Elämän kauneus

Miten puhua tai kirjoittaa asioista, joihin ei löydy sanoja?
Jos liian lyhyessä ajassa tapahtuu liikaa, jotta sitä pystyisi kunnolla käsittelemään?


Vaihtoehdoksi jää jonkinlainen tiivistys, pelkistetty summaus. Jota (ehkä) myöhemmin seuraa (joidenkin) asioiden syvällisempi läpikäynti.


Kaksi viikkoa, johon mahtuu asioita melkein elämän verran.
Ensin yritän sisäistää sen, että maisterinopinnot ovat koossa. Viiden vuoden opintojen jälkeen, hillittömän gradupuserruksen jälkeen, se on sitten siinä. Amanuenssi käskee pistämään kuoharit kylmään.


Ennen kuin ehdin suoda sille yhtä hämmentynyttä ajatuksenhäivettä enempää, olenkin jo lentämässä Ateenaan. Kaupunkiin, johon olen halunnut vuosien ajan matkustaa.
Sitten olen siellä, ja kaikki on juuri niin kaunista ja upeaa, kuin olen kuvitellut, ja toisaalta aivan liikaa, että osaisin edes kuvitella.


Odotan auringonnousua maratonpäivän aamuna Marathonaksen urheilukentällä ja jostain syystä ajattelen sitä tyhjää kohtaa, joka elämässäni on. Ajattelen sitä ihmistä, josta luovuin kaksi vuotta sitten, ja sitä, josta olen luopunut nyt, enkä tiedä, surenko kumpaakaan heistä vai heidän hahmossaan enemmänkin yleisesti jotain muuta. Kenties pelkoa siitä, että ketään ei koskaan tulekaan.


Ylitän maratonin maaliviivan Ateenan stadionilla, ihmettelen ihmisten paljoutta ja auringonpaistetta kaikkialla ympärilläni, kirkkautta ja kaukaa historiasta kumpuavaa viestiä. Olen juossut maratonin Ateenassa, olen valmistunut maisteriksi, olen Ateenassa, siinä kaikessa on liikaa, että osaisin ajatella. Katson, mutta en näe. Ajattelen, mutta en ymmärrä. Liikutuksen kyyneleet olisivat paikallaan, mutta asiat ovat liian suuria, että tunnekapasiteetti riittäisi niihin. Ajattelen, että ne tulevat sitten joskus. Kun ehdin käsitellä asioita paremmin.


Pidän puheen juhlissa, sanon asioita, jotka olen jo kauan halunnut sanoa, jännitän puheen pitämistä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta, kun olisi liian paljon sanottavaa ja liian vähän sanoja. Pelko siitä, että en saa tuotua julki, ymmärrettäväksi, sitä mitä haluan sanoa.


Ylitsekäyvä onnellisuus siitä, että olen saanut elämässäni niin paljon rakkautta, että olen niin monen tärkeän ihmisen ympäröimä.
Että olen saanut elämältä näin paljon.


Haluaisin itkeä taas, mutta taas asiat ovat liian suuria, että jaksaisin ajatella niitä kerralla.


Juhlista seuraavana aamuna, tasan viikko maratonin jälkeen ja kaksi viikkoa opintojen valmistumisen jälkeen astun jälleen tärkeän ihmisen eteen, tällä kertaa vuoteen äärelle, tällä kertaa en juhlissa. Olemme kaikki hänen ympärillään, olemme tulleet niin nopeasti kuin mahdollista sen jälkeen, kun kuulimme, että aikaa ei enää ole hukattavaksi.


Emme tiedä, kuuleeko hän meitä, emmekä tiedä, tietääkö hän että olemme siinä. Voimme vain arvailla.
Koska pöydällä on runokirja, ja koska koko elämäni ajan olen lukenut ja keskustellut kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja runoista tämän ihmisen kanssa, tartun siihen. Selaan kirjaa ja satun avaamaan sen "Elämän kauneus" -nimisen runon kohdalta. Luen runon ääneen hiljaisuudessa, ja kuulemma näyttää siltä, kuin sängyssä makaavan silmistä tulisi pari kyyneltä.


Tunne tulee vasta, kun lähdemme huoneesta pois.
Ajattelen, että en voi ymmärtää sitä. Kun nyt lähdemme tästä, kun suljemme tämän huoneen oven, kun painamme sen perässämme kiinni ja kävelemme ulos, emme enää ikinä näe häntä. Käännyn vielä ovelta katsomaan sängyssä makaavaa ja yritän ymmärtää, että siinä näen hänet viimeisen kerran. Se runo jonka luin, oli hyvästi.
Sillä hetkellä en haluaisi itkeä, mutta yhtäkkiä pala kurkussani on kammottavan suuri. Sen hetken ja kaikkien sitä edeltävien hetkien edestä.


Seuraavana aamuna tapahtuu sitten se, mikä ei ole kellekään yllätys, mikä tiedettiin, mitä odotettiin.


Ajattelen häntä, joka oli niin suuri osa elämääni, ja jota ei enää ole.
Ajattelen niitä, jotka ovat suuri osa elämääni ja jotka vielä ovat.
Itken, ensin sitä jota ei enää ole ja sitten lopulta kaikkia muitakin, ensin surusta ja sitten en enää pelkästään siitä.
Suru ei ole päällimmäinen tunne.
Päällimmäinen on tunne siitä, että elämä on kaunis.


Elämän kauneus on siinä, että kaikki tämä tapahtuu. Että samassa hetkessä ja vaihtuvasta hetkestä toiseen voi kokea niin montaa erilaista tunnetta. Että elämä antaa tämän kaiken.