Vuosikatsaus

Tähän postaukseen olen ajatellut koota sen, mitä vuodesta 2014 on jäänyt mieleen. 

Tammikuu
Vietin uudenvuoden veljen perheen luona. Oli kivaa. Yöllä raketteja ammuttaessa totesin totuudenmukaisesti, että takana on ihan paska vuosi. Mulle toivotettiin parempaa uutta vuotta. 
Loppiaisen tienoilla koin aivan karsean paniikkiahdistuksen opiskeluihin paluun ja elämän ansiosta. Huomasin, ettei joihinkin ihmisiin tarvitse pelkästä velvollisuudentunnosta yrittää pitää säännöllistä yhteyttä, jos niiden kanssa on koko ajan sellainen tunne, kuin olisi saamassa sydänkohtausta. Havainto oli suuri helpotus. Jotain hyvää siis siitä ahdistushuipustakin. 
Uskaltauduin soittamaan yhden puhelun, jota en olisi ikimaailmassa uskonut uskaltavani soittaa. Ihmettelen sitä oikeastaan vieläkin. Luulen, että siihenkin tarvittiin jonkinlaista pohjakosketusta. 
Puhuin isoveljen kanssa ensin facebook-chatissa ja sitten puhelimessa avoimimman keskustelun ehkä kahteen vuoteen. Uskoin taas lujemmin siihen, että mulla on ympärilläni monta ihmistä, joihin voi turvata. 
Kaiken sen ahdistuksen lomassa huomasin, että Ismo Leikolan youtube-klipeistä tulee lämmin olo. Tein sen löydön, että Ismo Leikolalla on kotisivut, ja siellä keikkakalenteri. Päätin, että minun on päästävä hänen keikalleen. Löysin myös tämän, viimeisen sinetin hullulle fanitukselleni: 
 https://www.youtube.com/watch?v=0BcoedB27ms
(Ja Ismo Leikola olis kyllä kohta mulle toisenkin yhteiskuvan velkaa siitä, kuinka olen mainostanut häntä kaikelle kansalle...)

Helmikuu

Juhlin ystävänpäivää lapsuudenystävän seurassa. Nauroimme paljon. Muistelimme pitkän ystävyytemme eeppisiä hetkiä. Ystävyyden merkityksestä avautui minulle taas jotakin. 

Ilmoittauduin yhtenä yönä yhdellä rysäyksellä Turkuun Paavo Nurmi Marathonille, kun olin ensin harkinnut sitä puoli vuotta. 

Voitin S-ryhmän lahjakortin vastattuani digitaalisia pelejä koskevaan kyselyyn. Ostin lahjakortilla Anni Polvan Tiina -kirjoihin perustuvan elokuvan ja Ismo Leikolan dvd:n. 

Kävin tekemässä viimeisen tenttini Tampereen yliopistolla. Opintokokonaisuuden lisäksi saatoin sillä matkalla lopullisesti loppuun jotain muutakin. Otin vastaan viimeisen tekstiviestin siitä, kuinka paska ihminen olen, kuinka tulen kuolemaan yksin ja kuinka kukaan mies tai ihminen ei kestä minunkaltaistani ihmistä kauaa. Istuin Tampereen yliopiston kirjaston aulan penkille ja keskityin vähäksi aikaa vain hengittämään. Kun nousin ylös ja kävelin bussiasemalle, tiesin, että jokin oli nyt lopullisesti loppu. Enää en vastaisi mihinkään, mitään, en ikinä. En anna enää mitään huomiota kyseisen ihmisen sanomisille tai tekemisille. Se päätös on pitänyt. 

Maaliskuu

Katsoin elämäni ensimmäisen Klikkaa mua -jakson. En ollut seurannut ensimmäistä tuotantokautta, mutta päätin aloittaa toisen tuotantokauden katsomisen. Ilahduin, kun kerrankin kotimaisesta tv-ohjelmasta tuli hyvä mieli ja sai nauraa. 

Hoidin alta pois liian monta roikkumaan jäänyttä, terveyteen liittyvää juttua kerralla. Välillä lääkärille ja hoitajan vastaanotolle mennessä oli vaikea muistaa, mitä varten olin sinne sillä kertaa tullut.
  
Kävin elämäni ensimmäisellä aurinkolomalla perheeni kanssa. Sen viikon olin täydellisen onnellinen. Ratsastin kamelilla, söin liikaa, luin kirjoja joita ei ollut pakko lukea, nautin auringon lämmöstä, uin joka päivä, rakastin merta, huomasin, että meri-ilma sopii minulle. En kärsinyt hetkeäkään niistä pölyallergiaoireista, jotka Suomessa ovat arkipäivää.  

Huhtikuu

Voitin jälleen S-ryhmän lahjakortin, tällä kertaa osallistuttuani opiskelualani yhdistyksen jäsentyytyväisyyskyselyyn. Ostin lahjakortilla itselleni synttärilahjaksi mekon, jonka ostoa ei ole tarvinnut katua kertaakaan. 

Olin viikon maailman onnellisin ihminen perheen lomamatkan ja erään toisen asian takia. Viikon. Ja sitten tuli henkisesti turpiin niin, että luulin tulevani hulluksi. Perheenjäsen sai sairaskohtauksen, epäonnistuin täysin sellaisella hetkellä, jolla olisin maailmassa eniten halunnut onnistua, ja petyin jälleen yhteen "ystävään". Aloin uskoa, ettei mulla ole oikeutta olla iloinen eikä onnellinen. 

Kävin Kirjavaras-leffan päivänäytöksessä eläkeläisten kanssa. Suutuin yhdelle mummolle, jonka kännykkä alkoi soida kesken koko leffan herkimmän kohtauksen, ja joka sitten vielä yritti vilkuilla syyttävästi muita. 

Ostin Klikkaa mua -sarjan ensimmäisen tuotantokauden dvd:llä ystävän kannustuksesta, vaikka ajattelin, että kymppi on siitä vähän liikaa. Sitäkään ostosta en ole katunut hetkeäkään. Vietin koko pääsiäisen tuijottamalla sitä. Ajattelin, että elämässä saattaa sittenkin olla jotain toivoa jäljellä. 

Harkitsin matkaa Tampereelle, jossa Ismo Leikola esiintyi synttäreideni aikaan. Faniuteni ei kuitenkaan vielä ollut sillä asteella, että olisin halunnut ostaa kalliin lipun ja matkustaa kolme tuntia bussissa eestaas vain nähdäkseni Ismo Leikolaa ehkä tunnin, ja senkin ajan varmaan jossain taaimmaisella parvella. 

Kuu huipentui synttäreihini, joita vietin veljieni kanssa. Kummityttöni toi minulle ihanan kortin, joka nyt  riippuu seinälläni. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa kartingia, ja siitä lähtien olen vain odottanut, että pääsisin radalle uudestaan. Ilta kului varsin kosteissa merkeissä. Seuraavana päivänä tein tuttavuutta maailmanhistorian hirveimmän krapulan kanssa. Rapiat kaksitoista tuntia tiivistä seurustelua vessanpöntön ja muovipussien kanssa ja naurava isoveli vieressä taputtelemassa selkään. Yritin imeskellä jääpaloja, kun vesi ei pysynyt sisällä. Jääpalat tarttuivat kieleen kiinni. Mut oli sen arvosta!

Toukokuu

Tein vappuaattona saksan tentin ja vietin illan opiskelukavereiden seurassa. Tuntui siltä, että kaikilla muilla pyyhkii käsittämättömän hyvin ja itse olen vain täysin epäonnistunut ihminen. 

Huomasin, että oli ihan kivaa pyöräillä ja juosta kevään valoisassa kauneudessa. Joitain suorastaan toiveikkuuden puuskia elämän suhteenkin alkoi tulla. Toukokuussa on aina jotakin lempeää. 

Leikkautin itselleni otsatukan pitkän harkinnan jälkeen. En vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä.  

Koukuttauduin FilmTowniin. Uskomatonta, että sellainen leffojen aarreaitta oli ollut ihan kotinurkillani vuosia ilman että tiesin siitä! 

Innostuin suunnittelemaan gradua oikein urakalla. 

Kesäkuu

Juhlin isoveljen syntymäpäiviä. 

Seurasin Klikkaa mua -tuotantokausien kesäuusintoja. 

Kävin tekemässä vuoden ensimmäisen kesätentin. 

Vietin juhannusta ystävän kanssa, mm. uimalla kaatosateessa lammessa lainehtivan skumppapullon perässä. 

Tilasimme lentoliput haaveideni kaupunkiin.  

Juoksin kymmenennen maratonini Turussa. Sen jälkeen asettelin kaikki kymmenen maraton-mitaliani plus kaksi puolimaraton-mitalia kankaalle ja otin niistä kuvan, jonka jaoin Facebookissa. Sen hetken ajan tuntui taas siltä, että minusta on johonkin. Olin koululiikunnassa aina kaikkein huonoin ja hitain, sijoituin kaikissa kilpailuissa aina viimeiseksi, mut huudettiin aina viimeisenä joukkueeseen, inhosin ja vihasin koululiikuntaa yli kaiken, en ikinä saanut mistään yhden yhtä mitalia, vaikka kuinka yritin, ja nyt mulla on niitä kokonainen kasa. 

Heinäkuu

Opiskelin ja suunnittelin gradua. 

Huomasin, että Ismo Leikola tulee marraskuun lopussa kotikaupunkiini. Aloin kytätä säännöllisesti sitä, milloin liput tulevat myyntiin. 

Tunsin itseni ja elämäni aika turhaksi. 

Kävin isäni lapsuudenmaisemissa seuraamassa suopotkupallon MM-kisoja ja tapaamassa isän lapsuudenystäviä. Oli yllättävän kivaa. 

Lensin viimein Berliiniin, kaupunkiin, johon olen halunnut matkustaa niin kauan. Vietin muutaman ikimuistoisen, onnellisen päivän siellä. 

Kävin seuraamassa Simo Syrjävaara Cup -turnausta Helsingin Olympiastadionilla. Iltaisin korvasin juoksulenkit pomppimalla veljeni trampoliinilla pitkistä katseista välittämättä. 

Vietin jonkinlaiseksi käännekohdaksi muodostuneen, ihanan onnellisen viikon kummieni luona. Menin sinne vähän epäröiden, tulin pois uskoen siihen, että elämä voittaa. Olen siitä kummeilleni, serkuille ja erityisesti serkkujen lapsille ikuisesti kiitollinen. Jospa musta sittenkin on johonkin. Jospa kaikki vielä muuttuisi paremmaksi. Rakkautta, rakkautta, rakkautta.

Elokuu

Tein viimeisen kesätentin. 

Kävin Savonlinnassa sisävesiristeilyllä. 

Huomasin muuan ilmoituksen yliopiston kirjastolla. Sen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät ylitseni, ja yhtäkkiä olin maailman onnellisin ihminen. 

Syyskuu

Aloitin graduseminaarin ja sain kehotuksen vaihtaa graduaiheen, jota olin työstänyt koko kesän. Aloitin uuden työstön aika kiivaalla tahdilla. 

Aloitin unelmieni työn. 

Juoksin elämäni neljännen Finlandia Marathonin. Ensimmäistä kertaa tunsin, että maraton meni rutiinilla. Juoksin suorastaan ylimielisesti. 

Ismo Leikolan keikan liput tulivat vihdoin myyntiin! Panikoiduin, koska en ollut koskaan aikaisemmin tilannut mitään lippuja millekään keikoille. Luulin, että nyt pitää toimia salamana, tai muuten en saa lippua ollenkaan. Siinä hötäkässä onnistuin saamaan itselleni eturivin paikan. 

Lokakuu

Elämä asettui jonkinlaiseen uomaan. Keksin uuden graduaiheen, opiskelin kiivasta tahtia ja työstä tuli osa arkea.  Olin välillä iloinen ja välillä ärsytti, pari kertaa ahdisti oikein kunnolla, keskimäärin kaikki meni ihan ok. 

Kävin perheeni kanssa katsomassa Mielensäpahoittaja -leffan. Harvinainen tapaus siinä mielessä, että leffa oli mielestäni parempi kuin kirja. 

Seurasin Vino Show -ohjelmaa telkkarista Minttu Mustakallion ja Eero Ritalan inspiroimana. 

Juoksin elämäni hirveimmän maratonin Sastamalassa. Juuri ennen sitä olin sanonut veljelleni, että minäkin tahtoisin joskus osallistua sellaiseen Extreme Run -tapahtumaan, jossa pitää juosta ja ylittää matkalla kaikenlaisia esteitä. 
No, niissä ylämäissä tuntui aika usein siltä, kuin olisi yrittänyt ylittää loputonta seinää. Että eiköhän se extremen kaipuu tullut täytetyksi. 

Marraskuu

Kävin ystävän kanssa katsomassa Vadelmavenepakolainen -leffan. 

Vietin liian nopeasti kuluneen viikonlopun kummieni luona. Oli ihanaa. Siinä yhteydessä pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään kaksi junanvaihtoa yhdellä matkalla. 

Hajoilin gradun tutkimussuunnitelman kanssa, mutta sain kuin sainkin sen palautettua. 

Ja sitten.
Ismo Leikola. 
Mitä tähän enää voi sanoa? Tammikuussa se alkoi ja marraskuussa tuli huippuhetki. Jälkikäteen näin siinä jonkinlaisen symbolisen selviytymistarinan tason. En ole mikään täysin luuseri paska ihminen, enkä voi sanoa, että en pysty mihinkään, jos olen täyttänyt näin monta suurta haavettani, jos kaiken jälkeen olen näin onnellinen. 

Joulukuu

Varasin lipun seuraavalle Ismo Leikolan keikalle. Maailman hauskin show, kotikaupungissani 27. helmikuuta. Ja mikä parasta, minä istun siellä taas täsmälleen samalla paikalla. Ensimmäinen rivi, keskellä. Mehän ollaan kohta ihan tuttuja Ismon kaa. 

Juoksin Itsenäisyyspäivämaratonin Kuopiossa, sekin oikeastaan jo yläasteajoilta kytenyt haave. Oli hienoa. 


Tein uskomattoman määrän tenttejä ja esseitä. 

Kävin katsomassa kummitytön balettiesitystä. Hienoa oli! Tosin täytyy tunnustaa, että en oikein pysynyt tarinassa kärryillä koko aikaa. 

En oikeastaan kauheasti stressannut joululahjojen ostamista. Stressi kului kaikkeen muuhun. 

Lopulta tuli joulu ja loma. Olen siitä ihan iloinen. 

Eilen äänestin Kultaisen Venlan saajaksi tämän vuoden parhaana tv-ohjelmana ja parhaana näyttelijänä Klikkaa mua -ohjelmaa ja Minttu Mustakalliota. Kukaan ei varmaan olisi osannut tätä arvata. 
(Ismo Leikola ei ole missään ehdolla. Ja silloin kun se oli ehdolla maailman hauskimmaksi, en edes tiennyt koko kilpailun olemassaolosta. Kuulin siitä ekaa kertaa vasta silloin, kun IL oli jo finaalissa, eikä yleisön äänestysmahdollisuutta enää ollut. Joten siitä tittelistä minua ei valitettavasti voi kiittää.)


Uudenvuodenlupaukseni viime vuonna oli, että opettelen luottamaan itseeni. Opettelen uskomaan, että minä olen hyvä, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. 
En ihan täysin onnistunut, mutta jollakin tasolla ehkä kuitenkin. Jatkan opettelemista. 

Uudenvuodenlupaukseni tänään on opetella olemaan välittämättä siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Oikeastaan olen yrittänyt opetella sitä jo aika kauan, mutta jatkan senkin opettelmista edelleen. 
Lisäksi lupaan yrittää ajatella positiivisemmin. 

Näillä mennään.