Med vänlig hälsning

Takana on viikko, jonka aikana vietimme ystävänpäivää.
Tänä vuonna tässä viikossa oli jotakin taianomaista.
Yleensä liitän kaiken taikuuden kaltaisen jouluun. Odotan joulun aikaan taikoja tapahtuvaksi, ja kun niitä ei koskaan oikein tapahdu, en ole siitä hirveän pettynyt. Joulussa on tarpeeksi taikaa itsessään.

Tänä vuonna ystävänpäiväviikko oli kummallinen, omituinen, ihmeellinen. Kukin itse valitkoon mielekkäimmän sanan sen perusteella, mitä kerron. Ystävänpäivän kunniaksi pari ystävällistä ajatusta.

Olen ensinnäkin itse löytänyt itseni tekemästä asioita, joita en olisi ajatellut tekeväni.
Uskallan sanoa, että tunnen itseni suhteellisen hyvin. Tiedän missä olen hyvä ja missä huono, mitä osaan ja mitä en osaa, ja mitä niin ollen teen tai en tee, mitä voin ehkä saavuttaa kovalla työllä ja mitä ei ehkä kannata edes lähteä yrittämään.
Elämäni taapertaa useimmiten tylsästi eteenpäin juuri noiden kaavojen mukaan.

Muutaman vuoden välein kuitenkin tapahtuu jotain ihmeellistä.
Kuulen sanovani jotakin, mitä en olisi vielä sekuntia aiemmin yhtään uskonut sanovani.  Ajaudun sillä tavalla mukaan johonkin, mikä vielä saman vuorokauden puolella on tuntunut täysin utopistiselta, tekaistulta, jota olisin pitänyt maailmankaikkeuden suurimapana vitsinä.

Kuten tämän viikon torstaina. Puoli tuntia aiemmin kauhistelin mielessäni, että "kuka hullu tollaseen nyt lähtee." Seuraavaksi joukolta, johon kuuluin, kysyttiin, lähtisikö joku meistä. Kuulin sanovani hiljaisuuden päätteeksi, että "olen käytettävissä." 

Tällaisina hetkinä mietin, tahdon uskoa ja ehkä uskonkin jonkun korkeamman voiman olemassaoloon. En puhu mistään tietystä jumalasta tai jumaluudesta, vaan jostakin salaperäisestä jostakin. Jotakin itsen ulkopuolistahan täytyy olla sellaisissa tilanteissa, jossa itse vain löytää itsensä tekemästä jotakin. Tällä hetkellä tällaisia, (onneksi) suhteellisen harvoja hetkiä elämässäni ajatellessani huomaan, että aikaisemmin niillä on ollut voimakkaan positiiviset seuraukset. Niiden ansiosta olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa, josta ei ole ennen tiennyt. Voisiko siis olla joku muu kuin minä, joku korkeampi, johon sittenkin voisi jollakin tavalla turvata, joka tuuppaa eteenpäin aina silloin tällöin, aina jonnekin?

Toisekseen, ihmiset. 
Viime aikoina olen pohtinut paljon ihmissuhteitani ja sitä, mitä niiltä haluan.
Koska kriiseily on elämäntapani, myös viime aikoina olen kokenut sellaisia helvetillisiä hetkiä, joina olen yksiselitteisen vakuuttunut omasta kelvottomuudestani ja merkityksettömyydestäni. Sekä ihmisten kesken että oman elämäni kannalta.
Olen myös ikävöinyt niitä ihmisiä, jotka ovat poissa. Niitä, jotka ovat kaukana. Niitä, jotka ovat lopullisesti poissa. Niitä, jotka ovat olleet vasta jonkin aikaa poissa, ja niitä, joita en ole saanut edes tavata, mutta jotka olisin halunnut tavata, joiden kanssa olisin halunnut jakaa monta elämäni hetkeä.

Viime viikolla postitin taas ystävänpäiväkortteja, koska korttien lähettely on niin kivaa. Jouduin miettimään sitäkin, kelle niitä lähetän. Kävin läpi myös sen ajatuksen, että kuka nyt minun ystävänpäivätervehdyksestäni välittää.
Tällä viikolla saamani kiitokset ja ystävänpäivätoivotukset saivat taas kysymään itseltäni, miksi edes mietin mitään sellaista, miksi olen niin kiittämätön, miksi tavoittelen aina sitä mitä en ole saanut tai voi saada. Ja ennen kaikkea, miksi juuri minä sitten kaikesta huolimatta olen ansainnut tällaisia ihmisiä elämääni.
<3

Sydämet. Ennakoin ystävänpäivää ottamalla varuilta takkini taskuun muutaman suklaasydämen. Sellaisen pienen, suklaatäytteisen, sydämenmuotoisen, punaiseen paperiin käärityn. Ajattelin, että voin antaa ne joillekin, jotka viikon aikana kohtaan.

Kävi niin, että en kohdannut oikein ketään. Tai jos kohtasin, en juuri siinä hetkessä muistanut sydämiä taskussani. Jälkeenpäin aina sitten ärsytti. Auringon laskiessa ystävänpäivän päätteeksi ajattelin, että ojennan ne joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Sekään ei sitten kuitenkaan tuntunut oikealta.

Ystävänpäivän jälkeisenä päivänä ja erityisesti illalla ajattelin monesta syystä, että mistään ei tule mitään ja haluan kaivautua jonnekin maan alle. Ajattelin, kuinka kovasti toivoisinkaan, että seuraavana päivänä tapahtuisi jotakin kivaa, odottamatonta, jotakin hyvää muutaman kurjan päivän jälkeen.
Siitä seuraavan päivän iltana piti taas pysähtyä pohtimaan, onko olemassa joku korkeampi voima, joku, joka kuulee toivomukset ja heittää tapahtumia ja ihmisiä eteen, ei koskaan silloin kun juuri niitä toivoisi tapahtuvaksi, vaan vain silloin, kun juuri niitä ei odota, mutta toivoisi ja tarvitsisi jotain.

Alle vuorokausi ajattelemani toiveen jälkeen, kaksi päivää ystävänpäivän jälkeen kohtasin ihmisen, jonka kohtaamista muutama kuukausi sitten kaikkein eniten odotin ja toivoin. Jota en ole nykyisessä elämässäni enää ajatellut, odottanut enkä toivonut. Jonka ohi nytkin olisin vain mitään huomaamatta kävellyt, ellei hän olisi ensin pysähtynyt. Sekunnin suora katsekontakti, ensimmäinen kohtaaminen, puoli vuotta viimeisen kohtaamisemme jälkeen, kuukausia kaiken tapahtuneen jälkeen.
Molempien täydellinen pysähtyminen, molemminpuolinen yllätys ja jopa ilo odottamattomasta kohtaamisesta. Molempien kiireiden keskelle tiivistetyt parin minuutin kuulumiset, puolittain yhteen ääneen, ja taas vasta jälkikäteen ihmettelen, miksi olen tuon ihmisen kanssa kuin jonkun läpeensä tutun kanssa, vaikka emme oikeastaan tunne.

Koska molemmilla on kiire, sen parin minuutin jälkeen pitää lähteä eri suuntiin. Hetkeä ennen lähtöä muistan ne sydämet.
Kaivan yhden sydämistä takkini taskusta, en sentään kaikkia, vaikka sitäkin hetken harkitsen. Annan sen hänelle, ja tiedän, että tämän takia en kohdannut ketään muuta. Tämän hetken juuri piti tulla, juuri nyt, juuri hänen kanssaan. Tämän hetken vuoksi emme kohdanneet aikaisemmin, emme koskaan silloin kun sitä toivoin.

Samassa hetkessä muistan, miten kovasti silloin puoli vuotta sitten olisin halunnut halata häntä, edes yhden kerran, ja kuinka silloin annoin tilasuuksien lipua käsistäni. Koska halaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan ole ollut oikein minun juttuni.
Nyt minun ei tarvitse pysähtyä kysymään itseltäni kertaakaan, tiedän, että tässä on nyt se hetki, jonka pitikin tulla.

"Saanko mä halata sua", kysyn sydämen annettuani ja ystävänpäivät toivotettuani, ja samalla se halaus jo tapahtuu, hän ennakoi sanatonta ajatusta, kehon kieltä, tulee eleellään vastaan ennen kuin ehdin oikeastaan edes kysyä.
Onneksi sen jälkeen on hirveä kiire, en joudu minkäänlaisiin ahdistaviin eroseremonioihin tai vaivautuneisiin "joo palataan nähdään joo katellaan joo heippa" -vuoropuheluihin, joita vihaan yli kaiken. Pikaisen halauksen jälkeen kirjaimellisesti juoksen pois paikalta ehtiäkseni sinne, minne alun perin olin menossa, ja hän lähtee omaan suuntaansa. Viimeiset sanamme ovat "Nähdään", vaikka en tiedä, missä me nyt nähtäisiin. Ehkä taas puolen vuoden kuluttua jossakin.

Kolme vuotta sitten joku tuntematon ojensi mulle ystävänpäivänä odottamatta kadulla paperiin käärityn karkin, jossa roikkui lappu, ja lapussa teksti: "Be realistic, expect miracles."
Tämän jälkeen ehkä uskon tuohon lauseeseen taas hippusen verran enemmän.