Kaikki alkoi alkuvuodesta, jolloin aloin puhua kotona, että voisin aloittaa jonkun uuden harrastuksen. Olen kokeillut jo hathajoogaa, astangajoogaa ja apua en muista mikä sen kolmannen joogalajin nimi oli! Mutta siis kolmea eri joogaa, kaikissa puolensa. Lisäksi olen kokeillut bodybalancea, eli sellaista joogan, pilateksen ja lihaskuntoliikkeiden sekamelskaa. Kaikki tämä siksi, koska meillä on ihana yliopistoliikunta, valtavana mahdollisuuden kirjona.
Jo pidempään olen kypsytellyt ajatusta siitä, voisinko aloittaa aikuisbaletin. Sekin nimittäin olisi nyt mahdollista.
Otin tän asian puheeksi kotona.
Isän kommentti oli: No etkä mene mihinkään balettiin! Mene nyrkkeilykurssille, niin minä maksan!
Vähän ajan päästä tästä sananvaihdosta muistin, että isäni on ennenkin yrittänyt ujuttaa vaivihkaisesti mieleeni ajatusta nyrkkeilyn aloittamisesta. Aina tasaisin väliajoin. Nyrkkeily kuulemma sopisi minulle.
Kun en tällä kertaa sanonut heti tiukkaa vastalausetta, alkoi manipulointia tulla pikku hiljaa.
"Se kuntopotkunyrkkeily olis sulle oikeesti tosi hyvä laji. Minä maksan."
"Se kuntopotkunyrkkeily olis hyvä purkamaan noita sun aggressioitakin."
"Täällä sanotaan, että kuntopotkunyrkkeily auttaa niska- ja hartiajumeihin!"
"Se olis itsepuolustuksellisestikin kauheen hyödyllistä."
"Nyrkkeily myös kehittää itseluottamusta."
Lopulta päätin, että eihän siitä mitään haittaakaan voi olla. En ole ikinä kokeillut mitään kamppailulajeja enkä mitään sellaista, joten ajattelin, että tästä vois olla hyvä alottaa. Halusin lajin, joka nostaisi sykettä, joka olisi fyysisesti rankka, ja josta olisi kenties jotain muutakin hyötyä. Joogan kiistaton hyöty on ollut tasapainon ja koordinaation huimassa kehittymisessä. Potkunyrkkeilykurssi ei sitä paitsi edes maksanut kovin paljon, joten ajattelin, että kyllä mä nyt sitten kokeilen.
Tänään sitten aloitin.
En ala kaunistella tätä asiaa nyt yhtään. Sanon suoraan, että siellä ei mielestäni ollut kivaa. En ymmärtänyt mistään mitään, mokailin minkä kerkesin ja parinkin treeni meni pilalle, koska minä olin niin tumpelo. Ohjaaja tuli ojentamaan jokaista liikettäni. Olin suurin piirtein itku kurkussa tasaisin väliajoin.
Ja ei, kurssille ei vaadittu mitään aiempaa kokemusta mistään, eivätkä liikkeet kai olleet edes mitenkään monimutkaisia, mutta tää oli varmaan taas niitä asioita, joita minä en sisäistä, vaikka kaikille muille on helppoa heti.
Ihan tunnin lopulla aloin päästä vauhtiin. Sitten piti tietysti lopettaa. Loppuverryttelyjäkään en osannut tehdä oikein.
Kotimatkalla olin ihan vähällä pysähtyä pari kertaa kokeilemaan muutamaa isku- ja potkuliikettä, mutta hillitsin sentään itseni. Herrajumala, noilla jäisillä teillä viattomien vastaantulijoiden kauhuksi.
Kotona kokeilin senkin edestä.
Huomenna varmaan jatkan. Yliopiston kirjaston hyllyjen välissä, epäilemättä. Hyllytän kirjoja hiljaisessa lukusalissa ja aina välillä harjoittelen kiertopotkua.
Ja jos joku nyt muuta luuli, niin tehdään nyt selväksi, että vaikka eka kerta ei ollut kiva, niin minä en luovuta. Oikeastaan on hyvä, että ekalla kerralla ei ollut kivaa. Melkein kaikki, mikä on aluksi ollut hirveän vaikeaa ja kamalaa, on osoittautunut ihan mahtavaksi pidemmän päälle. Kaikki, mikä on heti aluksi ihan kivaa, pysyy useimmiten ihan kivana, suuria muutoksia ei tapahdu.
Lisäksi tiedän, miten paljon hienommalta onnistuminen tuntuu silloin, kun sen eteen on joutunut näkemään vähän enemmän vaivaa.
Joten kyllä tää kuntopotkunyrkkeily saattaa ollakin mun laji!
Kannattaa alkaa suhtautua varauksella minua vastaan tulemiseen. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti