Jo parin vuoden ajan olen harkinnut jonkinlaisen joulukalenterin pystyyn pistämistä blogissani.
Kertaakaan en kuitenkaan ole päässyt itseni kanssa lopputulokseen siitä, mistä joulukalenteri sitten oikeastaan koostuisi.
Tänä vuonna keksin, että enhän minä mitään joulukalenteria edes tarvitse. Maaliskuukalenterille sen sijaan olisi kysyntää.
Kuten jo kai turhankin useasti olen maininnut, maaliskuu on minulle absoluuttisesti vuoden pahin aika. Sananmukaisesti marraskuun pitäisi olla kuoleman kuukausi, ja kuulemani mukaan se monille onkin. Minulle kuoleman kuukausi on kuitenkin yksiselitteisesti maaliskuu, jona luonto on yhtä raa'an ankea ja ruma kuin marraskuussa, mutta marraskuusta poiketen valo on kirkas ja paljastava. Marraskuun pimeys armeliaasti peittää maailman julmuuden. Maaliskuussa kuvottavan loskainen ja kurainen maailma loistaa alkukevään valossa. Lisäksi maaliskuuhun liittyy kuluneen elämäni varrelta eniten kuolemaa, rakkaiden menetyksiä ja surua.
Siksi tänä vuonna blogissa tarjolla maaliskuukalenteri.
Kunnianhimoinen tavoitteeni on koota jokaiselta maaliskuun päivältä talteen (vähintään) yksi positiivinen asia.
Pieniä ja suuria iloja. En ole koskaan osannut sanoa, kummat ovat arvokkaampia, eikä sitä kai tarvitsekaan osata eritellä.
Ajattelin, että voisin kiireisen (hehheh) elämäni keskeltä pysähtyä vaikka kerran viikossa blogin äärelle ja luetella kyseisen viikon ilot, yhden kultakin päivältä. Maaliskuu tulee siis olemaan aktiivisin blogikuukausi aikoihin. Pitäkää hatuistanne kiinni!
Koska olen niin innoissani tästä ideastani, niin aloitan vilpillisesti jo nyt, helmikuun kääntyessä kohti loppuaan. Iloisia asioita viime viikolta, ei nyt sentään joka päivältä, vaan näin alkajaisiksi vain muutama, esimakuna siitä, mitä tuleman pitää.
Tiistaina kävin liian pitkän tauon jälkeen hammaslääkärin tarkastuksessa. Olin valmistautunut pahimpaan, ja jo valmiiksi olin monesta syystä henkisesti surkuteltavassa tilassa. Hampaani tarkastettiin ja niistä otettiin myös röntgenkuva, koska sellainen on kuulemma hyvä ottaa noin kymmenen vuoden välein. Hammaslääkäri kehui hampaitani niin kauniisti, että sellaisia kehuja olen elämässäni saanut vain harvoin. Hän kehui hampaani ensin niitä tarkastaessaan ja sitten vielä tarkemmin tietokoneruudun röntgenkuvan äärellä. "Tosi hyvät hampaat, tosi hyvät!" Ette tiedä, millaista balsamia se oli niihin haavoihin, joita ala-asteaikana hammaslääkärikäynneillä saamani moitteet aikanaan aiheuttivat. Maitohampaissani oli aina jotain vikaa, milloin mitäkin, ja harjaustulokseni eivät ikinä kelvanneet. En tiedä, mitä tässä reilu kymmenessä vuodessa on tapahtunut, mutta jotain ihmeellistä epäilemättä. Ajattelin, että vaikka kaikki muu on ihan paskaa ja rempallaan, niin hampaat on hyvät! Kai sen voi ajatella jonkinlaisena lähtökohtana parempaan.
Yhtenä päivänä osallistuin yhdeksän hengen porukassa kädennostoäänestykseen, ekaa kertaa aika pitkään aikaan. Piti äänestää vaihtoehdoista x ja y. Valitsin mielessäni äksän. Ensin kysyttiin, kuka äänestää yytä. Huomasin, että kaikki muut nostivat kätensä ylös, minä yksin olin valinnut äksän. Salamana ajattelin, että mielipiteeni on väärä ja viallinen. Käteni lähti kuin vieteri nousemaan ylös, sillä enhän minä nyt voi poikkiteloin asettua, etenkään tällaisessa uusista ihmisistä koostuvassa porukassa.
Ja samalla hetkellä pysähdyin ajattelemaan, miksi. Jos annetaan kaksi vaihtoehtoa, ja olen valinnut niistä toisen, niin onko päätöksen pyörtämiseen riittävä syy todellakin vain se, että kaikki muut ovat eri mieltä? Onko se pätevä syy, onko sillä tekemistä sen kanssa, mistä tässä nyt on oikeasti kyse, mistä äänestyksessä on kyse?
Niinpä estin kättäni nousemasta. Seuraavaksi kysyttiin muodon vuoksi äksän kannattajia. Viittasin.
En osannut päättää, hävetäkö vai ollako ylpeä.
Päätin olla ylpeä siitä, että ainakin pysähdyin ajattelemaan sen sijaan, että olisin vain toiminut. Viime aikoina olen nimittäin soimannut itseäni siitä, että liian usein olen vain toiminut ajattelematta, ajattelematta ainakaan loppuun asti, tarpeeksi.
Myöhemmin mulle sanottiin, että "ethän sä ollut eri mieltä kuin ne, nehän oli eri mieltä kuin sä."
Niin.
Keskiviikkona toimin täysin tapojeni mukaisesti tilanteessa, joka on minulle uusi. Huomasin ja muistin taas, miltä tuntuvat muutos- ja murrosvaiheet elämässäni, miltä ne ovat aina tuntuneet ja miltä ne mitä luultavimmin tuntuvat jatkossakin, mitä ne vääjäämättä aiheuttavat.
Lyhyesti sanottuna: keskiviikkona keskellä päivää yksi viisitoistaminuuttinen lukkiutuneena lähimpään vessaan. Koko ruumiin voimalla ylitse hyökyvä itku. Hillitön käsien ja jalkojen tärinä. Ajatus, että ei helvetti, en kykene tähän. Lopulta silmien pyyhkiminen, naaman korjailu, ajatus, ei vaan tietous, että tästä nyt vaan jatkan, tästä nyt nousen, ei mitään hätää, tällaista elämäni nyt vain on, tällainen minä olen.
Muutaman tunnin kuluttua siitä illalla seminaaritapaamisessa, tilanteessa, joka jo oli minulle tuttu ja rutiininomainen, tylsä.
Tapaamisen lopussa oman ohjaavan professorin kohtaaminen, pari sinänsä merkityksetöntä sanaa, katsekontakti, yhteisymmärrystä viestivä hymy. Kotiin kävellessä ihmettelin, miten siitä voi tullakin niin paljon parempi olo. Ihan vain pelkkä muistutus siitä, että en ole yksin tässä helvetisti huojuvassa ja keikkuvassa veneessä. On joku, joka on kanssani samalla puolella, joka sitä venettä ohjaa. En joudu tekemään tätä yksin.
Perjantaina monta sattumalta kohdattua ihmistä menneestä elämästä. Ei ketään, joka aiheuttaisi hullua tunnevyöryä tai mitään negatiivista, pelkkä miellyttävä kooste ihmisistä, jotka tiedän, ja jotka vielä muistavat minut. Tunne siitä, että täällä olen, tänne kuulun, täällä on jo vuosien ajan ollut jonkinlainen paikka minua varten, täällä on mun ihmiset. Täälläkin.
Nyt sitten, näiden ajatusten pohjalta, kohti ilonaiheista koostuvaa maaliskuuta. Kutsun teidät kaikki jakamaan se kanssani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti