Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille.
Siinä on tällainen kertosäe:
Tänä vuonna en toivo tavaroita
toivon että oltais kaikki terveinä.
Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa
sekä toisistamme välittämistä.
Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan.
Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.
Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä.
Toivoisin maailmanrauhaa.
Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita.
Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.
Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen.
Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia.
Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä.
Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä.
Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani.
Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan.
Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti.
Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti