vartaloani niin täydellisesti. Jätin mekon kuitenkin ostamatta, ja nyt rämmin taas rumaksi ja läskiksi itsensä tuntemisen suossa, kaikkien muiden kriisien lisäksi. 

Joulukuussa toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa käymisestä. Voin suositella siellä käymistä ihan jokaiselle. 

Samalla tuli puolivahingossa käytyä Tuomaan markkinoilla ja juotua minttukaakaota siellä. 

Hyvä päivä. 

Tein viimeisen työpäivän ennen joulua pikkujouluja varten ostettu joulukuusikoriste päässäni, vaikka työkaverinani olikin vain Helmi. 

Koin saavani joululta sen mitä toivoin: rauhaa. 

Ehkä tosiaan vielä kirjoitan siitä myöhemmin tarkemmin. 

Uudenvuodenaattoaamuna kävin ihan kotini naapurissa brunssilla. Aluksi olin ajatellut jotain neljän ruokalajin illallista uudenvuodenaattoiltaan, mutta näin ne suunnitelmat typistyvät. Olin brunssiin kuitemkin aivan äärimmäisen tyytyväinen: tunnelma oli ihana ja rauhallinen, saamamme palvelu oli erittäin hyvää ja ruoka oli maukasta ja monipuolista. Kilistelimme alkoholittiomilla kuohuviineillä ja olin onnellinen. 

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin seuraavanlaisia asioita:

Vuonna 2024 haluan opetella lisää omien rajojen vetämistä. 

Pyrin myös entistä päättäväisemmin karsimaan elämästäni ne ihmiset, joiden seurassa en tunne oloani hyväksi.

Vähennän sosiaalisen median käyttöä. 

Onnellista uutta vuotta! Olkoon se niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin parempi kuin kulunut vuosi.