Faniudesta

Sattuneesta syystä olen viime aikoina pohtinut paljon fanittamista ja faniutta ilmiönä. Mitä se oikeastaan on? Miten se syntyy? Miksi joltakin ihmiseltä yhtäkkiä pyydetään nimmareita ja hänen kanssaan halutaan yhteiskuviin, ja jonkun toisen kanssa ei? Miksi juuri nimikirjoituksia ja yhteiskuvia? Voiko ihminen todellakin kokea saavuttaneensa jotakin, jos hänellä on hallussaan paperilappu, johon joku on (todennäköisesti hirveillä harakanvarpailla) raapustanut nimensä? Tuleeko hetkestä jotenkin arvokkaampi, jos se ikuistetaan salamanvälähdykseksi? Miksi joillakin ihmisillä on paljon fanituksen kohteita ja toisilla ei yhtään? Miten periaatteessa tuntematon ihminen voi herättää niin suuria tunteita, ja miksi ratkaisuna pidetään usein jo edellä mainittujen nimmareiden ja yhteiskuvien lisäksi T-paitojen ynnä muiden hankkimista?

Ismo Leikola toteaa eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan, että nuorempana hänkin ihaili joitakin henkilöitä. Esimerkiksi joidenkin bändien jäseniä, artisteja. Ihailu loppui ymmärrykseen siitä, että kaikki ne kohteet ovatkin ihan tavallisia ihmisiä. Tai haastattelun sanoin, ihan samanlaisia "puliveivareita" kuin me kaikki muutkin. 

Siinä vaiheessa lukiessani kysyin ääneen, miksi. 
Kaikkihan me olemme tavallisia. Mitä sitten sanotaan, jos yritetään määritellä "tavallinen" ihminen? Vaihteleva määrä käsiä ja jalkoja, silmiä ja korvia, pää, jonkunlainen vartalo siinä välissä.  
Sen verran meissä kaikissa lienee yhteistä. Kaikki me olemme yhtä tavanomaisen epätavallisia, omanlaisiamme. 
Mieleni teki kysyä Ismo Leikolalta, enkö minä muka saisi ihailla häntä. Vaikka, ja varsinkin, siksi, että hän on niin tavallinen. Ihminen, kuten me kaikki muutkin. Mutta silti ja ehkä juuri siksi silmissäni ihailtava. 

Joskus pohdin, miksi muut stand up -koomikot herättävät minussa lähinnä myötähäpeää, mutta Ismo Leikola on vain kertakaikkisesti ihana. 
Ajattelin vastauksen olevan siinä, että hän ei esitä. Ei näyttele. Ei yritä liikaa. Hän vain on. Ja sattuu olemaan sellainen, joka vetoaa minuun, minkä uskallan sanoa olevan suhteellisen harvinaista. Mieleeni ei esimerkiksi tule ketään toista, jonka keikalle haluaisin mennä, jonka keikalle haluaisin mennä yksin, ja / tai jonka kanssa haluaisin yhteiskuvan, vaikka saisin valita ihan kenet vain. 
Kysymys kuuluu siis: "Enkö saa ihailla sinua juuri siksi, että tuot minulle lohdun inhimillisyyden voitosta kaikkein pahimpinakin hetkinä?" Että on niinä kaikkein pahimpinakin "vihaan ihmisiä ja ihmisenä olemista" -hetkinä joku, jonka olemassaolon ajatus lämmittää mieltä? Juuri epätäydellisyydessä, inhimillisyydessähän se kaiken ydin on. On maailman parasta, että Ismo Leikolakin on vain ihminen. Sen ajatuksen turvin jaksan uskoa ihmiskuntaan. 

Tiedän, että fanius ja fanittaminen ovat yleisinhimillisiä tunteita. Monesti todetaan, että ihminen tarvitsee fanituksen kohteita. Ihailu kuuluu inhimillisiin perustarpeisiin, ja erityisesti siis sellaisten ihmisten ihailu, joiden huonoja puolia ei tarvitse koskaan sietää. Ei sitä arkista turhautumista toisen raivostuttaviin tapoihin ynnä muuta sellaista. 

Koska itse olen elämässäni kokenut tarvitsevani aika vähän faniutta tai fanittamisen kohteita, olen nyt yrittänyt epätoivoisesti etsiä syytä siihen, miksi nyt, miksi päälle parikymppisenä  ja miksi näin voimakkaana.Tunsin itseni oudoksi ja vajaaksi yläasteella, kun en osannut antaumuksella fanittaa mitään bändiä tai näyttelijää. Olisin kovasti halunnut. Yritin. Mutta ei.
Nyt tunnen itseni ihan yhtä oudoksi ja vajaaksi ja  vielä jälkeen jääneeksikin, kun muilta se vaihe on mennyt ohi ja itse olen vasta keksinyt koko jutun.
Ainakin joitakin syitä olen keksinyt. 

Jonkun julkisuuden henkilön ihailu palvelee ihmistä, joka tarvitsee rinnallakulkijaa. Jossain määrin. 

Kaikki blogini alkuperäiset lukijat (jos heitä on) muistavat varmasti keväisen ja kesäisen Klikkaa mua -fiksaationi. Erityisesti näyttelijä Minttu Mustakallio nousi suosikikseni. Jaksoin tapittaa sarjan molemmat tuotantokaudet moneen kertaan peräkkäin. 
Klikkaa mua -sarjan Ellan kanssa elin läpi keväällä ajankohtaiset epätoivon, surun ja vihan tunteet. Klikkaa mua -sarjan avulla pääsin pakenemaan omasta paskasta todellisuudestani ja kokemaan sen sijaan fiktiivisten henkilöiden todellisuutta, joka ei sekään ollut kovin ruusuista, mutta onneksi etäisyyden päässä minusta. Samaistuin Ellan roolihahmoon. Huomasin, että meillä oli jotakin yhteistä. 
Minttu Mustakallion, Eero Ritalan, Pirjo Longan ja ties kenen muun tähdittämän sarjan kautta myös huomasin, että kaikelle, mitä hirveimmällekin, voi nauraa. Mikään ei ole niin kamalaa, miltä se näyttää. 
Omassa kurjuudessa rypiessään sitä ei vain huomaa. Asiat näkee eri tavalla vasta, kun niitä katsoo tietyn etäisyyden päästä. Niin fiktiivisten henkilöiden kuin todellisten, mutta saavuttamattomien julkkistenkin tehtävä on tarjota se etäisyys. Minttu Mustakallion roolisuoritus antoi minulle uuden katsantokannan. Ei mikään ole niin huonosti, kun maailmassa tehdään sellaista sarjaa kuin Klikkaa mua. 

Ismo Leikola taas yksinkertaisesti on vain jotain, mitä olen tarvinnut. Inhimillisyyden ja toivon valo pimeydessä. 
Oikeastaan uskoisin, että tässä ei ole mitään sen suurempaa, kuin että Ismo Leikola vain sattui olemaan siinä, oikeaan aikaan, oikeissa paikoissa, hyppäämään silmille lehtien sivuilta ja telkkarista tarpeeksi usein, juolahtamaan mieleen oikeina hetkinä. Olemaan oikea ihminen oikeassa hetkessä, näyttääkseen, että voin nauraa, vaikka luulen, että koskaan enää en naura millekään, ja että voin olla onnellinen, vaikka olen luullut, että koskaan enää en ole. 

Kenenkään liian lähellä olevan ihmisen sana tai teko ei siihen tehonnut. Tarvitsin siihen jonkun, joka ei ole lähellä, mutta joka silti onnistuu koskettamaan, pelkällä olemassaolollaan. Muistuttamaan, että kaikkein epätoivoisimmallakin hetkellä tässä maailmassa on kuitenkin niin paljon hyvää. 

Siellä turvallisen etäisyyden päässä.