Veljet, vesitilkka tuokaa

Sananmukaisesti marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto kuolee, maailma kuolee. Synkkää, pimeää, kaamoksen masentamia ihmisiä. Vuosi ottaa viimeisiä henkäyksiään. 

Itse en kuulu kaamosmasennusihmisiin. Yleensä pidän marraskuusta. Yhdistän marraskuuhun ja syksyn pimeyteen mieluummin kynttilöitä, tunnelmointia ja villasukkien lämpöä kuin kuolemaa, pimeää ja kylmyyttä. 

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin ajatellut enemmän kuolleita kuin eläviä. Olen antanut ajan kulua edellisestä päivityksestä normaalia enemmän siksi, että en usko tämän blogin kannattelevan liian painavia ajatuksia kerralla. 

Olen etsinyt ja löytänyt surullisimman tekstin, minkä pitkään aikaan olen mistään lukenut. Surullista on se, että itse teksti perustuu tositapahtumiin, ja kaikkein surullisinta se, että runo piti etsiä viimeistä kertaa lausuttavaksi henkilölle, joka sitä eläessään mielellään kuunteli, ja joka ei enää ole täällä. 

Runon tarina menee näin: 
Eletään talvisodan viimeisiä päiviä. Komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä on johtanut miehensä Kirvesmäen lohkolle, lähelle kaivoa, josta sittemmin tuli kuuluisan Kiirastuli -kokoelman runon aihe. Virroilta kotoisin ollut sotamies Erkki Kujala lähtee hakemaan kaivolta vettä haavoittuneelle toverilleen. 

Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko
tuskissaan huojuva ja heikko.
Lähtee, koska veljellä on jano
enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
juoksee yli myllerretyn mannun
häipyy sekaan viuhinan ja tuiskeen
kuullen korvissaan vain avunkuiskeen. 

Tykit jyskyttävät korsunsuuta
viipyy vesimies, ei muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa
veljet, vesitilkka tuokaa. 

Kenellekään ei liene epäselvää, miksi vesimies viipyy. Myöhemmistä lähteistä poimittujen tietojen mukaan sotamies Erkki Kujala kaatui kaivolla vihollisen harhaluodista, ja on nyt haudattuna kotikylänsä multiin. Vettä pyytäneelle tuskin on käynyt yhtään paremmin. 

Yrjö Jylhän välirauhan aikana kirjoittama runokokoelma valaisee ennen kaikkea sodan mielettömyyttä. Kyllä kai jonkinlainen mielettömyyden kulminoituma on siinä, että haavoittunut saa tuskissaan pyytää vesitilkkaa turhaan, ja vettä hakenut kuolee harhaan ammutun luodin vuoksi. 

En vain tältä etäisyydeltä katsoen tiedä, onko maailma sodan jälkeen yhtään sen vähemmän mieletön. Onko mieltä esimerkiksi siinä, että ihmisen pitää kuolla, ennen kuin hänet muistetaan? Kerran niin tärkeä ihminen saattaa olla kädenojennuksen päässä kymmeniä vuosia ilman, että hänelle uhraa ajatustakaan, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä. 
Kun ihminen kuolee, hänestä yhtäkkiä välitetään. Häntä muistellaan, hänet muistetaan, oli hän sitten säälittävä vedenpyytäjä tai sankarillinen vedenhakija. Kuka enää muistaisi Erkki Kujalaa, jos hän olisi palannut vedenhakumatkaltaan? 

Voisimme lukea Kaivolla -runon kuvauksena todellisuudesta, vaikka maassamme ei tällä hetkellä taistellakaan sotatantereilla. 

Janoos älä täällä vettä pyydä
astiaas vain lunta syydä
sitäkään jos löydät enää maasta -
niin sen peittää pirstat sekä savu, saasta.
Iltaan kestää vain, niin lääkkeen saavat
kurkut kuivat, vihlovaiset haavat.