Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ylin riemuni oot mitä toivoisin

Tällä sekunilla, tässä hetkessä, olen onnellisin ihminen koko tässä universumissa.

Eilen oli iltaan asti aika vittumainen päivä. Mulla oli ärsyttävä ja flunssainen olo, enkä henkisestikään ollut parhaimmillani. Kävin tylsällä lenkillä räntäsateessa. Sen jälkeen kävin kiireesti suihkussa. Pesin hiukseni ja kirosin sitä, että niitäkin pitää joka välissä pestä ja ne on nykyään pituudessaan niin työläät pestä ja arrrgh. 

Testasin iltaa varten valitsemani vaatekerran viimeisen kerran. En enää tuntenut suurta iloa siitäkään. En tiedä, miksen. 

Söin vielä kiireemmin. 
Pakkasin jotain mukaani. Hyppäsin autoon ja bussiin. Itkin. Koska taakse jäi surullinen koirannaama ja koska elämä tuntui muutenkin kurjalta. 

Kun jäin pois bussista, oli pimeää. Pilkkosen pimeää, kuten tähän vuodenaikaan aina. Lampsin asunnolleni ja potkaisin mainokset pois eteisen lattialta. Juoksin kauppaan. Ärsytti, koska en osannut päättää, mitä olisi hyvä ostaa, mitä tarvitsen. Jahkailin kaupan hyllyjen välissä käsittämättömän kauan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kassajonokin oli tietysti vähintään nälkävuoden mittainen. 

No, lopulta selvisin kaupasta ulos. Marssin reipasta tahtia kotiin vain ehtiäkseni vaihtaa vaatteet ja lietsoa itseni paniikkiin. Mitä, jos en löydäkään oikeaan paikkaan? (Tuonne muutaman sadan metrin päähän, rakennukseen, jossa olen käynyt aikaisemmin kolme kertaa?) Ihan mahdollista minun tapauksessani. Pakko vielä avata tietokone ja Google Maps. 

Entä, jos tää syyskuussa ostettu, tulostettu lippu ei kelpaakaan? Jos olen vain tehnyt jotakin ihan totaalisesti väärin? Luetaan kaikki lipussa oleva teksti, ihan se kaikkein pieninkin printti, sadannen kerran uudestaan. 

Näytän ihan rumalta näissä vaatteissa.
Kaadan korurasiani sisällön sängylle ja alan tehdä valintaa. Liian vaikeaa. Korut ovat takertuneet toisiinsa. 
Mikään ei ole hyvä. 

Valitsen korun ja mallailen itseäni peilin edessä. Ei ole hyvä, mikään ei ole hyvin, mutta menköön. Enää ei ole aikaa turhaan miettimiseen. 

Siispä, seuraava etappi on avainten, lompakon ja kännykän pakkaaminen mukaan. Avaimet ja lompakko ovat jo valmiiksi laukussa, siispä vain kännykkä pitää pakata. Tarkistetaan vielä, että pyhä kolminaisuus on siellä vielä paikallaan. Avaimet, kännykkä, rahat. Avaimet, kännykkä, rahat. 

Ai niin ja lippu. Pakkaan lipunkin mukaan. Muuten en pääse sisään. 
Ensin tietenkin vielä sadannenyhdennen kerran luen, mitä lipussa lukee. Että olen nyt varmasti menossa oikeana päivänä oikeaan kellonaikaan oikeaan paikkaan. 
Sitten tarkistetaan vielä, että avaimet, kännykkä ja rahat eivät ole liikkuneet paikoiltaan. 
Sammutetaan kone ja lähdetään.
Ennen ulko-oven sulkemista vielä tarkistus: avaimet, kännykkä, rahat, lippu. 

Matkalla monta tarkistusta, että kaikki on mukana. 
Löydän paikalle yllättävän helposti. Pelästyn ihan, miten helppoa se onkaan. En ehdi panikoitua kuin ihan vähän, yhdessä mutkassa. 

Talsin sisään porukoiden ohi yksin, kuin joku suuri ja kokenutkin keikoilla kävijä. Jotakin aika hienoa on oikeastaan siinä, että olen siellä vain omassa ylhäisessä seurassani: en tarvitse taustatukea. Vien takkini säilytykseen ja seuraan ihmisporukoita ja opasteita saliin. 

Vaikka tiedän paikkani olevan eturivissä, järkytyn sitä, miten edessä saankaan olla. Valtavan suuri sali, järkyttävä määrä rivejä portaittain, ja minä olen ensimmäisessä rivissä, kaikkein lähimpänä lavaa. 

Enkä pelkästään edessä, vaan myös keskellä. 
Istun penkkiin ja olen ensimmäistä kertaa vähällä puhjeta onnen ja liikutuksen kyyneliin. 

Mä olen nyt todellakin tässä, ja ihan kohta Ismo Leikola on tossa, se on ihan tossa mun edessä. Olen päässyt Ismo Leikolan keikalle, enkä ole missään massayleisön joukossa, vaan eturivissä, melkein kuin kunniapaikalla. Hetkisen muistelen unta, jonka joskus kesällä näin. 

Sali täyttyy. Sali on loppuunmyyty, tiedän sen. Yhtäkään tyhjää paikkaa ei jää. 

Sali pimenee ja edelleen tajuan odottavani kuin jotain elokuvaa. Yhtä youtube-klikkiä muiden joukossa. 
Kun Ismo Leikola lopulta astelee lavalle, en voi ymmärtää, että siinä hän on oikeasti, ilmielävänä. Ei vain mene jakeluun. Sydän kääntyy ympäri rinnassa. Kun Ismo Leikola katsoo minua, hän katsoo todellakin minua, ei kameraa. 
Keikka kestää kaksi tuntia. Luulen kuolevani onnesta. En ymmärrä, miksi olen niin onnellinen. Olen luullut, että tällaista ei enää minun kohdalleni satu: olen kuvitellut joidenkin hölmöjen, saavuttamattomien idoleiden palvonnan olevan minulle jotain, viimeistään kymmenen vuotta sitten taakse jäänyttä elämää. Kuitenkin olen hetkessä kuin joku entinen itseni jostain niin kaukaa, että en voi muistaa: olen täynnä onnea pelkästään siitä, että hän on siinä ja minä olen tässä ja aina välillä katseemme kohtaavat. En tarvitse muuta. 

Keikan loputtua valtaisa ihmismassa lähtee vyörymään ulos salista. Mietin, mitä tekisin. Keikan lopuksi Ismo Leikola on sanonut, että häntä saa tulla tervehtimään pisteelle, jossa myydään DVD:itä ja paitoja. En tiedä, tarkoittaako hän "tervehtimisellä" paidan tai DVD:n ostamista. En tiedä, onko edes luvallista pyytää nimmaria, yhteiskuvaa tai mennä muuten vain juttelemaan. En tiedä, kuinka kauan kestää, ennen kuin pääsen edes lähelle salin ovea, joka on kaukana portaiden yläpäässä. 

Etenen ihmismassan mukana lopulta salista ulos. Kun muut pysähtyvät naulakolle jonottamaan takkejaan, minä jatkan kuin hypnotisoituna kohti sitä pistettä, jossa Ismo Leikolan pitäisi olla. Loppujen lopuksi onnistun kuin onnistunkin näkemään vilauksen hänestä kaikkien päiden ja selkien takaa, jossain kaukana ihmisten ympäröimänä. En vieläkään voi uskoa, että siinä hän todellakin on, elävänä ja todellisena. 

Parkkeeraan johonkin rauhalliseen nurkkaukseen odottamaan, että väkijoukko hälvenee. Kurkottelen häpeämättömästi katsettani Ismo Leikolan suuntaan. Huomaan, että joku käy yhteiskuvassa hänen kanssaan. Joku toinen ottaa sen. Minulla ei ole ketään, joka kuvan ottaisi. Sisälmykseni tuntuvat kääntyvän ympäri. 

Kohta huomaan, että väkijoukko narikan ympäriltä on kadonnut. Ismo Leikolan ympärille sen sijaan kasaantuu vain lisää porukkaa. 
Päätän jo alistua kohtalooni. Jatkan elämää ilman kuvaa, nimmaria tai sananvaihtoa Ismo Leikolan kanssa. Sainhan sentään olla hänen keikallaan, eturivissä. Kyllä siinä on tarpeeksi. 

Haen takkini. Puen sen hitaasti päälleni. 
Takkia pukiessa päätös varmistuu. 
En luovuta. Olen odottanut tätä tammikuusta asti. Tämä viedään loppuun, tai ainakin yritetään. Muuten kadun loppuelämäni. 

Odotan taka-alalla, kun fanit parveilevat kohteensa ympärillä. Ihmettelen suoranaista pakokauhua, joka minut tuntuu vallanneen. Olen aina ollut ujo, mutta en ole vuosikausiin jännittänyt mitään näin paljoa, en ainakaan mitään yhden ihmisen kohtaamista, sellaista, missä ei voi tapahtua mitään kamalaa. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, jalkani tärisevät, nieleskelen tyhjää. 

Fanilauma pienenee pikkuhiljaa. Siirryn lähemmäs. 
Tyyppejä on enää minun lisäkseni pari-kolme.
Nyt menen. En pysty. Nyt on pakko. En voi. Nyt. Ei. En vain voi. Jännitän liikaa. Voi perkele. Tähän se nyt kaatuu. En vain pysty.

Lopulta, sillä viimeisellä hetkellä, silloin, kun luulen kaiken jo olevan menetetty, Ismo Leikola kohdistaa itse katseensa minuun, katsoo suoraan silmiin, tekee jonkun kysyvän eleen. 
Silloin saan juuri ja juuri, vaivoin puserrettua suustani sanan kerrallaan. 
"Mä... haluaisin... sun... kanssa... yhteiskuvan..."

Ei voi ihminen jännittää näin paljon. Miten tämä on edes mahdollista? Ihan kuin ikää olisi lähtenyt vähintään kymmenen vuotta pois. Jalkani tärisevät niin, että juuri ja juuri pysyn pystyssä. Tuntuu, että en pysty mihinkään. Tuskin mistään tulisikaan mitään, ellei Hän tietäisi, miten faneja kohdellaan. 
"Totta kai!" Hän toteaa, niin kuin maailman luontevimman asian, ja samassa jostain tulee joku työntekijä, joka lupautuu ottamaan kuvan meistä, ja samassa seisonkin jo suurimman idolini vieressä ja tunnen hänen kätensä selässäni ja kamera on edessämme ja tiedän, että tämä hetki on ainutlaatuinen, enkä voi käsittää, että saan olla osa tällaista hetkeä. 

Kun kuva on otettu, haluaisin sanoa sata miljoonaa asiaa. Tiedän, että muutaman sekunnin ajan Ismo Leikola on siinä, ihan vieressäni ja minulla on mahdollisuus sanoa hänelle, mitä ikinä vain haluan. Vain tämän yhden ohikiitävän hetken ajan.
Haluaisin sanoa, kuinka paljon hän ja hänen uransa minulle merkitsee. Kuinka monta kertaa hän onkaan nostanut minut syvimmästä epätoivon alhosta, kuinka kymmeninä ja kymmeninä elämäni hetkinä olen tuntenut, että mikään ei voi minua lohduttaa enkä koskaan enää ole iloinen, ja kuinka pelkkä yksi Youtube-klippi Ismo Leikolaa on tuonut lämmön sisälleni. Haluaisin sanoa, kuinka paljon yksinomaan tämä hetki minulle merkitsee, kuinka kauan olen tätä odottanut, kuinka onnellinen nyt olen. 

Ainut, mitä saan sanottua, on "kiitos".
Luulisin, että siihen sanaan latautuu kaikki. Kuulen omasta äänestäni kaiken sen liikutuksen ja onnen, enkä voi muuta kuin toistaa uudestaan "kiitos", ja jollakin tavalla uskon, että Ismo Leikolakin ymmärtää. Siinä sanassa on kaikki. 

"Kiitoksia", Hän vastaa ja hymyilee, kuin minun kanssani kuvassa oleminen olisi hänelle jonkinlainen kunnia. 

Jollakin tavalla selviän ulos rakennuksesta, kai se kamerakin palautui, kun se kerran mulla nyt on. En tosin muista ottaneeni sitä takaisin. Tuskin edes kiitin kuvan ottajaa, joka vähän kaduttaa nyt. 

Juoksin. 
Toivoin, että huomenna olisi joku maraton. 

Koko illan ja yön hypin ja kiljuin. 
No en nyt ihan, mutta valtaosaksi. 

En muista, milloin olisin ollut tällä tavalla onnellinen, vai olenko koskaan. Jossain vaiheessa luulin jo kokonaan kadottaneeni sen tietynlaisen lapsenmielisyyden, lapsellisen ilon itsestäni. En ole aikapäiviin hyppinyt ja kiljunut ilosta. Kaikki on niin usein ahdistavaa, surullista, ikävää, tasapaksua, ihan kivaa tai korkeintaan kivaa. 

Ja kaikki te, jotka tätä ehkä luette ja jotka olette minulle tärkeitä ja olette tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi niin monella tapaa, tämä ei millään tavalla vähennä sen kaiken arvoa. Olen toki ollut usein iloinen ja onnellinen, erilaisista asioista. 

En vain enää muistanut, miltä tuntuu olla näin lapsenomaisen, täydellisen, kevyen onnellinen. Varsinkaan, että siihen liittyy mitään omaa saavutusta. En muistanut, miltä tuntuu, kun joku toinen ihminen herättää tällaisen ilon tunteen. Enkä olisi osannut kuvitella, että minulle voisi tapahtua tällaista, että minä voisin olla näin käsittämättömän iloinen.  

Mitä muuta tähänkään enää voisi sanoa, kuin kiitos. 
Kiitos jokaiselle, joka olemassaolollaan tekee elämästäni onnellista. Kiitos siitä onnellisuudesta, jonka saan teiltä kaikilta.  



 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti