Maratonputkessa

Keksin joku aika sitten, että jos kirjoittaa yhteen sanat "maraton" ja "putkessa", se voi tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa.
Ensinnäkin sitä, että on hullu ja juoksee monta maratonia putkessa.
Toiseksi sitä, että juoksee yhden maratonin putkessa. Putkessa, jossa on 9 astetta lämmintä ja joka on hallissa ja jossa juostaan kilometrin lenkkiä 42 kierrosta.

Tein niin viime viikonloppuna. Olen harvinaisen myöhässä blogipostaukseni kanssa, sillä en ole ehtinyt enkä jaksanut edes kirjautua tänne ennen tätä iltaa.

Mutta joka tapauksessa.
Nyt olen ollut maratonputkessa molemmissa merkityksissä. Omalla mittapuullani nyt on jo kyseessä karvan verran hulluuden puolelle heilahtava maratonputki, kun olen juossut neljä maratonia about kuukauden välein: Finlandia syyskuussa, Sastamala lokakuun lopussa, Kuopio joulukuussa, Uusikaupunki tammikuussa. En tiedä, mitä tämä tarkoittaa ja mihin tämä menee. Muistelin eräänä päivänä, kuinka joskus vielä oli sellainen aika, jona saatoin juosta maratonin ja olla sen jälkeen puoli vuotta tai jopa vuoden ihan tyytyväinen siihen saavutukseen. Saatoin pitää sitäkin suorastaan epäuskottavana.
Neljän ensimmäisen maratonin kokoon saamiseen meni kaksi vuotta.
Nyt neljä kympin jälkeistä ovat yhtäkkiä ryöpsähtäneet ylitseni vajaassa puolessa vuodessa. Hyvä, kun itsekään pysyy mukana.

Ja sitten se putki!
En pääse yli tästä.
Olen juossut maratonin hallissa, sisätiloissa, ilman räntäsadetta, polttavaa aurinkoa, vastatuulta, autojen ja pyöräilijöiden väistelyä, jalkakäytävän reunoja, kaikkea sellaista typerää ja turhaa, jotka ovat olleet välttämätön osa suurinta osaa muista maratoneistani. Eikä myöskään typeriä, turhia risteyksiä, joissa pitää pysähtyä miettimään, kumpaan suuntaan pitää mennä, tai vaihtoehtoisesti juosta harhaan.
Vain yksinkertainen kilometrin kierros, jolta ei ole mahdollista poiketa muuten kuin juoksemalla vahingossa ovesta ulos, joka sentään ei edes minulta onnistu.

Jokaisen kierroksen päätteeksi juostiin ohi taulun, johon räpsähti kierrosmäärä ja oma nimi. Tykkään myös tällaisista tauluista, jonne tulee oma nimi, ihan niin kuin juuri minä olisin jotenkin tärkeä henkilö. 

Jokaisen kierroksen päätteeksi oli pari kammottavaa ylämäkeä, joiden kammottavuutta tosin en ajatellut ennen kuin parina maratonin jälkeisinä päivinä, joina jalkani olivat huomattavasti tavallista kipeämmät, niin että ihan jokaisella portaalla, jolle jouduin astumaan, teki mieli huutaa kivusta. Kuinka paljon maailmassa onkaan portaita, joita ei tule edes ajatelleeksi, ennen kuin joutuu taistelemaan itsensä 42 kierroksella parin mäennyppylän huipulle.

Lisäksi salaa tykkäsin iskelmäradion musiikista, joka putkessa soi, ja joka ei juuri saanut positiivista vastaanottoa monelta muulta. En välttämättä paljastaisi tätä julkisesti, mutta kuten sanottu, blogissa voi kertoa kaiken, minkä muuten jättäisi sanomatta.

Kaiken kaikkiaan siis ihan kuin minulle tehty maraton. Sinne menen joskus vielä uudestaan!
(Myös Uuteenkapunkiin voisin muuttaa.)