Luin toissa päivänä erään toisen henkilön blogista ajatuksen positiivisen ajattelun voimasta.
"Mitä sitten, jos elämä vähän kolhii? Kolhii se siitäkin huolimatta, vaikka olisit kuinka pessimistinen ja varautuisit aina pahimpaan. On niin paljon parempi vaihtoehto ajatella positiivisesti."
Olen ollut koko viikon ärtynyt ja ahdistunut sinänsä turhien asioiden takia. Olen joutunut pysähtymään ja vain hengittämään, että selviäisin siitä pahan olon vyörystä. Olen välillä nähnyt nykyisyyden ja tulevaisuuden täysin toivottomana, mutta yleisesti ottaenkin vain aika ahdistavana.
Blogimerkinnän luettuani aloin ajatella tuota kliseistä, miljoonaan kertaan toistettua ja lähes naurettavuuksiin asti korostettua positiivisen ajattelun tärkeyttä uudella tavalla.
Kuinka paljon helpompaa itselle onkaan se, että keskittää ajatuksensa kaikkeen, mikä on hyvin.
Kuinka paljon kevyempi mieli on silloin, kun sen täyttää ajatuksilla menneestä ja tulevasta hyvästä. Ikävät, ne turhatkin, ajatukset ovat liian painavia verrattuna kauniisiin muistoihin ja ajatuksiin.
Kuinka paljon raskaampaa onkaan vihata jotakin ihmistä, vaikka hän sen vihan ansaitsisikin.
Kuinka paljon armollisempaa ihan vain omaa itseä kohtaan, onkaan muistaa ja ajatella ihmisistä hyvää, niistäkin, joista se ei tule ensimmäisenä mieleen.
Kukaan ihminen ei minun vihastani kärsi. Vain minä itse kärsin siitä. Siksi on itselle helpompaa olla vihaamatta.
Miksi maalata mieleensä kaikkein pahimmat tulevaisuuden uhkakuvat, kun se ei ketään tai mitään hyödytä? Miksei silloin yhtä hyvin voi yrittää uskoa tulevaisuuteen, vaikkei sekään ketään tai mitään hyödytä?
Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti