2021

 Kyllä se tulee tänäkin vuonna, vuosikatsaus, blogissa, joka edelleen sinnittelee hengissä. 

En ole saanut tätä aikaiseksi aiemmin, koska viime aikoina on tuntunut vaikealta jaksaa oikeastaan mitään. 

Toinen syy liittyy samaan asiaan, josta mainitsin jo viime vuonna vuosikatsauksessani. 

Sen jälkeen, kun on mennyt vakituisiin töihin ja ollut samoissa ympyröissä kauan, kaikki muuttuu samanlaiseksi. On ihan sama, mikä vuodenaika, vuosi tai päivä on, kaikki hukkuu samaan samanlaiseen massaan. On vaikea hahmottaa, mitä erinomaista viime vuonna tapahtui, ja onko siinä mitään kertomisen arvoista (ainakaan sellaista, mitä en olisi jo kertonut täällä blogissa). 

Kolmas syy on korona. Onko kukaan päässyt tekemään oikeastaan mitään ikimuistoista ja hienoa sen jälkeen, kun koronapandemia alkoi keväällä 2020? Loppua sille ei näy. 

Otan tähän avuksi puhelimeni kuvamuistin, ja kertaan vuotta 2021 sekä oman muistini että otettujen kännykkäkuvien avulla. 

Vietimme uudenvuodenaaton kotona raketteja pelkäävän koiran kanssa. Uudenvuodenpäivänä kävimme kävelemässä luontopolulla. 

Vuoden ensimmäisellä viikolla vanha koira meni todella huonoon kuntoon. Saatiin varattua eläinlääkäriaika ja pari iltaa tuota eläinlääkärikäyntiä odotellessa itkettiin ja jätettiin jo jäähyväisiä. Lähdin töistä aiemmin itku kurkussa, jotta ehdin mukaan eläinlääkäriin. 

Eläinlääkäri antoi toivoa ja lääkkeet, jotka näyttivät tehoavan. Siinä oli juhlan tunnelmaa. Muistin taas, että joka pikku asiasta ei pidä valittaa, kun asiat ovat näin hyvin. 

Veljeni täytti pyöreitä ja minut kutsuttiin pienimuotoisiin juhliin, mutta eläinlääkärikäynti osui niiden kanssa samalle päivälle, joten en päässyt paikalle.

Tammikuussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran leipoa kääretortun, koska ihmisen pitää aina välillä kokeilla uusia asioita. Valitsin leivottavaksi unelmakääretortun, koska se on lempikääretorttuni ja itse asiassa yksi lempijälkiruoistani. Leipomuksestani tuli maultaan ihan kohtuullinen, mutta ulkonäöltään niin ruma, että en olisi kehdannut tarjota sitä ikinä kellekään, ja olisin voinut voittaa sillä jonkun rumimman leivoksen kilpailun. 

Alkuvuodesta tuli kovat pakkaset ja niin paljon lunta, että taloyhtiömme pieni piha oli hätää kärsimässä. Jouduin toden teolla lumitöihin ja mietittiin jo, mihin tämä kaikki lumi oikein työnnetään, ja milloin katot romahtavat. 

Myös vuonna 2021 neuloin paljon, kuten edellisenäkin vuonna. Tein muun muassa säärystimiä ja peittoja. En vieläkään ole millään mittapuulla taitava neuloja, mutta pidän neulomista rauhoittavana toimintana.

Heti alkuvuodesta yritin kovasti päästä Kansallisteatteriin, koska teatteriin pitäisi päästä vähintään kerran vuodessa, jotta elämän arjessa olisi juhlaa. Varasin itselleni ja suosikki-ihmiselleni liput näytökseen "Tunnit, viikot, kuukaudet", koska olen opiskeluaikanani lukenut kirjan, jolle tämä näytelmä pohjautuu, ja pitänyt kirjaa yhtenä liikuttavimmista lukuelämyksistä ikinä. Lähdin varaamaan lippuja tammikuussa, mutta kiitos koronan, lopulta pääsimme teatteriin loka-marraskuun vaihteessa. Onneksi edes silloin. Nyt olemme taas tilanteessa, jossa teatterista on turha haaveilla (haaveilen silti). 

Vuonna 2021 tein säännöllisesti etätöitä, kuten myös vuonna 2020. Etätöissä pidän siitä, että pystyn keskittymään töihini ilman, että jatkuvasti joku ramppaa työpisteellä kysymässä jotain tai yrittämässä olla sosiaalinen. 

Helmikuussa 2021 ostin uudet verhot. Ikkunassani roikkui tylsät verhot, jotka on joskus hätätilanteessa löydetty kirpputorilta ja ripustettu ikkunaan kiireellisessä muutossa, jossa jotakin nyt vain piti saada ikkunan peitoksi. Ne ovat jääneet minulle, koska muuttoja oli lyhyen ajan sisällä useita. Koska asumistilanteeni on nyt myös hyvin vakiintunut, sain vuosi sitten lopulta aikaiseksi tehdä verhotilanteelle jotain. 

Oli vaikea löytää sellaisia verhoja joita halusin, mutta onneksi se lopulta onnistui. Nyt ikkunassani roikkuvat sellaiset verhot, joista oikeasti pidän. Tosin loppuvuodesta aloin ajatella, että nekin pitäisi välillä vaihtaa. Ehkä tänä vuonna saan aikaiseksi ostaa vaikka jouluverhot?

Maaliskuussa kävimme suosikki-ihmiseni kanssa vohvelikahvilassa. Tämä oli merkkitapaus, koska eihän tällainenkaan ole ollut mahdollista pahimpana korona-aikana. 

Maaliskuussa kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa avokadoa ruoanlaitossa. Sain kimmokkeen tähän syötyäni aika monta Kotipizzan kana-feta-avokado-kotzonea ja todettuani sen myötä, että avokado on hyvää. Tein avokadopastaa, ja se on jäänyt vakiintuneeksi osaksi sitä suppeahkoa reseptivalikoimaa, joka minulla arjessani on käytössä. 

Maaliskuussa laajensin myös leipomisrepertuaariani kokeilemalla leipoa vadelmabrownieskakkua. Toisin sanoen se on brownies-kakku, jossa on päällä vadelmarahkaa. Sain siitä hyvää palautetta, mutta en ole toistaiseksi tehnyt sitä uudestaan. 

Viime vuonna mainitsin, että olin alkanut haaveilla koirasta, mutta asia ei yrityksistäni huolimatta ole edistynyt. No, maaliskuussa 2021 se alkoi edistyä. Vihdoin, lukuisten yritysten ja epäonnistumisten tuloksena, eräs kasvattaja näytti vihreää valoa, ja kävimme jopa katsomassa hänen pentuettaan toivoen, että yksi pennuista olisi meidän. Niinhän siinä sitten kävi, että vielä yksi este tuli eteen, emmekä saaneet pentua tuosta pentueesta, vaan vasta myöhemmin. Mutta maaliskuussa 2021 kuitenkin nytkähdettiin ratkaiseva askel eteenpäin. 

Maaliskuussa kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran kirja-arvion tieteelliseen lehteen. 

Ja maaliskuussa muuten yhtäkkiä keksin, että minähän voin itse ostaa itselleni tandemhypyn, eikä mun tarvitse odottaa, että saisin sen joltain lahjaksi. Varasin tandemhypyn synttäriviikonlopulleni ja olin aivan fiiliksissä siitä, että yli vuosikymmenen ajan elättelemäni unelma toteutuu viimein. 

Vietimme pääsiäisen kotona. Suosikki-ihmiseni korjasi kaverinsa autoa ja minä olin ärtynyt erinäisistä syistä. Ärtymystä aiheuttivat muun muassa itseään somessa hehkuttavat ihmiset ja sellaiset naapurit, jotka eivät kunnioita toisten yksityisaluetta. 

Huhtikuussa kokeilin vuohenjuustolasagnen tekoa. Siitä ei tullut hyvää. 

Huhtikuun lopussa täytin 30 vuotta. Ilahduin siitä, että pari työkaveriani toivat minulle ruusuja, ja että ovelleni tuotiin kukkia ja minua muistettiin muutenkin etänä. Leivoin töihin mokkapaloja. Tandemhyppyni ei onnistunut koronan takia, eikä se olisi onnistunut myöskään sään takia synttäriviikonloppunani. Muutenkaan syntymäpäiväni ei mennyt toiveideni mukaisesti: niiden ihmisten, jotka olisin halunnut tavata, tapaaminen ei onnistunut koronan takia. Sen sijaan sellaiset ihmiset, joiden tapaamisesta en olisi juuri silloin välittänyt, tunkivat kutsumatta käymään, eivätkä osanneet muutenkaan käyttäytyä. Ja ei, en usko, että blogini lukijoista kukaan on tällainen henkilö. 

Vappuaattona menin töihin pukeutuneena turkooseihin vaatteisiin ja turkoosiin peruukkiin. Olin jo pari vuotta ajatellut, että haluaisin tehdä niin, ja tuolloin se sitten toteutui. 

Vappupäivänä söin mielettömän hyviä, itse leivottuja, tuoreita munkkeja veljeni perheen luona. Kiitos. <3

Toukokuussa osallistuin muutaman vuoden tauon jälkeen kirjallisuudentutkimuksen päiville (etänä) ja pidin esitelmän siellä. Yhteys katkesi juuri, kun esitelmäni oli loppusuoralla. Onneksi kuitenkin vasta silloin. 

Mieleeni on jäänyt, että keväällä ajattelin, että en selviä molemmista, sekä kirja-arvion kirjoittamisesta että esitelmän valmistelusta töiden ohessa. Kun selvisin niistä molemmista, luulin, että se olisi tuntunut juhlavalta, mutta se ei tuntunut oikeastaan miltään. 

Mulla on sellainen hatara kuvaan ja muistiin perustuva mielikuva, että kokeilin toukokuussa leipoa valkosuklaa-mutakakkua, mutta se meni ihan pieleen ja heitin sen vain roskiin. Ei siitä sen enempää. 

Toukokuun alussa jo mainitulle cavalier-kasvattajalle syntyi toinen pentue, ja tästä pentueesta yksi sitten lopulta tuli meille. 

Vietin äitienpäiväviikonlopun lapsuudenkodissani lapsuudesta tutuimpien ihmisten seurassa. Sellaista kaipaisin useammin. 

Toukokuussa äitini tuli auttamaan minua ikkunoiden pesussa. 

Nimipäivänäni toukokuun puolenvälin paikkeilla ilahduin siitä, että naapurin luumupuu kukki ja työnsi oksiaan aidan yli minun takapihalleni. Suosikki-ihmiseni myös tarjosi minulle herkullisen jäätelöannoksen nimipäivän kunniaksi. 

Kolme päivää nimipäiväni jälkeen vanha, rakkaista rakkain koira sitten lähti viimeiselle matkalleen. Olin viimeisellä lauantaityöpäivälläni ennen kesälomaa, viikkoa ennen kesäloman alkua, saadessani viestin siitä, että koira oli nyt pakko päästää pois. 

Vedin asiakaspalvelunaamion kasvoilleni työpäivän viimeisten kolmen tunnin ajaksi. 

Kun lähdin polkemaan pyörällä töistä kotiin, itkin koko matkan. Siivosin koiran kupit ja hihnat kodin keskiöstä pois ja pesin ja pyyhin lattiat, ja itkin, itkin, itkin. Itkin koko illan, itkin melkein koko yön ja koko seuraavan päivän ajattelin, että tämä saatanallinen kipu ei lopu koskaan. 

Siinä hetkessä oli kulunut reilut kolme vuotta siitä, kun olin viimeksi joutunut hyvästelemään rakkaimman koiraystävän. Silloin olin tehnyt päätöksen, että en koskaan enää ota lähelleni ketään, en ihmistä sen enempää kuin eläintäkään, koska mikään ei korvaa sitä luopumisen tuskaa.

Tänä keväänä, Teppo-koiran kuoleman aikaan, mieleeni kuitenkin kaikesta huolimatta nousi päällimmäisenä kiitollisuus. 

Onneksi olen pettänyt tuon lupauksen. Onneksi jo muutaman kuukauden kuluttua tuosta lupauksesta elämääni astuivat sekä mies että koira. Olen kiitollinen siitä, että sain olla osa Tepon elämää kolmen vuoden ajan. 

Suru oli tällä kertaa helpompi kestää, koska en ollut yksin sen kanssa. Suosikki-ihmiseni kanssa surunkin hetki oli helpompi. 

Olin myös kiitollinen siitä, että uusi koira oli jo tulossa vajaan kahden kuukauden kuluttua. Surun hetkellä uuden koiran ottamista ei olisi halunnut suunnitella, mutta nyt suunnittelutyö oli jo aikaa sitten tehty. Olin kiitollinen siitä, että asiat eivät menneet, kuten alun alkaen olin toivonut, jolloin meille olisi juuri tuona ajankohtana tullut uusi koira. Se olisi osunut samaan ajankohtaan vanhasta koirasta luopumisen kanssa, ja se olisi ollut kamalaa. 

Onneksi se oli kuitenkin tulossa, sopivan välimatkan päässä. Onneksi, sillä en haluaisi elää tätä elämää ilman koiraa. 

Touko-kesäkuun vaihteessa jäin kesälomalle. 

Kävin vanhempieni kanssa Porvoon vanhassa kaupungissa. Ulkoilin suosikki-ihmiseni kanssa kotikulmillani alueilla, joista kaikki aina puhuvat, mutta joilla minä en vielä koskaan ollut käynyt. Tein yhtenä päivänä kolmen ruokalajin menun, johon sisältyi muistaakseni broilerisalaatti, jauhelihaperunalaatikko ja kinuskimutakakku. Kävin aamulla ennen helteiden alkua lenkillä ja istuin kesähelteessä ulkona riipputuolikeinussa lukemassa. Takapihani alppiruusu kukoisti. Sain huojentavia uutisia läheisen terveydentilasta. 

Vietimme suosikki-ihmiseni kanssa pari vuorokautta Kalajoen hiekkasärkillä ja tulimme sieltä kotiin Rauman vanhan kaupungin, Porin ja Aulangon näkötornin kautta. 

Kalajoella seikkailupuistossa toteutin viime vuonna syntyneen haaveeni vaijeriliu'usta 35 metrin korkeudessa meren ja hiekkasärkkien yläpuolella, ja se oli aivan mahtavaa. Tosin jälkikäteen on mielenkiintoista todeta, että liukumaan heittäytyminen tornista 35 metrin korkeudessa tuntui paljon pahemmalta kuin lentokoneesta alas pudottautuminen neljän kilometrin korkeudesta kaksi viikkoa myöhemmin. Ensin mainitussa korkeuden hahmottaa niin eri tavalla. Suorituksen jälkeinen onnellisuus taas koskee molempia, tandemhypyssä se on  moninkertainen. 

Kesälomareissulla ostin koiratarvikkeita ja osa kesälomasta käytettiin asunnon ja pihan laittamisessa koiranpennun kestäväksi. 

Käytiin myös taas yksissä häissä, jotka olivat siirtyneet koronan takia vuodella eteenpäin, ja joita ei kai vieläkään olisi saanut järjestää. 

Joimme viimein drinkit Krapin terassilla, josta niin ikään kaikki aina puhuvat, ja jossa minä sain aikaiseksi käydä vasta asuttuani näillä nurkilla kaksi vuotta. 

Kävimme moottoripyörällä Kotkassa, muun muassa merimuseossa ihmettelemässä laivoja, meritaisteluita, Tove Janssonin suhdetta mereen ja hääpukuja (kyllä, ne olivat siellä kaikki saman katon alla). Söimme Kotkassa meren rannassa belgialaiset vohvelit. Suosittelen tuota museota, ja miksei vohveleitakin, ihan kaikille.

19.6.2021 hyppäsin tandemhypyn ja se oli aivan mieletöntä, kuten olette ehkä jo lukeneetkin. Sain ne 30-vuotisjuhlat, jotka aiemmin jäivät saamatta. 

Kaiken kaikkiaan kesälomani vuonna 2021 oli siis lähes täydellinen. 

Töihin palattuani kävin ottamassa ensimmäisen koronarokotteen. 

Vietimme juhannusaaton veljeni perheen luona ja kävimme muun muassa juhannusajelulla avoautolla. 

Kesäkuun lopussa hyödynsimme yhden ravintolalahjakortin Helsingissä ja saimme siitä epäonnistuneen kokemuksen, josta kirjoitin palautteen, ja saimme siitä syksyllä hyvityksen. 

Heinäkuun alussa elämämme mullistui, kun meille muutti Helmi-koira. Puhelimeni täyttyi Helmin kuvista istumassa, makaamassa, leikkimässä, syömässä, nukkumassa, sisällä, ulkona, kotona, autossa, kylässä, jokaisen ihmisen kanssa, eri tilanteissa. Sen jälkeen elämässäni ei kai ole ollut juuri muuta kuin Helmi ja ehkä joku työpaikka ja muita asioita siinä sivussa. Helmi on mukana kaikessa ja elän Helmiä varten. Sydämeni murtuisi, jos Helmille tapahtuisi jotain. Kirjoitan Helmistä oman postauksensa myöhemmin. 

Elokuussa tehtiin nostalgiamatka kuntaan, jossa olin töissä silloin, kun tapasin suosikki-ihmiseni kanssa. Helmi vietiin siellä tutustumaan meren rantaan. 

Elo-syyskuun vaihteessa vietin vielä viikon kesälomaa. Vietin sen - yllätys, yllätys - Helmin kanssa. Vierailimme Vesivehmaalla kiihdytysajoissa, sillä tässä perheessä koiran pitää olla tottunut moottoreiden meteliin. Muuten oikeastaan vain otettiin rennosti.

Syksyllä kävin Helmin kanssa pari kurssia koirakoulussa. Tarkoitus oli jatkaa nyt alkuvuodesta, mutta toistaiseksi tarjolla ei ole ollut meille sopia kursseja. 

Syyskuussa sain toisen koronarokotteen. Hetken jo luultiin, että rokotteet purevat ja rajoitteista päästään, mutta se oli turha luulo.

Lokakuussa veljieni teini-ikäiset tyttäret tulivat Helmin ja minun luokse yökylään. Tätä oli suunniteltu noin vuosi, ja nyt se saatiin toteutettua. Aika rivakasti pistän asioita toimeksi. 

Lokakuussa pääsin neljän vuoden haaveilun jälkeen kokeilemaan ilmajoogaa. Ensin esteenä oli se, että en tiennyt, missä sitä voisi kokeilla, ja sitten korona. Ensimmäinen ilmajoogakokemus oli niin mahtava, että ostin heti viiden kerran kortin. Sitten koronatilanne paheni jälleen, eikä ole ollut tilaisuutta käyttää korttia. 

Lokakuun lopussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran polkujuoksua. Kokeilin sitä osallistumalla polkujuoksutapahtumaan, jossa sai juosta joko 10,5 km lenkin tai 21 kilometrin lenkin. Valitsin tietysti tuon pidemmän lenkin, koska eihän 10,5 km juoksusta kannata maksaa. Kun olin juossut noin 15 km, järjestäjäporukka alkoi tulla vastaan ja pelästyi, kun metikössä rämpikin vielä joku. "Me luultiin, että täällä ei ole enää ketään." Ja miksikö matka oli niin hidas? No siksi, koska koko ajan piti väistellä juurakoita, ja mikä pahinta, upposin vähän liian monta kertaa suohon. Kun lopulta porhalsin maalisuoralle, maali oli jo kerätty pois. Onneksi kannustusjoukkoni olivat sentään vielä odottamassa. 

Niin, että en tiedä minkälainen polkujuoksu-ura mulla on edessä. Mutta voin sanoa, että kaikesta tästä huolimatta kokemus oli positiivinen ja olen iloinen, että olen kokenut sen. 

Marraskuussa matkasin vuosien jälkeen opiskelukaupunkiini, yhteen tapahtumaan pitämään taas yhtä esitelmää, ja voi sitä nostalgian määrää. Käsittämätön, surullinen ja samaan aikaan kaunis ja lämmin tunne siitä, että täällä minäkin olen ollut, ja siitä on jo kauan. Ihmiset tulivat ja menivät yliopistoliikunnan tunneille juuri niin kuin minäkin aikanani, yliopiston kirjaston tietokoneilla istui opiskelijoita kuten minäkin aikanaan olen istunut, rakennukset olivat paikallaan, opiskelijaruokalassa kuhisi niin kuin silloin. 

Joulukuun alussa yritin mennä itsenäisyyspäivän maratonille.Olin yrittänyt mennä ensin keväällä Tuusulanjärven maratonille, mutta se peruttiin koronan takia, ja sitten yritin mennä kesällä jonnekin, mutta sinnekään ei jostain syystä päässyt, ja loppuvuodesta päätin, että itsenäisyysmaratonille lähden, koska viime vuonnakaan en päässyt sinne. Varasin majoituksen Kuopiosta ja autoon vaihdettiin paremmat renkaat Kuopion reissua varten. 

Muutama päivä ennen h-hetkeä sekin peruttiin. 

Koska kaikki oli kuitenkin jo suunniteltu, lähdettiin käymään Kuopiossa, ja meillä oli siellä kiva reissu. Itsenäisyyspäivänä vierailimme Helmin kasvattajan luona, ja oikeastaan se oli paljon kivempi juttu kuin maratonin juokseminen pakkasessa henkensä kaupalla. 

Jouluaatonaattona pukeuduin taas punaiseen mekkoon ja vedin tonttulakin päähäni työpäivän ajaksi. Elämässä täytyy mielestäni tarttua mahdollisuuksiin olla lapsenmielinen. 

Jouluaattona kävimme veljeni perheen luona ja otimme muuten rauhallisesti kotona. Sain suosikki-ihmiseltäni joululahjaksi juuri sellaisen sisustustakan, jollaista olen vuosia toivonut, mutta jota en ikinä olisi itse ostanut itselleni. <3

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia. 

Loppuvuodesta 2021 asti olen ajatellut, että tämä vuosi 2022 tulee olemaan vaikea vuosi. Monesta syystä. 

Jo vuosien ajan olen joka ilta kirjoittanut ylös ainakin yhden positiivisen asian kuluneesta päivästä. Tänä vuonna olen tehnyt sen instagramissa. Tähän mennessä olen julkaissut 22 positiivista asiaa. Vuoden lopussa julkaistuja positiivisia asioita tulee toivottavasti olemaan 365. 

En tiedä, kiinnostaako se ketään.

Teen sen realisoidakseni itselleni, että tämänkin vuoden jokaisessa päivässä on jotain hyvää. 

Tämän postauksen kirjoitettuani olin hämmästynyt siitä, että

1) kulunut vuosi oli näin hyvä vuosi, vaikka kirjoittamisen aloittaessani ajattelin, että en muista tästä vuodesta muuta kuin Helmin ja tandemhypyn, ja

2) leivoin ja kokeilin ruokareseptejä tänä vuonna näin paljon. Se ei ollut tarkoituksellista.

Epävirallisia uudenvuodenlupauksiani ovat

1) jatkaa sitä, mitä yritän aina tehdä, eli kokeilla säännöllisesti uusia asioita, ja erityisesti pyrkiä toteuttamaan haaveita,

ja

2) jatkaa jämäkkyyden harjoittelua. Lupasin harjoitella jämäkkyyttä jo vuoden 2021 alussa. Jämäkkyys on hankalaa, enkä tiedä, olenko kuluneena vuonna edistynyt siinä yhtään. 

Onnellista vuotta 2022 jokaiselle lukijalle!