Kirjavuosi 2014

Mieleni tekee puhua pitkästä aikaa vähän kirjoista. 
Olen valinnut vuoden 2014 aikana lukemistani kirjoista kaksitoista kirjaa, jotka ovat jostain erityisestä syystä jääneet mieleeni. Olen valinnut jokaiselta vuoden kuukaudelta yhden lukemani kirjan. En ole valinnut tässä esiteltäväksi sellaisia kirjoja, joista olen jo jossain aiemmassa postauksessa selittänyt. Kirjoitan tämän postauksen kirjojen lukemisen ja lukukokemusten pohtimisen ilosta. Suosittelen lukemaan tämän postauksen siinä tapauksessa, jos kirjat ja / tai minun lukemani kirjat ja ajatukseni niistä jostain syystä kiinnostavat. 

Irma Hirsjärvi & Leena Laurinen: Lempeästi mutta lujasti - Suomalaisia sanontoja ja arkiuskomuksia kasvatuksesta

Yksi parhaista tenttikirjoista ikinä. 
Pohdintaa ja todellisilta ihmisiltä, eri sukupolvilta, kerättyjä kokemuksia heidän kasvatuksessaan käytetyistä sanonnoista ja uskomuksista. En ollut koskaan ennen tätä kirjaa tullut edes ajatelleeksi, kuinka suuri perusta sananlaskut ovat kasvatukselle. Ja millainen voima niillä onkaan. Lapsia on kautta aikojen peloteltu henkihieveriin, uhkailtu mitä kamalimmilla tavoilla - ja kaikki yksinomaan kasvatuksellisista syistä. Jos et ole kiltisti, musta mies tulee ja vie. Jos katsot kieroon, et saa silmiä enää takaisin normaaliasentoon. Jos leikkii hautajaisia, joku kuolee oikeasti. Jos tappaa hämähäkin, joku kuolee. Jos et ole kiltisti, saat pelkkiä risuja joululahjaksi. Unohtamatta tietenkään omaa suosikkiani, syvissä vesissä asustavaa näkkiä, joka siellä vain silmät kiiluen odottelee tuhmia lapsia. 
Onko se sitten ihme, että kokonaisilla sukupolvilla on hirveitä traumoja? Ja sitten toisaalta, jos lasta ei ole vastassa riittävän suuri uhka, niin eihän se tottele mitään kieltoja. Mikä on oikea tapa toimia? 

Christian Rönnbacka: Julma

Lainasin tän hätätilanteessa isältäni, koska oma lukeminen loppui kesken ja jotain korvaavaa oli kiskottava. Suhtauduin epäillen, koska kirjamakumme eivät läheskään aina kohtaa, enkä ole mikään dekkareiden ystävä. Tämä kuitenkin yllätti positiivisesti. 
Julma on komisario Antti Hautalehdosta kertovan trilogian toinen osa. Kaikki teokset kuitenkin toimivat myös itsenäisinä, ja itse olen lukenut ne ihan väärässä järjestyksessä. Spoilausta tulee ainoastaan sen verran, että ensimmäistä osaa lukiessaan tietää päähenkilön säilyvän hengissä. 
Julma kertoo pedofiliarikoksesta, jota Pasilan poliisit Hautalehdon johdolla selvittävät. Pidin siitä, että teos ei ollut pelkkää kylmäpäistä toimintaa, vaan myös syvällisempää vakavien yhteiskunnallisten teemojen valottamista. Juoni ei ollut liian monimutkainen, teos oli nopealukuinen. Erityisesti pidän koko Hautalehto-trilogiassa siitä, että rikoksen selvittäjinä toimivat poliisit, eivät jotkut tavalliset, muka-nerokkaat tallaajat. Sentään jollain dekkaristilla vähän luottoa maamme poliisivoimiin. (Tosin Rönnbacka on kirjan sisäkannen mukaan itse työskennellyt poliisina, joten ehkä johtuu siitä.)

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Olin aiemmin lukenut saman kirjailijan Ystävät hämärän jälkeen -teoksen, jonka vuoksi päädyin lukemaan tämänkin. En ole mikään kauhukirjallisuuden ylin fani, mutta John Ajvide Lindqvistin kauhukirjallisuus puree: se ei ole pelkästään karmivan pelottavaa, vaan myös loistokasta psykologista syväsukellusta ihmisyyteen. Teosten pinnan alla on aina jotain paljon enemmän kuin ne antavat ensin ymmärtää. 
Kultatukka, tähtönen leikittelee eräänlaisella ihmishirviön idealla. Mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa kellarissa, täysin eristyksissä muusta maailmasta, vain siksi, että hänen kasvatti-isänsä on päättänyt suorittaa hänen avullaan eräänlaisen ihmiskokeen? Mitä tapahtuu, kun tämä lapsi teini-ikäisenä riistäytyy vapauteen ja löytää toisen samanikäisen, toisella tavalla yhteisönsä ulkopuolelle jääneen tytön, joka kantaa sisällään alkukantaista vihaa? 
Tää oli mielenkiintoinen ja vetävä, muttei kuitenkaan mielestäni yhtä hyvä, kuin Ystävät hämärän jälkeen. Luulisin, että joskus yläasteiässä olisin ollut tästä ihan liekeissä, nyt vain totesin, että näin olisi ollut. Teos ei kuitenkaan myöskään pettänyt korkealla olleita odotuksia. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Olin jo pitkään halunnut lukea tän, ja sain tän viimein synttärilahjaksi. 
Kertomus lestadiolaisperheen äidistä, joka ei enää jaksa. Mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, josta en tiedä juuri mitään. Mukaansatempaava, ennen kaikkea kaunis kertomus, jota voin suositella. 

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä

Tää on jatkoa Reko ja Tiina Lundánin Viikkoja, kuukausia -teokseen, tarinaan, jonka kirjailija Reko Lundán kirjoittaa yhdessä vaimonsa kanssa sairastuttuaan kuolemanvakavasti. Tämä teos kertoo Tina Lundánin ja hänen tyttärensä ensimmäisestä kesästä aviomiehen ja isän kuoleman jälkeen. 
Kuten jo Kirjat että kyynelehtisimme -postauksessa talvella totesin, edellä mainittu Reko ja Tiina Lundánin teos kosketti syvältä ja kouriintuvasti. Niin ollen odotin varmaan jotain samantyylistä tältäkin kirjalta. Se odotus ei täyttynyt. 
Vaikka teoksen voisi kuvitella pohjautuvan tositapahtumiin, sitä tuntui jollakin tavalla vaikealta uskoa. En tiedä, miksi. Siksikö, ettei tätä teosta kerrota minämuodossa? Ulkopuolinen kertoja valottaa sekä Tinan että hänen tyttärensä tuntemukset. Ajatuksia ei kuvata syvällisemmin, monesti lukiessa jäi sellainen olo kuin teksti olisi vain hutaistu kokoon, kuin joku olisi vain päättänyt nopeasti vähän tarinoida surevasta äidistä ja tyttärestä, eikä nähdä sen eteen sen enempää vaivaa. Se, että teosten henkilöiden nimet ovat muuttuneet, häiritsee jollakin tasolla: ymmärrän, että todellisten ihmisten nimiä muutellaan, kun heidän kokemuksiaan siirretään kirjaan, mutta tässä teoksessa Viikkoja, kuukausia -teoksen jo muutetut nimet on muutettu taas kerran. Henkilöt eivät myöskään ole samoja: Viikkoja, kuukausia -teoksen perheeseen kuuluu kaksi pientä tytärtä, tässä teoksessa on jostain syystä jäljellä enää yksi. Kun Viikkoja, kuukausia aiheutti käsittämättömän tunnevyöryn nimenomaan tuomalla todellisuuden silmieni eteen, tämä teos herätti koko ajan kysymyksiä ja epäröintiä siitä, onko tämä nyt todellinen kertomus todellisista ihmisistä vai pelkkää keksintöä jostakin, jostain syystä. 

Häiritsee myös se, että teoksen lesken päällimmäisenä ajatuksena tuntuu olevan uuden miehen löytäminen. En halua tuomita kenenkään toimintatapoja, ja ymmärrän sen, että tässä on ehkä ollut ajatuksena nostaa esiin leskeksi jääneen epäröintiä ja pelkoa siitä, ettei koskaan enää voi rakastaa ja saada vastarakkautta. Kuitenkaan en voinut välttyä siltä, että minua alkoi varsinkin loppua kohden ärsyttää vaimon / äidin osiot, jotka tuntuvat tänä "ensimmäisenä kesänä" keskittyvän lähes yksinomaan ympärillä oleviin miehiin ja siihen, mitä heidän kanssaan tapahtuu tai ei tapahdu romanttisessa mielessä. 

Kaikella tällä yritän kai perustella sitä, että tämä oli niitä harvoja kirjoja, joiden henkilöiden tuntemuksia en oikein osannut myötäelää. En juurikaan tuntenut empatiaa, en elänyt teoksessa kuvattuja asioita henkilöhahmojen kanssa ja heidän kauttaan, kuten usein käy. Tää oli ikään kuin liian kevyt kirja liian painavasta aiheesta. Ehkä häpeän sitä, että kehtaan edes ajatella mitään tällaisia kirjallisen esteettisyyden vaatimuksia, kun tämä kuitenkin on todellisuutta jollekin. Siksi halusin ottaa tämän teoksen puheeksi, ja puhua siitä näin pitkään. Mikään ei ole niin hyvä avautumisen aihe kuin huono kirja. Enkä tiedä, kumpi on parempi: sellainen hyvä kirja, joita usein luen, joka jättää niin tyhjentävän olon, ettei siitä osaa sanoa mitään, vai tällainen ei-hyvä kirja, josta riittää spekulaatiota liiankin kanssa. 

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tämä kuuluu ehkä niihin lähes maanjäristyksellisiä ajatuksia herättäviin kirjoihin, joista ei oikein tiedä, mitä sanoa. Eikä ehkä uskalla sanoa mitään, sillä aihe on niin arka. Ja kirja niin outo. En tähän hätään keksi muuta sanaa. On outoa, kuinka järjenvastaisesta asiasta voi saada aikaan paksun kirjan mittaisen, eheäksikin kutsuttavan tarinan. On outoa, miten käsittämättömän julmia ihmisiä, tekoja, todellisuuksia joku toinen ihminen voi keksiä ja kirjoittaa niistä sitten kirjan. 

Kirja on kirjekokoelma, joka (toivottavasti) ei perustu tositapahtumiin. Kirjeet ovat erään äidin kirjeitä, jotka hän on kirjoittanut miehelleen, puhuakseen pojastaan, heidän yhteisestä pojastaan Kevinistä. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on We need to talk about Kevin. Mielestäni se on kuvaava nimi. Kirjeissään äiti kertaa koko poikaansa liittyvän historian, kaukaisesta menneisyydestä aina nykyhetkeen asti. Äiti spekuloi, jossittelee, puhuu miehensä kanssa, saamatta vastausta. Hän käy läpi perheen alkutaipaleen ja sen, kuinka hän ei koskaan halunnut äidiksi. Hän selostaa tarkkaan, kuinka ei halunnut raskaaksi, mutta jostain syystä niin kuitenkin kävi, ja jostain kumman syystä hän sitten piti lapsen, jota ei koskaan halunnut. Hän kertoo pojasta nimeltä Kevin, vauvasta, taaperosta, lapsesta, teini-ikäisestä, nuoresta miehestä, pojastaan, jota hän itse ei koskaan oppinut rakastamaan. Päinvastoin, hän vihaa poikaansa, on aina vihannut, ja sen vihan poika heijastaa koko muuhun maailmaan. Kirjeiden kirjoitushetkellä Kevin istuu vankilassa kärsimässä tuomiotaan epätavallisen julmasta kouluammuskelusta, jota hän ei kadu lainkaan. Hänen äitinsä on ainoa ihminen, joka häntä käy katsomassa. 
Mitäs tähän muuta sanomaan, kuin että miksi minä luen tällaisia kirjoja. Onko se sitten todellisuudessa hullu, joka kirjoittaa, vai se, joka lukee?!

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Sain myös tämän pitkään toivomani kirjan syntymäpäivälahjaksi. 
Uusi elämäkerta Tove Janssonista, joka oli taitelija: kirjailija ja kuvatateilija. Taiteilija, jonka kaksi elämän tärkeintä tavoitetta olivat tehdä työtä ja rakastaa. Pidin tästä elämäkerrasta enemmän kuin aiemmin lukemastani Boel Westinin Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä -teoksesta. Mielestäni tämä oli selkeämpi ja helppolukuisempi, jotenkin paremmin koossa pysyvä. Plussaa tietysti myös värikuvista, jotka antoivat paljon mustavalkokuvia paremman näkökulman Janssonin tekemiin maalauksiin, kuviin ja kuvituksiin. 

Mielestäni on mielenkiintoista rinnastaa Tove Janssonin elämäkerroista heijastuva elämä siihen, mitä olen lukenut ja kuullut muiden samaan aikaan eläneiden suomalaisnaisten elämästä. Tove Jansson on ja on ollut huikean moderni omana aikanaan. Suurelle osalle hänen ikäpolvensa naisista ei ole ollut edes missään määrin mahdollista tehdä valintoja koulun käymisen ja käymättömyyden suhteen, opiskella kuvataidetta ja tehdä omaa taidetta, elää boheemisti, seikkailla ihmissuhteesta toiseen, matkustella ympäriinsä nuorena naisena yksin Euroopassa toisen maailmansodan alla, elää avoimesti lesbosuhteessa, pilkata natseja ja Hitlerin Saksaa kuvituksissaan, ja niin edelleen ja niin edelleen. Mikä tähän kaikkeen oikeastaan vaikuttaa? Asuinpaikka, maantieteellinen sijainti? Perhetausta? Oma persoona? 

Suosittelen kuitenkin kaikille Tove Jansson -faneille. 

Eve Hietamies: Yösyöttö ja Tarhapäivä

Otin nää nyt vähän fuskauksen makuisesti samassa nipussa muka yhtenä kirjana, sillä Tarhapäivä on Yösyötön jatko-osa, ja nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa, enkä voi puhua niistä erillään. 

Nämä kaksi kirjaa poikkeavat tavallisesta lukemistostani keveydellään. Nää olivat kesälomakirjoja, ja sellaisina palvelivat loistavasti. Pitkästä aikaa sillä tavalla mukavia kirjoja, joissa kukaan ei kuole eikä tee kuolemaa, eikä mitään aivan kauheaa muutenkaan tapahdu. Sai jopa vähän nauraakin. 

Kirjojen päähenkilöitä ovat Antti ja Paavo Pasanen, yksinhuoltajaisä ja hänen poikansa, joka ensimmäisessä osassa on pieni vauva ja toisessa tarhaikäinen taapero. Antin vaimo tyrkkää nyytin tuoreen isän syliin synnytyslaitoksella ja lähtee lätkimään, eikä Antille jää muuta vaihtoehtoa kuin jäädä hoitamaan vauvaa, vaikkei tiedä vauvanhoidosta mitään. Tukiverkosto koostuu eläkeikäisestä isästä ja kehitysvammaisesta veljestä, sekä neuvolan Ullasta, joka kehottaa verkostoitumaan leikkipuiston äitien kanssa. Vielä 2000-luvun ensimmäisellä kymmenennelläkin yksinhuoltajaisä on nähtävyys niin neuvolassa, muskarissa kuin leikkipuistossakin, eikä hän niin vain lunasta paikkaansa leikkipuiston äitiyhteisössä. Antilla on vaikeuksia pärjätä, kun vauvalle pitäisi jostain saada maitoa, eikä imettäviä äitejä voi katsoa, hän ei tiedä mitä pitää tehdä, kun vauva oksentaa kaiken minkä syö, hän ei tiedä mitä vastata leikki-ikäisen kysymyksiin krokotiileistä ja dinosauruksista, eikä hän myöskään tiedä, mitä eroa on mekolla ja tunikalla, kun sellainen pitäisi pukea kaverin tyttölapsen päälle. 

Kuten sanottu, ihan hauskoja, mukavia ja kevytlukuisia teoksia, kuitenkin vaikeasta ja vakavasta aiheesta, jolle ei olisi varaa naureskella. Välillä ihmettelin, voiko todellakin vielä nykypäivänä olla niin valtavan suuri ihme, jos isä elää äidin sijasta kahdestaan lapsen kanssa. Muutenkin välillä ihmettelin, toisinaan ärsyynnyin ja joskus myös järkytyin teoksesta välittyvää kuvaa äitiydestä, vanhemmuudesta ja pienten lasten kanssa elämisestä. Minulla ei ole kokemusta mistään edellä mainituista, mutta teki silti suhteellisen usein mieli käskeä kirjoittajaa vähän lietsomaan liioitteluaan ja kärjistelyään, joka saattoi tiettyyn pisteeseen asti olla hervottoman hauskaa, mutta joka välillä vain meni ihan reippaasti överiksi. 

Varsinkin toisessa teoksessa ärsytti myös läpi paistava muka-hieno-feminismi. En lopultakaan osaa sanoa, oliko näiden teosten yksi pohjimmainen tarkoitus nostaa esiin yksinhuoltajaisän elämän mahdolliset vaikeudet ja ikään kuin nostaa hattua lapsia hoitaville isille, vai tuoda esiin se käsittämätön ylivertaisuus, joka äidillä muka luonnostaan on lasta hoitaessa. Teoksen äitilauma kuvataan usein muka-nokkelana, pidemmälle päästäessä yksimomaan raivostuttavana naisenergiana, jonka tarkoitus on lynkata leikkipuiston ainoa isä. Usein teki mieli vain tuhahdella sille, että teoksen naiset ovat joko epäuskottavia tai vaihtoehtoisesti harvinaisen vajavaisia tapauksia, joille ei mikään kelpaa, ei lapsia hoitava isä eikä myöskään sellainen isä, joka ei hoida lapsiaan. 

Se niistä nyt tällä kertaa. En todellakaan tiedä, miksi annan fiktiivisille todellisuuksille näin paljon palstatilaa. 

Koo Reiman: Synkkä yö, julma meri

Kun sain tietää, että Estonia-onnettomuudesta on kirjoitettu dekkari, niin pakkohan minun oli saada se lukea. Pohjana on siis todellinen tapahtuma, eli laivan uppoaminen Itämerellä syyskuussa 1994. Kyseessä on kuitenkin (toivottavasti) fiktiivinen kertomus siitä, mikä johti laivan uppoamiseen. 

Valitettavasti täytyy todeta, että tämä kirja oli pettymys. Ehkä tää olisi ollut enemmän isäni mieleen, kuin minun. Ehkä mulla oli sellainen typerä odotus, että kirjassa kerrottaisiin enemmän jostain ihmisestä, joka turmalaivalla matkusti, ehkä olisin halunnut lukea nimenomaan laivamatkasta ja laivassa tapahtuneesta. Valtaosa kirjasta kuitenkin keskittyi siihen, mitä tapahtui ennen Estonian lähtöä viimeiselle matkalleen, epätoivoisista yrityksistä pysäyttää tuhoisien pommien matka turmalaivaan. Tämä teos on malliesimerkki siitä, miksi en lue dekkareita: juoni oli minulle liian monimutkainen ja liian täynnä pelkkää kylmää toimintaa. Virolaiset poliisit jäljittävät pommeja ja rikollisia, kaikki kuolevat vuorollaan, kaikille sattuu jotakin, aina jostakin pulpahtaa esiin joku uusi salaisuus, jonka joku on joltakin toiselta kätkenyt, ja viimeistään puolivälissä olin pudonnut lopullisesti kärryiltä siinä, kuka tässä nyt oikeastaan tekee ja mitä. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että teos oli täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä ja oikoulukua vaativia lauserakenteita. Tavallisten laivalle lähtijöiden matkan kuvaus aloitetaan, mutta jätetään kesken. Olisin halunnut tietää, selvisikö edes toinen virolaisesta pariskunnasta, ja mitä tapahtui heidän lapselleen, joka jäi isovanhempien hoitoon. Ja entä isovanhemmille, jotka olivat maksaneet poikansa ja tämän vaimon kauan odotetun matkan? Eikä mulle kyllä totta puhuen ikinä selvinnyt, mitä niille kaikille rikollisille ja pommienkuljettajillekaan sitten tapahtui. 

Lukekoon joku minua fiksumpi, jos kiinnostaa. 

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Olen lukenut tän kirjan ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, yläasteen yhdeksännen luokan keväällä. Nyt palasin tähän uudestaan opiskelujen vuoksi. Yleensä en lue kirjoja uudestaan, mutta nyt luin opiskelujen takia. Kahden lukukokemuksen erilaisuus havahdutti: ysiluokan keväällä tää oli mielestäni parhaita nuortenkirjoja, joita olen lukenut. Nyt tää oli lähinnä vain jonkinlainen lätsähtävä pettymys: tällainenko tää vain olikin. Ihan erilainen, kuin hehkuvissa muistikuvissani. Jotenkin olin kuvitellut, että kirjamakuni ei ole voinut seitsemässä vuodessa kovin paljoa muuttua, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli. 

Teos kertoo lapsena äitinsä menettäneestä ja oman surunsa alle hautautuneen isän huomiota vaille jääneestä Aurasta, josta tulee koulukiusattu äitinsä kuoleman ja surun aiheuttaman lihomisen myötä. Aura kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi ottaen johtohahmokseen Ulrike Meinhofin, naisen, jota hänen äitinsä on eläessään työkseen tutkinut. Ulrike Meinhofista tulee kaiken surun keskellä johtotähti ja idoli, jotain, mitä Aura itse haluaa olla. Vuosien myötä hän kerää itseensä aina vain enemmän lisää vihaa ihmisiä ja ihmiskuntaa kohtaan. Lukion viimeisenä vuonna hän on kypsää maaperää narsistiselle psykopaatille, joka väittää rakastavansa häntä. Yhdessä Henrin kanssa Aura päättää seurata Ulrike Meinhofin jalanjälkiä viimeiseen asti. 

Karmeaa oli se, kuinka tutuilta jotkin Auran ensirakkauden sanat kuulostivat. 
Sinä et ole mitään. Tiedäthän sinä, että ilman minua sinä et olisi mitään. Tiedät, että kukaan muu mies ei koskaan huoli sinua, jos jätät minut, sillä sinä olet niin ällöttävä, ruma ja tyhmä. 
Ja mitä muita vaihtoehtoja Auralla on kuin uskoa Henrin sanoja, eihän hänellä ole kokemusta mistään muusta? 
Loppuratkaisu onneksi korjasi asetelmaa vähän. Loppu oli erilainen kuin muistin. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kauheaa tunnustaa, mutta luin tän todellakin vasta viime vuonna.
 
Teoksen kertoja on vanha mies, jota Antti Litja esittää loistavasti samannimisessä elokuvassa. Teokseen on kootttu kymmeniä kertomuksia kaikista niistä asioista, joista kertoja pahoittaa mielensä. Näitä syitä ovat esimerkiksi lumentulo, joululahjojen saanti, pojan kylääntulo ja se, että poika ei tule käymään, vain muutamia mainitakseni. Mieli pahoittuu ajan muuttumisesta, siitä, että junan vessan raanasta on nykyisin niin vaikea saada vettä ja siitä, että puhelimen tilalle tulee kännykkä. 

Erityisesti tässä teoksessa minua miellytti sisäkannen teksti, jonka mukaan Tuomas Kyrö kuuluu "oman sukupolvensa johtaviin mielensäpahoittajiin". Ajattelin, että  voisin itse liittyä samaan porukkaan. Osuvampi nimi minulle olisi kuitenkin ehkä "ahdistuja" mielensäpahoittajan sijasta. Teos oli kevytlukuinen ja hauska, mutta en tiennyt pitäsikö ahdistua siitä, miten paljon yhteistä mulla on mielensäpahoittajan kanssa. Voisin kirjoittaa samanlaisen kirjan siitä, mitkä kaikki asiat ahdistavat. Jaan mielensäpahoittajan mielipiteet asioiden muuttumisen ahdistavuudesta ja monien nykyihmisten hörhöilystä. Teos sai ajattelemaan, että olen ehkä henkiseltä iältäni usein jotain 80, aina silloin, kun en ole henkisesti 5-10-vuotias. Itseni ikäiseksi tunnen itseni henkisesti vain joinakin harvoina, onnellisina hetkinä. 

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Taas nuortenkirja pitkästä aikaa, tällä kertaa sellainen, jota en ollut vielä lukenut, tai edes jonka kaltaista en ole koskaan ennen lukenut. Tää lukeutuu ehkä scifi-kirjallisuuteen, jota en ole koskaan pitänyt omana lajinani. Analysoisin, että tää oli scifin ja kauhun risteytymä, johon oli yhdistetty paljon ihan tavallisen nuortenkirjallisuuden piirteitä, kuten murrosiän kriisit ja ensirakkaudet. 

Teoksessa Nasa on päättänyt palata Kuuhun vuosikymmenten tauon jälkeen. Mukaan matkalle pääsee astronauttien lisäksi kolme nuorta, jotka arvotaan maailmanlaajuisessa kilpailussa. Onni suosii norjalaista Miaa, ranskalaista Antoinea ja japanilaista Midoria. Nuorten matka vie omista kotimaistaan Yhdysvaltoihin valmistautumaan ja sieltä lopulta Kuuhun, jossa on tarkoitus viettää 172 tuntia erilaisia tutkimuksia tehden. Alusta lähtien kaikessa on jotain kammottavaa: joku tai jokin yrittää selvästi varoittaa nuoria lähtemästä. Vanhainkodissa elävä, alzheimerin tautia sairastava vanha mies sairastuu kauhusta: entisen työuransa vuoksi hän tietää, että Kuuhun ei pidä palata, ei koskaan. 

Todella kauheita asioita alkaa tapahtua, kun avaruusalus laskeutuu Kuun pinnalle. Koko matkustajajoukko tajuaa lopulta, ettei sinne olisi pitänyt lähteä, mutta silloin on liian myöhäistä. 
Jostain syystä tää kirja ei pelottanut, vaikka yleensä olen liian herkkä kaikenlaiselle kauhulle. Ainut mielestäni puistattava juttu oli ilmeisesti tositapahtumiin pohjautuva Emilie Sageen tapaus, johon teoksessa viitataan Tää oli sitä kauhun lajia, josta jopa minä voin nauttia: tietynlainen jännitys pysyy yllä, mutta teoksen luettuaan uskaltaa kuitenkin lähteä pimeällä ulos ihan normaalisti, ilman että koko ajan vilkuilee vainoharhaisesti olkansa yli. 

Välillä ärsytti Mian henkilöhahmo, joka on tällaiselle nuortenkirjallisuudelle ikävän tyypillinen: täydellinen tyttö, joka osaa kaiken, ymmärtää kaiken, on kaikessa hyvä, ei pelkää mitään, ei tietoakaan nuoruuteen kuuluvasta epävarmuudesta, kaikki koko ajan hallinnassa, mutta mikään ei kiinnosta. Kaikki on niin helppoa, että kaikesta voi olla välinpitämätön. Minkään eteen ei tarvitse tehdä töitä. Kuuhunkaan Mia ei oikeastaan halua lähteä. Kun Kuussa lopulta tapahtuu kamalia, Mia on ainoa, joka sieltä pääsee hengissä pois. Ammattitaitoiset, vuosien tai vuosikymmenten kokemuksella varustetut astronautit jäävät panikoimaan ja ihmettelemään ja lopulta kohtaavat loppunsa, 14-vuotias Mia sen sijaan pysyy järjissään ja tietää koko ajan, miten tulee toimia. Ymmärrän, että tämä on ehkä pakollinen epäuskottavuuden muoto tämän tyyppiselle nuortenkirjalle, sillä juoni ei pääsisi oikein muuten etenemään, mutta ei siitä silti tarvitse pitää. Loppu ei onneksi ole kliseinen, eikä sellainen kuin odotin, vaikka pahoja aavistuksia jo oli. 
Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli loistavaa joululomaluettavaa. Jee! 

Kaiken kaikkiaan hyvä kirjavuosi oli, vaikka monesta kirjasta mieleni pahoitinkin. Onneksi kirjallisuus kuitenkin tänäkin vuonna tuotti moninkertaisesti enemmän iloa kuin moni muu asia tässä maailmassa.