Kirjavuosi 2021

 Taas se aika vuodesta, jolloin esittelen kaksitoista viime vuonna lukemaani kirjaa, yhden jokaiselta kuukaudelta.

Kerron tässä postauksessa perinteisesti kirjoista, joita en ole maininnut aiemmissa postauksissani. Kerron, miksi päädyin lukemaan kirjan, millainen se oli ja miksi se jäi mieleeni yhtenä niistä kirjoista, jotka valikoituivat 12 esitellyn kirjan joukkoon. 

Vuonna 2021 luin yhteensä 52 kirjaa. Kuulostaa siltä, kuin olisin lukenut yhden viikossa, mutta todellisuudessa saatoin lukea yhtä kirjaa useamman viikon ja yhden viikon aikana useamman kirjan. 

Aloitetaan. 

1. L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Kuten olen joskus kertonut, L.M. Montgomerylla on kirjallisen elämäni aikajanalla merkittävä rooli. Fanitin L.M. Montgomerya ja erityisesti hänen lapsille ja nuorille suunnattua Anna-kirjasarjaansa intohimoisesti 11-13-vuotiaana. Montgomerylla, etenkin Anna-kirjoilla, on edelleen erityinen paikka sydämessäni, vaikka en enää luekaan hänen kirjojaan jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, kuten tuolloin yhdessä ikävaiheessa tein. 

      Haaveenani on myös edelleen matkustaa Kanadaan Prinssi Edvardin saarelle, jonne L.M. Montgomeryn kirjat sijoittuvat. Ehkä se joskus vielä toteutuu. Tosin olen melko varma, että toteutuessaan reissu olisi pettymys. Haaveeni on saanut alkunsa kirjojen hokemasta, jonka mukaan Prinssi Edvardin saari on "maailman kaunein paikka", enkä minä usko, että nämä hokijat ovat käyneet esimerkiksi Färsaarilla.

Kun olin lukioikäinen, Montgomerylta suomennettiin uusia kirjoja, muun muassa kirjat Vanhan kartanon Pat ja sen jatko-osa Pat, vanhan kartanon valtiatar. 

En ollut innokas tarttumaan kirjoihin ensi tilassa, koska 1) intohimoisin Montgomery-fanitukseni oli jo ohi, ja 2) ajattelin, että eivät ne kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin vaikka Anna-kirjat.

Otollinen aika näihin kirjoihin tarttumiselle oli kuitenkin viime vuonna alkuvuodesta. Jotenkin tuntui siltä, että pitäähän minun nämä vanhana L.M.Montgomeryn fanina lukea. 

Tämä kirja ja sen jatko-osa jäi mieleeni useammasta syystä. Ensinnäkin ne tarjosivat miellyttävän pakomatkan omasta arjesta ja nykymaailman tilanteesta kuvaamalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmaa ja sen yläluokkaa, jossa nuoren naisen elämä koostuu tanssiaisista ja kosijoista ja muista turvallisista aiheista. 

Toiseksi kirja tarjosi juuri sitä, mikä Montgomeryn teksteissä on aina viehättänyt minua: upeasti kuvatut persoonallisuudet, terävä ja ajattomasti iskevä huumori, kauniit ihmisten kohtaloiden kuvaukset ja tietynlainen, vain joidenkin kirjailijoiden teksteille ominainen lämmön tunne. 

Toisaalta kirja tarjosi sitä, mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajatuksen aihetta ja tiettyjen aiheiden kyseenalaistamista. Kiinnitin huomiota Montgomeryn teksteille tyypillisiin seikkoihin eri tavalla kuin nuorempana. Jäin esimerkiksi miettimään sitä kuvaa, miten kirjoissa opastetaan ihmisiä suhtautumaan toisiin ihmisiin. 

Usein toistuu esimerkiksi tilanne, jossa joku on kateellinen jollekin jostakin, mitä jollakulla toisella ei ole. Silloin tälle kateelliselle sanotaan aina, että no mutta ajattele, miten huonosti hänellä on tämä asia, ja miten hyvin sinulla on tämä asia. Ja tämä tehdään kärkevästi, esimerkiksi niin, että kun Pat kadehtii luokkakaverinsa upeaa muhvia, jonka luokkakaverin rikas isä on ostanut hänelle, niin Patille sanotaan, että ajattele, miten rumat korvat tuolla luokkakaverilla on, ja moiset pröystäilevät muhvit eivät todellakaan sovi meidän sukumme hienostuneeseen tyyliin. 

Se on aika yleinen tapa vielä nykymaailmassakin. 

Minusta se ei kuitenkaan ole toimiva eikä hyvä tapa. 

Lasten- ja nuortenkirjoihin pitäisi mielestäni ujuttaa joku muu tapa, millä kateuden tunnetta lähdetään lähestymään. Joku sellainen, missä ei nuijita toista ja ylennetä itseä. Esimerkiksi sellainen, että joo, hänellä on hieno muhvi, sinulla ei ole yhtä hienoa muhvia. Ehkä sinä joskus saat sellaisen muhvin, jos haluat. Voit kertoa hänelle, miten hieno hänen muhvinsa sinun mielestäsi on. Ja sitten voit miettiä, mitä hyvää sinulla on,  ja mitä joskus tulevaisuudessa tahtoisit, ja tehdä sitten töitä sen eteen. 

2. Andy Weir: Yksin Marsissa

Tästä on kai tehty elokuvakin. En ole nähnyt sitä.

Löysin tämän kirjan joskus edellisessä työpaikassani työn kautta, ja työkaverini kertoi lukeneensa tämän kirjan, ja innostuin hänen puheistaan. 

Otin tämän kirjan vuoden 2020 joulunpyhälukemiseksi, ja sain luettua alkuvuodesta 2021. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka jää yksin Marsiin avaruusaluksella tapahtuneen kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska odotin, että tämä olisi todella jännittävä ja mielenkiintoinen kirja, mutta se ei mielestäni todellakaan ollut sitä. En yleensä edes lue tämänkaltaisia scifi-kirjoja, mutta tämä oli harvinaisuus, josta kiinnostuin, ja tämä petti minut. 

Tyyppi jää yksin Marsiin. Jo aika alkuvaiheessa Maa-planeetalla ja hänet jättäneessä avaruusaluksessa tajutaan, että tyyppi on yksin Marsissa elossa. Tyyppi alkaa suunnitella, miten hän pysyy hengissä siihen asti, että hänet tullaan hakemaan, ja toteuttaa sitten näitä suunnitelmiaan. Tilanne on alusta alkaen epätoivoinen, eikä näytä missään nimessä todennäköiseltä, että tyyppi selviäisi hengissä. Hänen suunnitelmansa eivät aina onnistu, tulee takaiskuja ja välillä hän meinaa kuolla, mutta keksii sitten jonkun uuden suunnitelman ja välillä joku onnistuukin. 

Samaan aikaan Maa-planeetalla ja avaruusaluksella aletaan vimmaisesti miettiä, miten tämä yksin Marsissa oleva tyyppi saataisiin pelastettua. Tilanne nähdään myös Maassa ja aluksessa epätoivoisena. Suunnitellaan, ja jotkut suunnitelmat nähdään tuomittuina epäonnistumaan, ja ollaan erimielisiä siitä, mitä suunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, ja aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti, eli johonkin suunnitelmaan pitäisi äkkiä tarttua. 

Kirja loppuu, kun yhtä pelastussuunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, mutta koskaan ei selviä, pelastuiko tämä Marsiin jäänyt tyyppi tai selvisivätkö hänen pelastamistaan yrittävät hengissä. 

Kannattipa tahkota läpi koko paksu, tieteellistä kieltä ja laskelmia pursuava kirja, jossa jännittäviä kohtia oli ehkä kaksi.

3. Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Bongasin tämän teoksen selaillessani aikanaan edellisessä työpaikassani uutuuskirjojen luetteloita. Raflaava nimi ja takakansiteksti puhutteli ja jäi mieleen. Monet muutkin olivat kiinnostuneita tästä kirjasta, joten siihen syntyi varausjonoa. Yleensä haluan suosittujen kirjojen kohdalla antaa asiakkaiden lukea ensin. Otin tämän kirjan luettavaksi viime vuonna, kun sain sen otettua kirjaston hyllystä varaamatta. 

Kirja on vastalause elämäntapamössönsössönsössötykselle. Nykyaikanahan ilmestyy jatkuvasti erilaisia elämäntapaoppaita, joita ihmiset hulluna ahmivat, ja joiden sanoma tiivistettynä on se, että jokainen meistä pystyy mihin vain, kun oikein haluaa, täytyy ajatella positiivisesti ja nähdä hyvä, koska elämä on hyvää riippumatta siitä, millaista elämä on. 

Tämän kirjan sanoma taas on tiivistettynä se, että kaikki tällainen on täyttä p*skaa. Jokainen meistä ei todellakaan ole supersankari. Ihminen ei todellakaan pysty ihan mihin vaan, vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi. Joskus kaikki menee päin h*lvettiä, eikä siihen auta mikään lässytys.Salaisuus on olla piittaamatta p*skaakaan. 

Mielipiteeni on, että tämä kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä tai puhutteleva, kuin olisin odottanut, vaikka olin monesta asiasta samaa mieltä ja sain ajatuksen aihetta monessa kohtaa. 

Yksi kirjasta mieleeni jäänyt lause oli: "valitse taistelusi". Joskus sinulla on vain huonoja vaihtoehtoja. Voit valita niistä vähiten huonon. Joskus kaikki ärsyttää, ja voit valita, mihin tuhlaat energiaasi ja mihin et.

Toinen mina puhutellut asia oli ajatus siitä, että ihminen on vain harvoin oikeassa. Elämä on haparointia, jossa väistämättä pitää tehdä valintoja, vaikka ei olisi perusteellista tietoa siitä, mitä näistä valinnoista lopulta seuraa tai mikä vaihtoehdoista olisi paras. 

Eniten minua puhutellut asia kirjassa oli sellainen juttu, jonka toivoisin jollakin tavalla välähtävän jokaisen työelämässä olevan mielessä edes joskus, koska jokaisen mieleen se ei voi juurtua lopullisesti: ihmisen on tärkeää kehittyä, ja kehitystä ei tapahdu ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia. 

En tiedä, onko tämä alakohtainen vai yleisluontoinen juttu. Itse kuitenkin koen, että ympärilläni on ollut työelämässä liikaa ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä, jotta eivät varmasti epäonnistu tai tee väärin. Jos joku muu tekee väärin, näille ihmisille on tärkeää päästä huomioimaan tämä epäonnistuminen ja toteamaan, että heille itselleen ei olisi näin käynyt. Olen työelämässä ollessani vähän liian monta kertaa kuullut sanat "mitä minä sanoin" tai vaihtoehtoisesti lyhyemmässä muodossa "minähän sanoin". Minusta tuo sananparsi pitäisi kieltää laissa. Ymmärrän sen ehkä jossain sellaisessa tilanteessa, jossa lapsi toistuvasti ja koko ajan tekee jotain vahingollista vanhemman kielloista huolimatta, ja sitten lopulta jotain sattuu, ja vanhempi puuskahtaa tuon sananparren turhautuneena, ajattelematta tulevana reaktiona. 

En kuitenkaan pysty ymmärtämään, mitä joku kokee työelämässä saavuttavansa sillä, että jonkun toisen epäonnistumisen tai erehdyksen jälkeen ilmaisee, että hän olisi kyllä tehnyt tämän paremmin. 

Tällaisille ihmisille tekisi hyvää muistaa, että asioissa päästään eteenpäin ainoastaan, jos uskalletaan 1) ottaa riskejä, ja 2) suhtautua epäonnistumisiin positiivisesti. Ne voivat johtaa läpimurtoon, toisin kuin sellainen ajattelu, jossa tehdään samalla tavalla kuin aina ennen, tai mikä vielä pahempaa, keskitytään oman työnteon sijasta muiden tekemiin virheisiin. 

Ja sitten tietysti, kirjan perussanoma oli puhutteleva, ajatellen vaikka lapsen kasvatusta tai minkä tahansa ikäisille annettavia neuvoja. 

Minusta on väärin yrittää juurruttaa vaikka omaan lapseen sellaista ajatusta, että hänestä voisi tulla ihan mitä vain hän vain haluaa. Se on väärin myös kelle tahansa ihmiselle sanottuna. 

Mielestäni olisi tärkeämpää, että ihminen tajuaisi yksinkertaisemman asian, joka ehkä ei kuulosta yhtä hohdokkaalta: päästäksesi eteenpäin sinun täytyy yrittää. Kun tapahtuu paskoja asioita, mutta edelleen haluat jotakin, sinun täytyy jatkaa yrittämistä. Mutta päätään ei kannata hakata seinään loputtomasti. On tärkeää oppia ja havainnoida myös omia rajojasi, esimerkiksi sitä, mihin sinä et todellakaan pysty, minkä osalta sinun siis kannattaisi luovuttaa, ja mihin sinun sen sijasta ehkä kannattaisi panostaa. 

4. Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja 2 – Miesten puolella

Sanna Kiiski julkaisi ensin yhden tinder-päiväkirjan ja sitten toisen. Näissä kirjoissa hän kertoi siitä, miten hän keski-ikäisenä, juuri eronneena ja konkurssin tehneenä yksinhuoltajana liittyi tinderiin, ja millaista siellä oli. Kirjaa mainostettiin hauskana ja vertaistuellisena. 

Koska olen itsekin ollut tinderissä, minua kiinnosti lukea toisen tinder-kokemuksista. Ensimmäinen tinder-päiväkirja oli mielestäni aika rasittavaa ja tyhmää luettavaa, eikä siellä ollut mitään hauskaa. Siinä tehtiin selväksi se kuvottavan ja pelottavan yleinen tietynlaisten naisten kirjoittamien tekstien ajatusmalli, jossa miehiltä vaaditaan ihan kaikkea ja kaikkeuden yli, mutta jos joku mies vaikuttaakin vaativan mitä tahansa seikkaa naiselta, niin hän on sovinisti, joka pitäisi tappaa. 

Tätä jatko-osaa mainostettiin sitten siitä, että se asettuu miesten puolelle ja näyttää puolestaan tinderiä käyttävän miehen näkökulman. Tästä syystä minua kiinnosti tarttua tähän. 

Tämä(kään) kirja ei täyttänyt lupaustaan. 

Tässä kirjassa Sanna Kiiski jatkaa omien tinder-kokemustensa kertomista omasta näkökulmastaan. Jää arvoitukseksi, missä on se luvattu miesnäkökulma, ja millä tavalla tämä kirja on miesten puolella. Kiiski etsii itselleen edelleen miestä tinderistä, ja analysoi tätä miehenetsintäprosessia naispuolisten ystäviensä kanssa. Kukaan mies ei kelpaa, milloin jollakin on finni naamassa ja milloin joku käyttää ensitreffeillä sanontaa, joka ei miellytä naista. 

Miehet myös lähettävät Kiiskelle ja hänen kavereilleen koko ajan whatsappiin kuvia peniksistään. Ainut kysymys, joka minulle tästä heräsi, oli se, miksi nämä muijat ovat antaneet ukoille ensimmäiseksi puhelinnumeronsa, ja vasta sen jälkeen aloittaneet muun viestinnän, jossa ukon pervous olisi voinut paljastua. 

Ja sille, joka nämä kirjat lukeneina luulee, että tinderistä ei saa muuta kuin peniskuvia, voin kertoa, että vietin aikanaan tinderissä kaksi ja puoli vuotta, enkä saanut yhtäkään peniskuvaa tai muuten sopimatonta kuvaa tai viestiä keneltäkään. 

Naiset tässä kirjassa haluaisivat, että mies olisi jännittävä, cool, miehekäs ja sitoutumishaluinen. Hän ei kuitenkaan saa haluta sitoutua liian nopeasti. Hänen pitää olla myös turvallinen, mukava, lapsirakas, herkkä ja syvällinen. Ja hänen pitää olla komea, lihaksikas, seksikäs, filmaattinen, fiksu, upea ja täydellinen. Hänen pitää saada nainen tuntemaan itsensä kuningattareksi, mutta hän ei saa olla mikään tossu. Hänen pitää haluta viettää aikaa naisen kanssa ja samaan aikaan antaa naiselle omaa aikaa. Hänen pitää keskustella naisen kanssa naisen tunteista, mutta hän ei saa kyllästyttää naista omilla lörpötyksillään. Kaiken tämän lisäksi miehen pitää jumaloida naista, joka ei millään mittapuulla vastaa naisten kauneusihanteita, ja hänen pitää puhua sen puolesta, että tällaiset ihannekuvat ovat täyttä satua (naisten kohdalla). Hänen pitää olla vaatimatta naiselta mitään, esimerkiksi ruuanlaittoa, lastenhoitoa, uralla menestyneisyyttä, fiksuutta, kyvykkyyttä. Hänen pitää vain itse olla täydellinen ja sellainen, kun kukakin nainen kulloinkin haluaa. Kukin nainen haluaa suhteen eri vaiheissa ja eri päivinä vähän eri asioita. Naisen ei pitäisi joutua olemaan tai tekemään mitään muuta kuin odottaa, että tällainen mies ilmaantuu elämää viihdyttämään. 

Kirjassa näitä naisia tuntuu lopputulemana vilpittömästi ihmetyttävän, etteivät he vielä jatko-osankaan aikana ole löytäneet tällaista miestä. 

Mun ahdistus on maksimaalinen, kun ajattelen, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat tämän suuntaisesti, kirjoittavat näin, ja joidenkin mielestä tällaisen lukeminen on ihanaa ja voimaannuttavaa. 

5. Vera Miettinen: Eerika

Työkaverini oli lukenut tämän kirjan ja suositteli sitä.

Tämä on tositarina koko Suomea vuonna 2011 ravistelleesta tapahtumasarjasta, jossa 8-vuotias Vilja-Eerika kuoli isänsä ja äitipuolensa silmittömän väkivallan seurauksena. Uutisointi on kuitenkin keskittynyt Eerikan kuolemaan. Tämä kirja keskittyy Eerikan (lyhyeksi jääneeseen) elämään. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksinomaan siksi, että se aiheutti minulle toivottomuuden. Tässä maailmassa millekään ei voi mitään. On arpapeliä, millaiseen perheeseen synnymme ja tapahtuuko meille elämässä enemmän hyviä vai huonoja asioita. Voimme itse hyvin rajallisesti vaikuttaa siihen. Voimme itse kuvottavan vähän vaikuttaa myös avunsaantiimme. Voimme pyytää apua, ja meitä voidaan yrittää auttaa, mutta emme aina saa apua, vaikka sitä kuinka pyytäisimme ja tarvitsisimme. Ei ole mitään korkeampaa oikeutta, joka elämässä jakelisi ihmisille oikeutta heidän ansionsa mukaan. Joillekin käy ihan hirveän huonosti, vaikka he eivät olisi tehneet mitään eri tavalla kuin sellaiset, joille käy hyvin. Tällainen mielipuolisuuden uhri oli esimerkiksi Vilja-Eerika. 

Tytön elämä oli ihan yhtä helvettiä alusta loppuun asti. Lopussa oli vain oikein kliimaksi, mahdollisimman tuskainen ja hidas kuolema. Eerika oli tavallinen tyttö, jonka äiti ei pystynyt huolehtimaan hänestä. Isäkään ei siihen pystynyt, mutta jostain syystä Eerikan kuitenkin annettiin asua isänsä luona. Tytössä oli päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka eivät voineet jäädä huomaamatta hänet kohdanneilta aikuisilta. Hänen naapurustonsa tiesi hänen kammottavista kotioloistaan. 

Tytöstä tehtiin lastensuojeluilmoituksia hänen elämänsä alusta loppuun asti. Niitä tehtiin, tehtiin, tehtiin ja tehtiin. Eri aikuiset yrittivät parhaansa, vuosien ajan. 

Silti, jostain käsittämättömästä syystä, mitään ei tapahtunut. 

Yhdessä vaiheessa, vain vähän ennen kuolemaansa, Eerika pääsi hetkeksi lastenkotiin, jossa kaikki väkivallan merkit katosivat ja muulloin apean oloisesta tytöstä tuli hetkseksi iloinen, avoin ja valoisa. Jostain syystä lastensuojelu piti kuitenkin tärkeänä palauttaa Eerika isälleen, ja sama helvetti ja lastensuojeluilmoitusten tulva jatkui, kunnes se lopulta päättyi Eerikan kuolemaan. 

Mi-tä?

Mitä lastensuojelussa työskentelevät ihmiset tekevät? Miksi lastensuojeluilmoitus on olemassa, jos sillä ei ole mitään virkaa? Mitä tässä maailmassa voi tehdä millekään?

6. Ismo Leikola & Angelika Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Aiemmin mainitsin 11-13-vuotiaana kokemani fanituksen L.M. Montgomeryn kirjoja kohtaan. No, ilmeisesti intohimoinen fanitus on jonkinlainen persoonani osa, koska vanhempana sille on ollut erilaisia kohteita. Noin 23-25-vuotiaana myötähäpeällisiäkin elementtejä sisältänyt fanitukseni kohdistui koomikko Ismo Leikolaan. Fanitus jätti sellaisen jäljen sieluuni, että vaikka Leikolalla ei enää olekaan merkittävää roolia arkisessa elämässäni, oli minun pakko saada lukea tämä kirja. 

Syksyllä 2014 Ismo Leikola valittiin maailman hauskimmaksi ihmiseksi, ja pian sen jälkeen hän muutti vaimonsa ja (purentavikaisen) koiransa kanssa Amerikkaan luomaan uudenlaista uraa.Tässä, yhteistyössä vaimonsa kanssa kirjoittamassaan kirjassa, Leikola kertoo urastaan, olostaan Amerikassa ja pohdiskelee esimerkiksi suomalaisen ja amerikkalaisen elämän eroja. 

Kirja oli mielestäni hyvä, koska sitä lukiessa tuntui, kuin jutustelisi Ismo Leikolan kanssa. Joitakin hänen kirjoittamiaan ajatuksia teki mieli kompata täysillä ja niistä innostui ja alkoi itsekin ajatella lisää. Välillä teki mieli väittää vastaan. Luin kirjaa suosikki-ihmiselleni ääneen. Kirja nauratti, ilahdutti, liikutti ja nostatti ajatuksen aihetta. Suosittelen sitä ehdottomasti. 

Haluan nostaa kirjasta esiin kaksi asiaa, jotka jäivät erityisesti mieleeni. 

Toinen on ihmisten mielipiteiden häilyvyys. Meitä on moneen junaan, ja jotkut ihmiset ovat näkyvästi ja vakaumuksellisesti jonkun ajatuksen tai ajatusmaailman kannattajia ta vastustajia. Leikola kuitenkin esittää tässä kirjassa väitteen, jonka mukaan hän ei usko, että kukaan ihan oikeasti ja lopullisesti on jotakin mieltä. Ei suvaitsevaisuuden puolustaja ihan oikeasti halua maiden rajoja kokonaan auki. Ei rasisti ihan oikeasti ja lopullisesti halua, että kaikki eri ihonväriä edustavat tapettaisiin tai karkotettaisiin. Ei maailmanrauhaa toitottava hippi halua, että poliisivoimista ja armeijasta lopullisesti luovuttaisiin. Hippejä vihaava tosimies ottaa rentoutuessaan jooga-asennon. 

Minusta tämä on mielenkiintoista ja hieno havainto. 

Toinen mieleeni erityisesti jäänyt asia on Leikolan kertoma suomalaisten ja amerikkalaisten eroavaisuuksista suhtautumisessa rahaan. En ollut ennen tätä oikeastaan ajatellut omaa suhtautumistani rahaan, mutta huomasin, että se oli samansuuntainen Leikolan ajatuksen kanssa. Lapsuudenperheessäni on ollut selvää, että ei ole varaa ihan mihin haluaa, mutta on kuitenkin voitu elää ilman pelkoa rahojen täydellisestä loppumisesta. Raha on elinehto, mutta en koe sillä olevan sellaista merkitystä, että haluaisin ajatella sitä usein tai puhua siitä. En ole laskelmoinut raha-ajatuksilla valitessani koulutusalaa tai työpaikkaa, enkä tee päätöksiä arkielämässäni sen suhteen, miten säästäisin eniten tai saisin itselleni maksimaalisen määrän rahaa, vaikka tiedostan, että rahaa olisi hyvä olla ja sitä olisi hyvä käyttää harkiten. 

Leikola kuitenkin nostaa esiin suomalaisen kulttuurin saitaalloisen suhtautumisen rahaan ja palkkoihin. Esimerkki tästä on jokavuotinen verotietojen julkaiseminen. Tämä on vierasta ja ihmetystä herättävää Amerikassa. Joku osa suomalaisista kuitenkin kokee hirmu tärkeäksi saada tietää suurituloisimpien veroista ja kehittää niistä uutisotsikoita.

Tekstin mukaan Ismo Leikolalta myös toistuvasti kysytään, miksi tai miten hän on päätynyt stand up -koomikoksi, ja tämä keskustelu viedään toistuvasti rahaan. Jos Leikola koettaa sanoa, että hän on päätynyt tekemään stand uppia, koska haluaa tehdä stand uppia ja nauttii siitä, hänelle todetaan, että ahaa, hän on siis halunnut tienata hirveästi rahaa. Häneltä myös toistuvasti kysellään, paljonko hän tienaa, ja mitä hän tekee valtavilla rahoillaan. 

Lisäksi, suomalainen on aina aivan ensisijaisen kiinnostunut siitä, mitä mikäkin maksaa.

Heti tämän luettuani totesin tämän konkreettisesti todeksi. Kun olin hypännyt tandemhypyn, olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kohtaamillani eri ihmisillä olisi ollut ainakin kymmenen eri kysymystä siihen liittyen. Voin kuitenkin kertoa, että säännönmukaisesti ihan jokainen ihminen kysyi yhden ja saman kysymyksen ensimmäiseksi, ja vasta sen jälkeen ehkä jotain muuta. Tuo tärkein kysymys oli: "paljonko se tandemhyppy maksoi?" Ja sitten analysoitiin hetki sitä, oliko hinta kysyjän mielestä kalliimpi vai edullisempi kuin hän olisi olettanut. 

P.S. Minun fanikohtaamiseni Leikolan kanssa eivät olleet päätyneet kirjaan. :) 

7. Henna Mäkelin: Syöpäkortti

Luetteloin uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. Tämä uutuuskirja tuli vastaan, ja herätti kiinnostukseni. 

Tämä on tositapahtumiin pohjautuva tarina perheestä, jonka alle kouluikäinen, ainut lapsi sairastuu syöpään. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että se erosi niin voimakkaasti muista samantyyppisistä tarinoista, tositarinoista, jotka kuvaavat joko sairaudesta tai surusta selviytymistä. Muut tarinat ovat ehkä sisältäneet sen ajatuksen, että vaikka kaikkein pahin tapahtuu, on silti aina mahdollista selviytyä ja jopa löytää edelleen hyviä asioita. Yleensä tarinoissa on jollakin tavalla läsnä sankaruus. Sairas kestää osansa sankarillisesti, hoitajat ovat arjen sankareita ja omaiset tukijoina sankarillisia. 

Tämä oli suorastaan jotenkin brutaali kuvaus. Elämä on arkista, ja arkisen elämän katkaisee lapsen katastrofaalinen sairastuminen. Vanhempien suru, epätietoisuus ja väsymys purkautuu jatkuvana riitelynä, joka ajaa avioliiton tuhoon. Sukulaiset suhtautuvat välinpitämättömästi ja änkeävät sairaalaan lasta katsomaan piittaamatta hygieniaohjeista. Sairaan lapsen tarvitsevuus käy vanhempien voimille, ja lapsi saa tuntea sen nahoissaan. 

Kirjan nimi kumpuaa lapsen äidin pohdinnoista sen suhteen, missä tilanteissa on soveliasta käyttää syöpäkorttia ja missä tilanteissa se ei käy. Syöpäkortilla tarkoitetaan niitä etuoikeuksia, joita syöpä sairastuneelle ja sairastuneen omaisille tarjoaa. Syöpäsairaan lapsen äiti saattaa esimerkiksi päästä syöpäkorttia käyttämällä töistä vähän helpommalla ja syöpäkortin esiin vetämällä on ehkä mahdollisuus saada myötätuntoa keneltä tahansa. 

Kirjan lopussa ei selviä, johtaako tämän lapsen syöpä kuolemaan vai paranemiseen. Ainut, mitä lukija saa selville, on se, että kirjan lopussa lapsi ei ainakaan vielä ole terve eikä kuollut. 

Minua häiritsi kirjassa myös kömpelöt kielikuvat. Lukeminen töksähtää aina, kun jokin sanavalinta särähtää korvaan oikein kunnolla. 

Tämä kirja on mielestäni poikkeuksellinen, ja tavallaan se on varmasti hyvin todenmukainen. Siinä ei ole sädekehää eikä sankaritarinaa, ei kenenkään päällä. Se on kuvaus siitä todellisesta kurjuudesta, johon syöpään sairastuneen lapsen perhe aivan varmasti joutuu. Samalla se tuo kärkevästi esiin sen tavan, jolla eri asioista kulttuurissa on soveliasta ja hyväksyttävää kertoa ja millä tavalla ei. Useimmat tällaiset kirjat on kirjoitettu tavalla, joka saa lukijat kumartamaan, mutta joita todennäköisesti on kaunisteltu. Tämä kirja koettelee sopivaisuuden ja hyväksyttävyyden rajoja, vaikka kokemus olisi kuinka tosi. Tällainen on meidän nykymaailmamme, jossa vannotaan sananvapauden nimiin. 

8. Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Yhtenä aamuna olin töissä hyllyttämässä ja tämä osui käteen. Tämä oli mielenkiintoinen kirja, jossa vapaaehtoisesti lapsettomat suomalaiset kertovat kokemuksistaan ja niistä käsittämättömistä asenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomiin ihmisiin vielä nykyisessä yhteiskunnassamme kohdistuu. Lisäksi tämä sisältää tietoa esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomien järjestöstä, vapaaehtoisesti lapsettomien määrästä, historiaan jääneistä vapaaehtoisesti lapsettomista ja niistä seikoista, joita vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyy. 

Tämä jäi mieleeni, koska ihmisten kokemukset olivat kiinnostavia, ja koska jotkut vapaaehtoisesti lapsettomille suunnatut kommentit tai heihin kohdistetut asenteet herättivät minussa niin paljon ihmetystä. 

Yksi mielestäni kiinnostava ja kummastuttava, moneen vapaaehtoisesti lapsettomaan kohdistettu oletus ja väittämä oli, että vapaaehtoisesti lapseton ihminen on itsekäs. On joidenkin, ja ilmeisesti useamman ihmisen, mielestä itsekästä olla saamatta lapsia, jos lapsensaannille ei ole selkeää estettä. 

Minulle tulee ennemminkin mieleen, että lapsen saaminen on itsekästä. Kaikki tietävät, että ympärillämme oleva maailma on paska, raadollinen ja ajaa itsensä ennen myötä tuhoon. Silti ihmiset tekevät tänne lisää ihmisiä kärsimään ja kuluttamaan jo ennestään ylikansoitetun maapallon luonnonvaroja, koska itselle iskee vauvakuume ja yhtäkkiä halutaan kanniskella sylissä vastasyntynyttä ihmistä, ja koska lapsen saaminen nyt vain kuuluu asiaan. 

Minulle tulee myös mieleen, harkitseeko suurin osa ihmisistä ollenkaan lapsen hankkimista edes samassa mittakaavassa kuin vaikka koirankasvattajat vaativat harkitsemaan koiran hankkimista. Tajuavatko vauvakuumeessa olevat, että vauvasta tulee uhmaikäinen taapero, hermoja rassaava kyselyikäinen, rasittava murrosikäinen ja huolta aiheuttava aikuinen? Punnitsevatko lapsia haluavat sitä, onko heillä varmasti tarpeeksi halua sitten viettää aikaa lapsen kanssa, vai onko se kuuluisa pienten lasten vanhempien kaipaama "oma aika" sitten kuitenkin tärkeämpää? Tuleeko lapsia haluaville mieleen kyseenalaistaa omia tunnetaitojaan ja sitä, mitä he tekevät kiukuttelevan penskan ja rajoja tahallaan rikkovan teinin kanssa? Tajuavatko lapsia odottavat, millainen määrä lapsiin menee rahaa heidän elämänsä aikana? Sen nyt ainakin luulisi pysäyttävän suomalaisen. 

9. Varpu Hintsanen & Emilia Saloranta: Valo joka ei kadonnutkaan

Myös tämän kirjan löysin ollessani luetteloimassa uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. 

Tämä on niin ikään tositarina elämäntaitovalmentaja Varpu Hintsasesta, jonka omat opit joutuvat koetukselle, kun hänen Senja-tyttärensä sairastuu ja kuolee syöpään 6-vuotiaana. 

Tämä on vähän erilainen syöpäkertomus kuin aiemmin mainittu Syöpäkortti.

Luin tämän kirjan ehkä nopeiten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tätä oli pakko saada vain lukea, lukea ja lukea.

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että mielestäni tämä oli niin koskettava ja hyvä kirja. Mieleeni jäi erityisesti se tunnelma, jota kirjan nimi viestii, ja jota koko kirja viestii: se kertoo asioista, joiden myötä kaiken valon elämästä luulee lopullisesti katoavan, ja joiden myötä se hetkittäin kokonaan katoaakin. Mutta se ei kuitenkaan katoa lopullisesti. Tämä kirja kertoo valosta, joka ei sittenkään kadonnutkaan. 

Lisäksi kirjasta jäi erityisesti mieleeni erinomainen pohdinta siitä, miten asioita usein arvotetaan turhaan niiden pituuden mukaan. 

Palkitaan ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikymmenet töissä samalla työnantajalla. 

Ihaillaan ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa 20-vuotiaina ja olleet sitten naimisissa 100-vuotisen elämänsä loppuun asti. 

Miksi näitä asioita ihaillaan ja palkitaan?

Onko pituus todellakin kaikkein tärkein ja merkittävin asia, jonka perusteella asioita kannattaa arvottaa?

Samalla työnantajalla olo vuosikymmenestä toiseen ei välttämättä tarkoita, että ihminen olisi verrattoman uskollinen työnantajalleen ja sitoutunut tähän. Se voi kieliä myös siitä, että ihmiseltä puuttuu kaikki riskinottokyky, eikä hän halua joutua epämukavasti totuttelemaan uusiin asioihin ja uusiin ihmisiin, vaikka vanha työpaikka vituttaisi kuinka.

Voi myös kysyä, onko pitkä avioliitto yhtä kuin onnellinen avioliitto. Kuten tässä kirjassa todetaan, on aika epätodennäköistä, että kaksi parikymppisinä toisensa kohdannutta ihmistä kehittyisivät samaan suuntaan ja haluaisivat samoja asioita vuosikymmenten ajan. Ja vaikka syyt pysytellä yhdessä olisivat mitä tahansa, onko pituus ainut asia, mikä merkitsee?

Onko elämä merkityksetön, jos se jää lyhyeksi? Ei.

10. Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma

Löysin tämän kirjan vilkuillessani saapuneita uutuuskirjoja.

Tämä on kahden sometyötä tekevän, nykyaikaisen vloggaajan ja tubettajan ja mitä näitä nyt on, kirjoittama, keskustelunomainen kirja, jossa pohditaan ulkonäköä, ulkonäön merkitystä ja erityisesti nuorille ja kaikenikäisille kohdistuvia ulkonäköpaineita. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska opin tästä uutta. 

Muutama vuosi sitten minulle tuli yllätyksenä se, että jotkut naiset kuulemma toimivat näin aikoessaan laittaa kuvan itsestään someen: 

Ensin he pukevat ykköset päälleen, meikkaavat viimeisen päälle ja etsivät sopivan paikan, jossa testailevat erilaisia kuvakulmia. 

Sitten he räpsivät itsestään noin 1000 kuvaa. 

Sitten he valitsevat parhaan näistä 1000 kuvasta. 

Sen jälkeen he muokkaavat tätä parasta kuvaa kuvanmuokkausohjelmilla. 

Ja vasta sitten he laittavat sen someen. 

Se ei menekään niin, kuten minä olen tehnyt, että hetken mielijohteesta räpsäistään kuva ja ladataan se someen sen enempää miettimättä. 

Somekuviin liittyy myös kuulemma tärkeä kulttuuri, jossa täytyy käydä antamassa vastatykkäys ja kommentti jokaiselle, joka on tykännyt tai kehunut sinun kuvaasi. 

Tästä kirjasta opin lisäksi (valitettavasti) sen, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaansa ja rahaansa ulkonäköönsä myös somen ulkopuolella. On oikeasti olemassa joukoittain ihmisiä, jotka analysoivat ajasta aikaan jokaista ihohuokostaan ja pohtivat, mitä voisivat niille tehdä saadakseen ne näyttämään paremmilta. On olemassa säännöllisesti toteutettavia kauneustoimenpiteitä, jotka näille ihmisille ovat äärimmäisen tärkeitä ja joista he maksavat maltaita, kuten kuukausittainen kasvojenpuhdistus, otsakarvojen terotus, kulmakarvojen kohotus, silmien värien ehostus jne. No, ei suoraan näitä, nämä keksin nyt päästäni, mutta tähän tyyliin kuitenkin. 

Sitten on yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat tätä hulluutta. On mainoksia ja kaupantekoa, jotka syövyttävät ihmisten aivoja sillä varmuudella, että kaikki tämä on tarpeellista ja välttämätöntä. On pinkki-lisä, joka maksetaan naisille suunnatuista kauneudenhoitotuotteista, jotka eroavat miehille suunnatuista halvemmista vastaavista tuotteista ainoastaan väriltään. On kaikenlaista hulluutta, joka saa ihmiset arkielämässään uskomaan, että he näyttäisivät paremmalta jos, ja heidän täytyy perustaa säästötili ja myydä asuntonsa tätä toimenpidettä varten. 

Tosiaan, tämä kirja oli tärkeä, jotta sain tietää, että tällaistakin on tässä maailmassa. Huh huh. 

11. Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho on kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita todellisen elämän ihmisistä, hankkimalla ensin tietoa heistä ja muotoilemalla nämä tiedot sitten romaaneiksi, joiden päähenkilöitä nämä ihmiset ovat. Suhtaudun tähän toimintatapaan epäluuloisesti, mutta kun sain tietää, että Johanna Venho on kirjoittanut nyt kirjan Tove Janssonista, minun oli pakko saada lukea se. Olen jo maininnut pari fanituksen kohdetta, joita minulla on ollut eri ikävaiheissa. No, Tove Janssonin fani olen ollut aina ja tulen olemaan, ikävaiheesta riippumatta. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että vaikka suhtauduin tähän epäluuloisesti, pidin tätä kuitenkin erittäin hyvänä kirjana. Kirjassa kuvataan viimeistä kesää, jonka Tove Jansson viettää Klovharun saarella kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, ja biologianopiskelijatyttöä, joka haaveilee Tove Janssonin tapaamisesta ja etsiytyy hänen saarelleen opiskeluihinsa liittyvän tutkimuksen varjolla. 

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin oikeasti olisi Pellingin saaristossa loppukesän säässä Tove Janssonin seurassa. 

Suosittelen kirjaa kaikille kaltaisilleni, jotka haaveilevat muutosta saarelle meren keskelle. 

12. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Tämä on vanha kirja, josta ilmestyi tänä vuonna uusi, kuvitettu painos. 

Tarun Sormusten Herrasta ja Keski-Maan luojan, J.R.R. Tolkienin, lapset saivat 1900-luvun alussa aina joulun alla kirjeitä Joulupukilta. Kaikki nämä kirjeet ja niihin liitetyt, hurmaavat kuvat, löytyvät tästä kirjasta. Luin tämän joulun alla nostattaakseni joulumieltäni. 

Suosittelen tätä kaikille joulunaluslukemiseksi. 

Siinä oli kirjavuosi 2021. Kirjavuosi 2022 on jo lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. 

2.