Vuoden 2014 pyhäinpäivä jäi muistoihini sinä päivänä, jona juoksin a) kahdennentoista ja b) kamalimman maratonini. Ylämäkeä ylämäen jälkeen, alamäkeä kaltevalla ja rikkonaisella tien pinnalla, välillä tasaista vastatuulessa. Hikiset vaatteet pakkasasteissa. Vertasin tunnelmaa mielessäni yläasteen Cooperin testiin ja loppuvaiheessa ihan vain johonkin sanojen ulottumattomissa olevaan helvetilliseen kärsimykseen, jolle ei loppua näy. En olisi voinut ikinä ennen kuvitella sitä epätoivoa, mikä ihmisen voi vallata 39 kilometritolpan kohdalla. Yleensä siinä vaiheessa nousee toivo siitä, että maali häämöttää jo. Tällä kertaa olin viimeistään siinä vaiheessa varma, että maaliin ei saavuta ikinä.
Oli lannistavaa huomata, että taistelutahto ei näköjään aina riitä. Ensimmäisen kympin jälkeen selätettävään ikuisuuksia kestävään ylämäkeen se vielä riitti kevyesti, mutta lopussa ei tuntunut enää riittävän mikään. Yritin kaikkeni urheilujuomasta, mehusta, suolakurkuista ja rusinoista aina ennenkokemattomiin geeleihin asti, huomaamatta oikeastaan muuta vaikutusta kuin sen, että jaksoin tarpoa eteenpäin. Ilman kanssajuoksijan, juoksijaesikuvani, tsemppausta olisin ollut hukassa.
Maaliin selvittiin. Ja hieno kokemushan se näin jälkikäteen ajateltuna oli.
Minulta on joskus kysytty, näenkö maratonin juoksemisessa joitakin yhtymäkohtia kristilliseen symboliikkaan, Jeesuksen kärsimyksen tiehen. Olen vastannut yksioikoisesti, että en näe. En näe mitään ylevää tai ihailtavaa tai pyhiä ajatuksia herättävää siinä, että rämpii eteenpäin kilometri toisensa jälkeen, lähmii jo valmiiksi tahmeilla käsillään huoltopisteiltä mukaansa muovimukeissa lilluvaa urheilujuomaa, suolakurkkuja ja rusinoita, joita parhaillaan sadat ennen minua juosseet jo ovat lähmineet, enkä siinä suolakurkun ja rusinoiden viehättävän karmeassa yhteismaussa, joka niin usein syntyy, kun niitä kiireessä juostessaan suussa pyörittelee.
Jotakin pyhää on kuitenkin siinä, että luulee luovuttavansa, ja selviää silti. Että kaiken sen äsken kuvailemani kärsimyksen jälkeen saapuu maalisuoralle ja ylittää sen. Että joutuu kohtaamaan itsestään myös paniikillisen tunteen siitä, että en mä helvetti soikoon pysty tähän, ja sitten kuitenkin jollakin konstilla pystyy. Voitto on silloin niin paljon suurempi kuin koko ajan itseen luottaen, vähemmällä kärsimyksellä saavutettu voitto.
Elämä jatkuu tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti