Jos ei heilaa helluntaina

Oletteko kuulleet sanontaa "jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä"?
Sanonta on pitänyt paikkansa ainakin minun kohdallani koko tähänastisen elämäni ajan. Jos siitä voi vetää jotain johtopäätöksiä sanonnan faktapitoisuudesta, niin pahasti näyttää siltä, että heilaton kesä on taas edessä.

Toisaalta, tänä keväänä kuulin myös toisenlaisen version sanonnasta. Se kuului näin: "Jos ei heilaa helluntaina, ei huolia koko kesänä".
Päätin uskoa ja vähintään toivoa, että se pitää paikkansa. Jos saisin vaihtoehdoiksi joko kesäheilan tai huolettomuuden, niin ei epäilystäkään siitä, kumman valitsisin. Mitä väliä jollain heilalla, jos onnistuisi saamaan edes yhden pienen huolettoman hetken joskus. Minulle sellainen olisi ehkä vielä harvinaisempaa herkkua.

Tässä postauksessa ajattelin, asiasta puheenollen, käsitellä pääaiheenani sitä kaunokirjallista teosta, josta olen tehnyt gradua. Tulen vielä rakentamaan aasinsillan teoksen ja tuon alun helluntaihöpinän välille, älkää huolehtiko. Ehkä hataran sillan, mutta sillan kuitenkin. Siihen palaan ehkä ihan viimeiseksi.

Mutta siis, nyt asiaan.
Jos jollekin on vielä epäselvää, niin teen siis gradua Juha Itkosen Hetken hohtava valo -teoksesta. Tämän teoksen valitsemiseen oli aikoinaan painavat syynsä. Yksi syistä on se, että en lakkaa ihailemasta sitä teosta. Kyllä, näin yhdeksän kuukauden (herrajumala, mikä yhteensattuma!!) gradunsynnyttämisprosessin jälkeen se alkaa toisinaan kyllästyttääkin, mutta silti siinä vain on jotain, joka ei lakkaa kiehtomasta. Uskallan epäillä, että se ei ikinä lakkaa. Tämä kirja on nykyajan klassikko. Jonka ilmeisesti vain harvat tunnustavat, sillä sitä myydään muutamalla eurolla kovakantisena kaupassa, eikä se ole saanut hyviä kritiikkejä. En ymmärrä, mikä ihmisiä vaivaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä teos. 

Mielestäni jotakin suurta kertoo se, että kirjan ajatukset jäävät elämään päässä. Olen lukenut kirjan jo monen monta kertaa ja kirjoittanut ja keskustellut siitä aika älyttömän paljon, joten se kai on luonnollista. Mutta tarkoitan nyt erilaista päässä elämistä. Kirjan ajatukset ovat olleet mukana arjessani. Ne ovat olleet lohtuna ja voimantuojana monessa arjen tilanteessa, sellaisissa, joissa gradu ei muuten olisi tullut mieleen. Välillä tuntuu vaikealta käsittää, miten olen osannutkin valita graduaiheekseni näin osuvan teoksen.

Tämän jaarituksen päätteeksi menen lopultakin niihin asioihin, jotka haluan jakaa kanssanne. Listaan tähän teoksesta nousseita ajatuksia, jotka ovat eläneet päässäni eniten. Lainaan ne tähän sieltä teoksesta, ja selitän sitten, miksi ne ovat minulle tärkeitä. Laitan teoksesta lainatut kohdat selvyyden vuoksi kursiiviin.

Ensin ajatus, jonka teoksen minäkertoja Esa toteaa olleen hänen mielessään aikana, jona hän sairasti masennusta.

Minun unelmani oli lahdattu, olin palannut lähtöruutuun. Uutta unelmaa minulla ei ollut, itse asiassa minua ihmetyttivät ihmiset ja heidän omituiset unelmansa. Heidän päättäväisyytensä niiden jahtaamisessa, heidän jokapäiväinen sitkeytensä. - - Mikä heitä piti liikkeessä, itsepetos vai sokeus vai tyhmyys, mikseivät he vain antaneet periksi? Mikseivät kaikki antaneet, kaikki maailman ihmiset yhtä aikaa, eihän missään ollut mitään mieltä. 
(s. 349)


Ajattelin tällaisia samantyyppisiä ajatuksia lukion viimeisen vuoden talvella, viimeisinä koulupäivinä ennen ylioppilaskirjoituksia. En suoraan tällaisia, mutta samantyyppisiä. Nyt, viimeisen yliopistovuoden keväällä, opintojen viime metreillä ne jo lähes unohtuneet ajatukset ovat palanneet mieleen. Kysyin viisi vuotta sitten ja olen tänä keväänä kysynyt monta kertaa mielessäni samaa kuin Hetken hohtavan valon Esa, vaikka ehkä vähän eri kontekstissa.

Eihän tällaisessa tilanteessa ole mitään mieltä. Tällaisessa, että ei ole pienintäkään aavistusta, missä ensi syksynä on. Missä muutaman kuukauden päästä on. Voi olla periaatteessa missä vain. Voi olla jossain ihan huipulla, tai voi olla pudonnut jonnekin tosi syvään kuiluun.
Miten kaikki muut ihmiset sen tekevät, ihmettelin lukiossakin. Miten kaikki tekevät kaiken ihan normaalisti, tulevat syömään ruokalaan ja juttelevat kavereidensa kanssa ja ovat ihan rauhallisia, vaikka ylioppilaskirjoitukset ovat huomenna ja maa suorastaan järähtelee jalkojemme alla kaiken tämän tulevan muutoksen voimasta?
Miten ne muut ihmiset tekevät sen nyt? Kaikki vain puhuvat gradusta ja tekevät gradua ja suorittavat vihoviimeisiä kurssejaan ja tenttejään, kuin sellainen olisi osa ihan jokapäiväistä elämää. Kaikki elävät ihan normaalisti, vaikka oman maailman maanjäristys on millimetrien päässä.
Mikseivät kaikki vain luovuta? Mikseivät kaikki täällä kiru ja huuda ja huido ja ryntäile paniikissa ympäriinsä ja tukehdu ahdistukseensa ja itke ja ulvo ja kiroa?
Loppupäätelmä: Voihan olla, että joku, joka ei lue blogiani eikä keskustele kanssani muutamaa sanaa enempää silloin tällöin, kuvittelee hyvinkin, että mulla on kaikki asiat ihan superhyvin eikä mua ahdista koskaan ja kaikki vain menee aina ihan putkeen. Sellaisia ihmisiä voi olla paljon, jotka luulevat niin. Jännittävää.

Seuraava, jälleen minäkertojan ajatusvirtaa, ei tarvinne suurempaa selvennystä.

Katkeruus on myrkkyä, se tuhoaa hitaasti ihmisen joka katkeruutta kantaa. Se on kuin rautapallo jalassa, vetää mukanaan alaspäin, sen painon tajuaa, ja silti katkeruudesta ei luovu koska sen aarteen on ansainnut ja siitä kalliisti maksanut.
(s. 104) 

Tämä ajatus minun pitäisi kiinnittää magneetilla jääkaappini oveen niin suurella lapulla, että teksti peittäisi koko oven, enkä voisi olla näkemättä sitä joka ikinen kerta, kun haen syötävää, ja joka välissä muutoinkin, niin että teksti kenties kohta sitten olisi syöpynyt mieleeni ja imeytynyt aivoihini.

Vihaiseksi tuleminen on joskus ihan oikeutettua ja hyväkin asia. Vihan muuttuminen katkeruudeksi taas ei ole yhtään hyvä asia. On jostain kummallisesta syystä joskus niin nautinnollista velloa siinä tunteessa, että kuinka minua nyt onkaan kohdeltu väärin. Siinä tulee helposti luiskahtaneeksi jonnekin sellaiselle puolelle, jonne kenenkään ei pitäisi joutua. Kukaan muu ei siitä kärsi kuin ihminen itse.

Ja viimeiseksi, ihan loppukaneettina, ja ihan parhaana ja parhaiten mieleeni jääneenä teoksen ajatuksena, jonka lausun itselleni mielessäni nykyään tosi usein. En jaksa edes etsiä sitä tuolta teoksesta, sillä muistan sen ulkoa.
Tässä elämässä pitää jokaisella olla ihan omat pelastusliivit. 
Niin.
Jos aikoo selvitä tässä elämässä ja maailmassa, pitää löytää itselleen omat, itselle sopivat ja käypäiset pelastusliivit, joilla kellua.
Jollekin se voi olla blogin kirjoittaminen, toiselle lenkkeily, kolmannelle jooga, neljännelle elokuvien katsominen, viidennelle lukeminen, kuudennelle itsekseen oleminen ja niin edelleen.
Joku pelastusliivi pitää olla, ja se pitää löytää, jos aikoo selvitä.
Kukaan toinen ihminen se ei voi olla. Toinen ihminen ei voi toimia toisen pelastusliivinä, ainakaan kovin kauan.
Ei edes se heila helluntaina. (Tässä tuli se lupaamani aasinsilta.)

Siis pelastusliivien metsästykseen, jos sellaisia ei vielä ole!