Elämässä on hetkiä, jolloin on iloinen omasta puolestaan.
Sitten on hetkiä, jolloin on onnellinen toisen puolesta.
Viime viikko oli sellainen viikko.
Elämässäni on kauan ollut kauan ollut ihminen, jonka viime viikolla näin uudessa valossa. Tiesin, että hän on tärkeä minulle, mutta viime viikolla huomasin uudella tavalla, kuinka tärkeä hän onkaan.
Ihminen, josta puhun, on pitkäaikaisin ystäväni.
Olen tutustunut häneen aloittaessani koulun. Olemme olleet samalla luokalla lähes koko ala-asteajan, koko yläasteajan ja lukioajan. Lapsuudenkotimme ovat lähekkäin. Olemme kulkeneet koulumatkoja yhdessä. Olemme olleet kirjeenvaihdossa. Teineinä olemme tehneet yhdessä telttaretkiä ja aikuisina koti- ja ulkomaanmatkoja.
Olen itse jotenkin huono ihmisten kanssa. Olen esimerkiksi jollain tavalla huono ottamaan ja pitämään yhteyttä ihmisiin. Siksi yhteyteni moniin ystäviin ja kavereihin on elämän varrella hiipunut. He ovat ajatuksissani, jotkut usein ja jotkut vähän harvemmin, ja kyse ei ole siitä, että en haluaisi pitää heihin yhteyttä. Jotenkin, syystä tai toisesta, se kuitenkin tuppaa olemaan vaikeaa.
Pitkäaikaisin ystäväni on ilmeisen hyvä pitämään ystävyyttä yllä. Sellaisina vuosina, jolloin ystävyytemme on uhannut kadota ollessamme kaukana toisistamme, tämä ystäväni on sinnikkäästi pitänyt yhteyttä ja muistanut minua aina. Olen yrittänyt olla hänelle samanlainen ystävä takaisin. On hänen ansiotaan, että ystävyytemme on säilynyt, ja se ystävyys on käsittämättömän arvokas asia.
Viime vuonna loppuvuodesta tämä ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin.
Sanoin hänelle, että olen onnellinen hänen puolestaan. Tarkoitin sitä. Kun sanoin sen, jotenkin konkreettisesti tunsin, että aivan oikeasti ja vilpittömästi todella olen onnellinen hänen puolestaan.
Häät olivat viime viikonloppuna.
Ajattelin kesän alussa, että minulle saattaa olla liikaa, että kummilapseni rippijuhlat ja pitkäaikaisimman ystäväni häät ovat peräkkäisinä viikonloppuina. Joskus jotkut asiat ovat jollain tavalla liiallisen tunteellisia. Olen kuitenkin nyt selvinnyt niistä molemmista, ja molemmista olen yksinomaan onnellinen.
Viime postauksessani kerroin, että olin kirjoittanut kummilapselleni kirjeen yhdeksi rippilahjaksi.
Viime viikolla, kummilapseni rippijuhlien iltana, istuin alas ja kirjoitin kirjeen pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Kuten koin pakolliseksi antaa yhdeksi rippilahjaksi kirjeen, koin myös välttämättömäksi antaa yhdeksi häälahjaksi kirjeen. Kirjeessä muistelin ystävyyttämme ja koetin kiittää siitä, ja kaikesta siitä valtavan paljosta, mitä olen ystävyydestämme saanut.
Häiden ollessa vain muutaman päivän päässä minulle selvisi, kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Olin jotenkin todella hermostunut. Hermostuminen sinänsä ei ole minulle uutta, hermoilen usein kaikenlaisia asioita. Nyt kuitenkin olin hieman huvittunut siitä, miksi olen niin hermostunut, vaikka minä en ole menossa naimisiin, eikä minulla ole juhlissa tällä kertaa minkäänlaista roolia, saan vain olla vieraana. Olen jopa kesän aikana nähnyt ainakin kaksi kertaa painajaista siitä, että olen tullut näihin häihin väärään aikaan tai arkivaatteissa.
Häitä edeltävänä päivänä minun oli pakko laittaa ystävälleni viesti, jossa varmistin, että olen ymmärtänyt vihkimisajan oikein. Olin tarkistanut sen kutsusta useita kertoja ja muistin sen ulkoa, mutta jostain tuli vielä viime hetken paniikki siitä, että entä jos olen kuitenkin menossa väärään aikaan sinne. Ajattelin, että jos varmistan sen suoraan ystävältäni, en voi olla paikalla väärään aikaan.
Hääpäivänä olin hermostunut ja jännittynyt ja haikea ja onnellinen ja kaikenlaista muutakin. Tuntui hyvältä, kun ystäväni viestitteli minulle aamulla ja kertoi olevansa kampaajalla. Odotimme yhdessä juhlaa.
Olin kirkossa tietysti ajoissa.
Pääsin kerrankin istumaan sellaiseen kohtaan, missä kukaan ei seisonut edessäni silloin, kun morsian astui sisään kirkon ovesta. Sain katsella kurottelematta ja esteettä. Vasta myöhemmin huomasin, että vaikka koko päivän ajan jossain oli aina puhelinkameroiden rivistö ja itsellekin jossain vaiheessa tuli mieliteko ottaa kuva, tuossa hetkessä minulle ei olisi tullut mieleenkään tuhlata aikaa valokuvaukseen. Halusin vain elää sen hetken.
Näin parhaan ystäväni isänsä käsipuolessa astelemassa hääpuvussa kohti alttaria.
Näin, miten he huristelivat hääautolla kotikylän läpi, saman kylän, jonka kujilla olemme kulkeneet vuosikausia.
Näin, kuinka hän istui tuoreen aviomiehensä kanssa pöydässä.
Näin, kuinka he tanssivat häävalssinsa.
Juhlatilaisuus oli sanalla sanottuna iloinen. Siellä ei vuodatettu kyyneliä. Tunnelma oli rento ja riemukas. Kun sinä päivänä otettiin kuvia, hymyä ei tarvinnut yhtään hakea eikä teeskennellä.
Tulin ajatelleeksi kaikkia näitä koskettavia asioita taas vasta seuraavana päivänä.
Hääpäivän kääntyessä jo kohti seuraavaa päivää isäni kurvaili hakemaan minua juhlista, kuin joskus nuoruusaikoina. Ystäväni halusi tulla tervehtimään isääni, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Siinäkin konkretisoitui jotain tärkeää. Menin sanomaan hääparille, että olemme nyt lähdössä, isäni tulee meidät hakemaan, ja ystäväni ensireaktio oli, että hän haluaa esitellä isäni myös tuoreelle aviomiehelleen, joka ei ole koskaan nähnyt isääni.
Vasta näin koko prosessin jälkeen ajattelin onnellisuuttani siitä, että voi olla toisen puolesta onnellinen.
Edelleen saan siitä kylmiä väreitä.
Millainen onni ihmisellä on, kun elämässä on säilynyt edes yksi pitkäaikainen, hyvä ystävä, ja millainen onni on, kun tämä ystävä saa kokea onnen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti