Kesän kynnyksellä

Säät eivät pitkään aikaan ole näyttäneet siltä, mutta tällä viikolla sitten vihdoin. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kohta on kesä.

Myös mielessäni oli viime viikonloppuna lyhyt kesäinen hetki. En nyt saanut tätä muotoiltua paremmin. Mutta siis niin, että hetken mielessänikin tunsin sellaisen kesäisen leppeyden, josta ollaan oltu todella kaukana viime aikoina ja taas viikonlopun jälkeen. Sanoin eilen ystävälleni, että en kestä sitä, minkälainen olo mulla koko ajan on, enkä etenkään sitä, minkälainen ihminen musta on sen olon seurauksena tullut. Oma huonontuulisuuteni kuvottaa. Itseäni ja kaikkia lähellä olevia.

Mutta siis, viikonloppuna muistin taas hetken ajan, miltä tuntuu olla iloinen, miltä tuntuu nauraa oikein kunnolla. Jo pelkkä sen muistaminen havahdutti (taas) pohtimaan, onko siitä tosiaan niin kauan, kun viimeksi nauroin tällä tavalla. Lisäksi viikonloppuna muistin taas, millaista oli joskus silloin, kun oli lapsi. En pidä itseäni kovin aikuismaisena, ja pystyn mielestäni hyvin muistamaan, minkälaisia tunteita mulla oli tiettyinä lapsuuden ikäkausina, mutta viime viikonlopun kaltaisina hetkinä aina kunnolla ymmärtää, että lapsenomaisia onnenhetkiä tulee enää harvoin, ja silloin kun tulee, niistä pitää ottaa kaikki irti. 

Ja sitten ehkä asiaan?
Ilon aiheuttajia olivat a) veljen perhe, b) kaikki muut perheenjäsenet ja c) trampoliini.
<3 <3 <3 

Tää on taas niitä hetkiä, jona sanat eivät vain jotenkin riitä.
Olen aina rakastanut pomppimista. Siis ihan maassakin, omalla ponnistusvoimalla. Mulle nauretaan aina kotona, koska pompin ympäriinsä jatkuvasti.
Olen rakastanut yli kaiken niitä harvoja elämäni hetkiä, joina olen päässyt trampoliinille. Muistan elävästi, kuinka 6-vuotiaana kulutin koko Visulahden reissun pelkästään trampoliinilla posket punaisina pomppien. Ja 9-vuotiaana Puuhamaassa. Ja joka paikassa, missä vain trampoliineja on ollut.

Yläasteen telinevoimistelu-temppuilu-liikuntatunneilla olisin aina halunnut mennä vain trampalle pomppimaan, mutta en kehdannut, koska se oli siellä vauhdin ottamista varten.
Olen aina, koko elämäni, haaveillut omasta trampoliinista, mutta tiennyt, että se ei ole mahdollinen.
Viime kesänä en enää välittänyt siitä, kehtaanko ja onko noloa, kun huomasin trampoliinin veljeni pihalla. Menin pomppimaan ja huomasin pian, että kaikki muut aikuiset tulivat perässä.
Siitä se ajatus sitten muistaakseni lähti. Hankitaan meillekin tällanen. 

Trampoliinin hommaamisesta vanhempieni kotipihalle alettiin puhua vakavissaan joskus tämän vuoden synttäreideni aikaan.
Pari viikkoa sitten olin mukana ostamassa sitä. Vielä siinä vaiheessa en oikein uskonut sitä todeksi.
Viime viikonloppuna se pistettiin porukalla pystyyn. Vielä siinäkin vaiheessa tuntui vaikealta uskoa.

Annoin veljen lasten mennä ensin pomppimaan, kun trampoliini viimein auringon laskiessa jökötti takapihalla.
Kävin salaa pomppimassa yksin, kun lapset lähtivät syömään.
Sen jälkeen mua ei enää saatu sieltä pois.

Ja yhtäkkiä siinä sitä sitten oltiin. Kaksi veljeäni ja minä ja kasa lapsia, pomppimassa kilpaa trampalla, ja muistin yhtäkkiä, miltä tuntui olla lapsi, silloin joskus, niinä lapsuuden hetkinä, jona oli oikein kivaa. Naurettiin vaan ja riehuttiin ja naurettiin lisää, eikä ketään kiinnostanut se, että isä tuli nurkan takaa karjumaan, että "siinä on 140 kg painoraja!!!"
(Tosin pidimme kyllä huolen siitä, että painorajat eivät ylittyneet, eli emme pomppineet kaikki yhtä aikaa. Älkää siis huolestuko.) 

Muistin yhtäkkiä, miltä tuntuu olla tosi iloinen, millaista on, kun on ihan tosi tosi kivaa, eikä haluaisi lopettaa ikinä.
Hypin vielä, kun kaikki muut olivat jo siirtyneet makkaranpaistonuotion ääreen pakoon yön kylmyyttä. Kuulin, kuinka joku sanoi, että "vielä aamulla kun herätään, niin se on siellä pomppimassa".

Seuraavana päivänä lasten lähdettyä juoksimme veljeni kanssa kilpaa trampoliinille, pois alta risut ja männynkävyt, nyt kun trampalla oli tilaa eivätkä painorajat paukkuneet.

Muistin, että just tällaistahan se oli joskus viisitoista vuotta sitten. Äiti ja isä sisällä telkkarin ääressä, minä ja kaksi vuotta vanhempi veljeni ulkona riehumassa. Loikimme ja nauroimme kilpaa. Teimme vaikka kuinka paljon erilaisia variaatioita.
"Hypitään yhtä aikaa ylös ja alas."
"Sit tehään silleen, että sä hyppäät aina kun mä tuun alas."
"Sit tehään silleen, että hypitään tässä ympyrää, tahdissa."
"Sit tehään silleen, että mä makaan tässä keskellä trampoliinia ja sä pompit ympärillä."

Jäin pohtimaan, mikä siinä oli perimmäinen kiehtovuus.
Ehkä jonkinlainen rajattomuuden tunne. Normaalilla omalla hypyllä voi lentää korkealle ilmaan, melkein kuin lentäisi. Jos toinen hyppää vieressä samaan aikaan, lentää vielä korkeammalle, kun ei ole enää pelkästään oman ponnistusvoiman varassa. Vain turvaverkko on rajana. Jos ei jaksa itse enää hyppiä, saattaa saada ilmalentoja jo toisen hyppiessä vieressä. Lopulta vain toivoisi, että tramppa olisi vielä puolta isompi ja turvaverkko kaksi kertaa korkeampi, että mitään rajoja ei enää olisi.

Lihaskivusta päätellen se oli lisäksi ihan oikeaa liikuntaa. Miten joku niin kiva voi aiheuttaa niin kovan niska- ja jalkalihaskivun?!

Vielä lisää ilon pisaroita tihkui siitä, että Ismo Leikola oli lauantaina Neljän tähden illallisessa ja maanantaina postiluukustani kolahti uusi Ismo Leikola -paita! (En tosin kehdannut mennä se päällä illaksi töihin, vaikka aioin.)

Mutta kyllä Ismo Leikolakin jää auttamatta kakkoseksi, kun on mahdollisuus lentää turvaverkon rajoissa ilmaan. Näin on.