En ole kyllä kovin itsenäinen, sillä paljon mieluummin juoksen kokeneiden maratoonareiden seurassa kuin yksin. Jäätäviin vesilätäkköihin astumista ei voi estää, mutta eksyminen on satakertaisesti hankalampaa yhdessä kuin yksin. Lisäksi otan enemmän kuin mielelläni vastaan jokaisen kannustajan, joka reitin varrelle viitsii tarpoa, ja pidän itsestäänselvyytenä, että ennen maratonia ja maratonin jälkeen on aina saatavilla joku, joka passaa ja palvelee, kun itse en jaksa, pysty tai yksinkertaisesti viitsi. Kuskaa lähtöpaikalle, kestää stressipurkaukset ja avautumiset ennen ja jälkeen tapahtuman ja hankkii vähintään syötävää, mielellään lisäksi jotain ekstraherkkua, esim. suklaaleivoksen. Hoitaa mielellään myös kotiinkuljetuksen ja hakee, tekee, vie ja tuo kaiken, mitä itse en viitsi, kun jalat tuntuvat katujyrän alle jääneiltä.
Itsenäisellä viittaan kuitenkin siihen, että tapahtuma nimeltä Itsenäisyysmaraton on nyt juostu, ja minä itse olin siellä sen läpi rämpimässä. Kiitos ja kumarrus jokaiselle, joka oli osa elämäni kolmannentoista maratonin edellä kuvattua monivaiheista prosessia!
Mukavinta tässä maratonissa oli kilometrilappujen puuttuminen. Kiersimme saman, 5,2 kilometrin lenkin 8 kertaa. Ei tarvinnut aina tuskanhiessä odottaa jossain kaukaisuudessa häämöttävää taas yhden kilometrin selättämistä viestivää lappua, joita pitää kohdata matkan aikana 42. Niiden kanssa aikaisintaan ensimmäisen ja viimeistään kolmannenkymmenennen kohdalla iskee ahdistus. Jossain kolmannenkymmenennenkuudennen kohdalla ahdistus hipoo yleensä paniikillista epätoivoa: en mä saakeli kykene enää viiteen kilometriin.
Nyt tarvitsi pysähtyä ajattelemaan vain kahdeksan kertaa. Toisiksi viimeisen kierroksen kohdalla tuntui ensimmäisen kerran pahalta se, että jäljellä on enemmän kuin yksi kierros. Viimeisen kierroksen kohdalla ei ollut tietoakaan mistään helvetinmoisesta viiden kilometrin kuolemankoitoksesta: oli vain ihana, lohdullinen ajatus siitä, että enää yksi kierros, ja se on siinä. Jee!
Tämän ajatuksen kautta tulin myös taas kerran pohtineeksi, miten eri tavalla saman asian voi esittää. Miten paljon helpommalta jokin asia voi tuntua, jos sen vain ilmaisee eri tavoin. Maratonreiteiltä tulee mieleen kaksi havainnollistavaa esimerkkiä:
42 kilometriä = hahmottamaton möhkäle, johon ei ikinä usko pystyvänsä, ennen kuin sen on tehnyt.
Kahdeksan kierrosta = Naurettavan lyhyt lenkki, joka täytyy vain muutaman kerran käydä pinkaisemassa, ja siinä se maraton tulee tehtyä melkein huomaamatta.
Kaksi kilometriä maaliin = En pysty juoksemaan enää askeltakaan. En vain pysty. En saakeli pysty. Yksikin kilometri on liikaa.
Viitisentoista minuuttia maaliin = No kyllähän mun nyt pitää viisitoista minuuttia jaksaa. Helposti. Nyt mentiin.
Jospa tätä voisi soveltaa tulevaan viikkoon, viimeiseen, helvetinmoiseen opiskelupuserrukseen ennen joulua. Jos ei vaikkapa pysähtyisikään ajattelemaan, että enää kolme tenttiä ja sen ja tämän ja tuon ja tuon palautus, plus joululahjat ja muut valmistelut, ja äääääää, miten kamalaa kaikki on. Jospa voisi keksiä jonkin uuden ilmaisemistavan tällekin.
En ole vielä keksinyt sitä, mutta jospa se joskus vielä sanallistuu.
(Tosin ajatus siitä, että Ismo Leikola on olemassa, toimii aina hyvänä hengähdystaukona, oli ahdistuksen aihe sitten mikä tahansa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti