Eräälle isälle

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. 
Olen pohtinut tätä tekstiä jo kauan. 
Vallitseva ajatus on ollut kysymys siitä, kuinka vähän sinusta tiedän. Miten voin kirjoittaa isänpäiväkirjettä ihmiselle, josta tiedän niin vähän?

Ihmettelen toisinaan, miksi teitä kuolleita on ympärilläni niin monta. 
En oikeastaan tiedä, onko teitä normaalia enempää. Ihmettelen kuitenkin myös sitä, miksi kaipaan teitä, joita en ole koskaan nähnyt. Miksi kirjoitan teille, jotka ette enää ole täällä? 

Ehkä en tee sitä teidän vuoksenne, teen sen itselleni. Ilman teitä, ilman sinua, ei olisi minua, ilman sinua minä en olisi tällainen ihminen. Haluan, että myös sinä jäät jonnekin tänne, myös joidenkin muiden nähtäville. Että sinun muistosi kantaa, että jotkut muutkin saavat tietää sinun joskus olleen olemassa. 

Kun olin pieni, isäni kertoi sinusta minulle paljon. Jostain syystä olet vain lapsuuteni hajanaisissa muistikuvissa. Olet minulle pienistä palasista koostuva ihminen. 
Veljeni on saanut nimensä sinun mukaasi. 
Ilmeisesti olit aika lyhyt mies. 
Ymmärtääkseni pidit autolla ajosta. Ajoit työksesi autoa. Siinä suhteessa me emme ole samanlaisia. 
Olet huolehtinut läheisistäsi. Suren sitä, että minä en koskaan saanut tavata sinua. Vielä enemmän kuitenkin suren sinun lastesi puolesta, sillä sinä jouduit lähtemään niin paljon liian aikaisin, että tuntuu mahdottomalta uskoa maailman minkäänlaiseen oikeudenmukaisuuteen. 
Olet kuitenkin elänyt ja rakastanut, ja se rakkaus kantaa, myös minua, niissä tarinoissa, joita olen sinusta kuullut. Siinä ajatuksessa, että sinä olet joskus ollut. 

En voi olla jollakin tavalla yhdistämättä sinua Leijonakuningas-elokuvaan. Ajatukseen elämän kiertokulusta. Olen saanut kokea niin monta asiaa isäni kanssa, olen istunut veneen kokassa katsomassa laineiden liplatusta veneen kylkiä vasten, sorsia syöksymässä lentoon rannan rämeiköstä, olen kulkenut isän perässä metsästysreissuilla, jakanut kirja- ja lukukokemuksia, opetellut ajamaan autoa isän (ei kovin kärsivällisessä) opastuksessa, askarrellut kravatteja isänpäiväksi, istunut lapsena puuliiterissä seuraamassa isän työntekoa, opetellut itse ties mitä taitoja aina sammutuspeitteen ja vaahtosammuttimen käytöstä jauhelihakastikkeen tekoon ja säilykepurkin avaamiseen asti isän opastuksessa. Jossain siellä taustalla olet aina ollut sinä, ilman sinua ei olisi yhtä elämäni rakkaimmista ihmisistä, eikä ilman teitä olisi minua. Olet ollut, olet yhä, olet niin kauan, kun on yksikin, joka sinut muistaa. 

Tietysti olen joskus miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ollut, jos olisit vielä täällä? 
Olisitko opettanut minua ajamaan autoa kärsivällisemmin kuin joku toinen? Olisimmeko tulleet toimeen keskenämme, vai olisitko ärsyttänyt minua yhtä paljon kuin niin moni muu aina läsnä ollut ihminen, joku sellainen, jonka ympärille ei ole päässyt muodostumaan sitä kuvitelmista ja poissaolosta johtuvaa, kunnioituksellista sädekehää? Olisitko tehnyt lapsuudestani tai aikuisuudestani jollakin tavalla helpompaa? Minkälainen ihminen minä olisin nyt, jos me olisimme saaneet vaihtoehtoisen lopun? 

Tiedän vain sen, että jos niin olisi, en kirjoittaisi sinulle näin. Olisit minulle oikea ihminen, et toisten ihmisten muistoista koottu mielikuva. En kaipaisi sinua tänään niin, kuten olen kaivannut monena elämäni hetkenä: sillä suurella, pienen hiukkasen katkeralla kaipauksella, josta puuttuu henkilökohtaisten kauniiden muistojen suoma lohtu.

Kiitos siitä, että olet ollut niin hyvä isä minun isälleni.