Joulumuistoja

Koska tässä nyt yhdistyvät kaksi melkein suosikkiasiaani, joulu ja muistot.
Hajanaisia joulumuistoja elämäni varrelta, olkaa hyvä.

Ensimmäinen joulumuisto, jonka saan kaivettua mieleeni jostain kahdenkymmenen vuoden takaa, koskee joulukuusen koristelua. Yletyin ripustamaan koristenauhan joulukuusen alimmalle oksalle.

Lapsena pelkäsin Joulupukin kuuman linjan joulupukkia jollakin tavalla, mutta samalla olisin halunnut itse soittaa ohjelmaan. Luulin, että joulupukki näkee oikeasti juuri minut ruudun takaa. Luulin, että joulupukin uhkailusävytteiset "olettekos olleet kilttejä" -ojentelut kohdistuivat jonkinlaisiksi vihjauksiksi juuri minulle.

Ensimmäinen jouluruokamuistoni on, että joskus, kun olimme pieniä, isä kysyi minulta ja veljeltäni joulupöydässä, haluammeko maistaa lanttu- ja /tai porkkanalaatikkoa. Minä halusin maistaa, veljeni ei. Isä kehui minua, veljeni oli kateellinen, kunnes lautaselleni laskeutui enemmän kuin epäilyttävä kasa jotakin oranssia ja jotakin kellertävää. En muista, uskalsinko sittenkään maistaa.

Olimme sopineet veljeni kanssa, että se, kumpi herää aattoaamuna ensin, käy herättämässä toisen. Mielessäni on niin elävä ja lämmin muisto siitä, että veljeni juoksee kuudelta aamulla huoneeseeni kuiskaten: "Nyt on joulu!!!!"

Epäilemättä vanhempien yhtä lämpimissä muistoissa on se, että joskus olimme jouluaattoaamuna neljältä koristelemassa kuusta.

Ensimmäiseksi juoksimme avaamaan viimeisen joulukalenterin luukun. Viimeinen luukku oli erilainen, siinä oli kaksi avattavaa lärpäkettä, enkä saanut sitä omin avuin auki. Yleensä veli ei auttanut tuollaisissa asioissa, mutta jouluaattoaamu oli poikkeus. Isoveljen avulla sain luukun auki. Luukun takana oli joulupukin kuva.

Viime vuonna jouduin kokemaan elämäni ensimmäisen mustan joulun. Ensimmäinen pelko mustasta joulusta tuli, kun olin ala-asteen kolmannella luokalla. Muistan ikuisesti sen onnentunteen, kun jouluaatonaaton aamuna satoi kuitenkin taivaan täydeltä lunta. Emme veljeni kanssa ole ikinä menneet lumitöihin yhtä iloisina kuin silloin. 

Ensimmäinen lapsuuden lopun kriiseilyjoulu tuli, kun olin ala-asteen kuudennella luokalla. Tunnelmasta vain puuttui jotain sellaista, mitä siinä oli ennen ollut. En enää jännittänyt yhtä paljon. Ei vain ollut sitä jotain enää. Todennäköisesti se oli hiipinyt pikkuhiljaa, ei viidennen luokan joulukaan enää ollut ihan samanlainen, eikä kai sitä edellinenkään, mutta 12-vuotiaana ero oli jo selvä. Itkin koko aattoillan jotain menetettyä, jota en edes osannut sanallistaa. Seuraavana vuonna olin jo hyväksynyt ja sisäistänyt sen. Aikuisuuteen siirryttäessä jouluun on tullut uutta jotain, jotain lapsuuden joulumielen tilalle. Nykyisin tavallaan haikailen lapsuuden jouluja, mutta loppujen lopuksi olen vain kiitollinen, että ne ovat ohi. 

Seuraava kriiseilyn ja jonkunlaisen virstanpylvään paikka joululla oli sinä vuonna, kun olin viimeistä vuotta lukiossa. Sinä vuonna katsoin Joulupukin kuumaa linjaa järkyttyneen tietoisena siitä, että seuraavana vuonna elämäntilanteeni olisi lopullisesti erilainen kuin koskaan aikaisemmin. 

Veikkaan, että tämä joulu on taas jonkunlainen kriisi. 

P.S. Tän vuoden tentit on nyt tehty! Onko tämä nyt se hetki, kun pitäisi päivittää someen jotain sen suuntaista kuin "kova oli aherrus, mut nyt on hyvä fiilis!"?