Ihan kuin olisin palannut blogikirjoitteluni sävyssä puoli vuotta taaksepäin.
Voin huonosti. Tarvitsen lohdutusta. Mielessäni ei ole mitään kokonaista, vaan pelkkä kasa hajanaisia ajatuksia. Puran ne tänne, koska en tiedä, mitä muutakaan niillä pitäisi tehdä.
Kaikki alkoi sunnuntai-iltapäivänä junaraiteelta. Siinä sitä taas oltiin, lempipuuhassani, lähdössä. Olen jauhanut lähtemisen ja eroamisen vaikeudesta täällä aikaisemmin jo niin paljon, että siitä ei maksane vaivaa kertoa enempää.
Junassa kännykkä lakkasi toimimasta. Jos laitatte mulle viestejä, enkä vastaa niihin, niin se johtuu sit todennäköisesti siitä, että en oo saanut niitä. Soittakaa, jos en ole vastannut, sanotaanko nyt vaikka tuntiin. Puhelut ovat tulleet perille tähän mennessä.
Viikko on lähtenyt "lupaavasti" käyntiin. On tiistai ja olen jo räjähdyspisteeseen asti täynnä ihmisiä, elämää, maailmaa ja ihmisyyttä.
Mun pitäisi palauttaa graduni tutkimussuunnitelma, mutta en halua päästää sitä käsistäni, ennen kuin on ihan pakko. Traumaattinen kandisemma tunkee mieleen koko ajan. En kestä sitä, että olen tehnyt tunti- ja päiväkausia töitä ja sitten sataa pelkkää paskaa niskaan kuitenkin. Samalla, kun toiset vieressä vertailevat sitä, kuka on nähnyt kaikkein vähiten vaivaa, ja saavat sitten pelkkiä kehuja.
Muista opinnoistani en edes puhu. Yksi sana tiivistää kaiken, ja se on oksennusrefleksi.
Jos nyt vaikka jotain kiitollisuuden aiheita tähän perään yrittäisi repiä, niin...
...lohdullista on tietysti se, että kaikki ne ihmiset, joita en jaksa enkä kestä, ovat tällä hetkellä elämässäni vain käymässä. Mun ei ole pakko jaksaa ketään, ketä en halua jaksaa.
Olen rikas, koska minulla on elämässäni niin monta sellaista ihmistä, jotka eivät ole vain käymässä, jotka pysyvät, ja joilla oikeasti on merkitystä.
Olen maailman onnellisin ihminen, koska sain viikonloppuna niin monta halausta ja vakuuttelua siitä, että "mulla on ollut sua ikävä".
Mitä sellaisen rinnalla oikeastaan mikään muu merkitsee?
Ja jos suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, niin elämäni mies, Ismo Leikola odottaa mua ihan muutaman päivän päässä.
Joten kyllä kai tästä vielä noustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti