Elokuun viimeisellä viikolla tapahtui jotain suurta.
Sellaista, jota tapahtuu harvoin.
Asia,
joka tuottaa harvinaislaatuista iloa, inspiraatiota, hurmautumisen tunnetta.
Aikuisen elämässä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan, tällaiset
hetket ovat niin harvinaisia, että niihin suhtautuu kuin lapsuudessa kuultuihin
tarinoihin jostain kerran vuosisadassa kukkivasta, erityislaatuisen kauniista
kukasta.
Ja
ei, en lähtenyt toteuttamaan sitä samalla hurmoksella, jota tunsin sen jälkeen,
ja jolla aloitin tämän blogitekstin. Kokemuksen hienous avautui minulle koko
todellisuudessaan vasta, kun se oli ohi, kun olin kokenut sen, ja tiesin,
tiedän, että en osaa kuitenkaan kirjoittaa siitä, ei sellaisista asioista osaa
kirjoittaa, ja silti juuri nämä ovat sellaisia asioita joista on aivan
pakottava tarve kirjoittaa.
Jo
ihan pienestä asti olen haaveillut lentämisestä. Maan alle tai
syvänmerensukelluksille minua ei saisi, mutta kaikki lentämiseen liittyvä on
aina kiehtonut minua valtavasti.
Tuhlasin
tämän vuoksi aika pitkän ajan hyppimällä olohuoneen sohvalta alas,
räpyttelemällä käsiäni ja uskomalla, että opin kyllä lentämään, kun vain
tarpeeksi kauan tätä teen, kun vain hypyn jälkeisellä ilmassa olon hetkellä
löydän oikean tavan pysytellä ilmassa.
Muutama
vuosi sitten, yliopisto-opiskelujeni loppuvaiheessa, näin telkkarissa
tuulitunnelilentoa.
Ensin
en yhtään ymmärtänyt, mikä juttu se oli. Ihmeellinen tunneli, jossa ihminen
pääsi lentoon ja kieppumaan ilmassa ilman mitään näkyviä apuvälineitä. Ei
varjoa, liidintä, lentokonetta, mutta siellä tunnelissa ihminen vain pääsi
ilmaan, lentämään.
Tiesin
heti, että tuota minun on joskus päästävä kokeilmaan.
Paikkoja, joissa tuulitunnelilento on mahdollinen, on kuitenkin harvassa, eikä minulle muutenkaan ollut oikein selvää, miten sinne
mennään ja mitä sellainen vaatii.
.. ja
kun aloin varata aikaa lennolleni, en päässytkään nettisivulle. Yrityksen
nettisivu oli kaatunut lahjakortin ostoa seuraavana päivänä, ja puhelimeenkaan
he eivät vastanneet. Kuukauden kuluttua, kun olimme yrittäneet monta kertaa
uudestaan sekä nettivarausta että puheluita, tuli tieto, että yritys on menyt
konkurssiin. Saimme selville, että voisimme toki ottaa yhteyttä
kuluttaja-asiamieheen, mutta oikeastaan ei vain oikein kannattaisi ostaa
lahjakortteja. Lahjakortti on kuulemma vähän kuin ostaisi sian säkissä. Jos
yritys myy lahjakortin ja menee konkurssiin heti sen jälkeen, ei ostaja vain
sitten saa mitään.
Jostain
ajatus tuli mieleeni: nytpä minä menen sinne tuulitunnelilennolle.
Perille
kuitenkin päästiin, ja oltiin aivan ajoissa. Kävin ilmoittautumassa ja sain
kuulla, että koska olin jo täyttänyt lomakkeen, voin tässä nyt vain odotella
vielä puoli tuntia, ennen kuin lentokoulutus ja sen jälkeen varsinainen lento
voi alkaa.
Sitten käytiin läpi muutama perusasia: jokainen lentää ensin vuorollaan yhden kerran, sitten toisen kierroksen jokainen vuorollaan yhden kerran. Tuulitunnelin ovella sisään pitäisi vain kaatua, ei tarvitse osata muuta. Ohjaaja on jokaisen kanssa koko ajan tunnelissa ja pitää kiinni tarvittaessa. Kädet pitää pitää vartalon edessä, jalat vähän koukussa, koko vartalo vähän jäykkänä, ei liian jäykkänä mutta ei liian rentonakaan. Sopiva asento on jokaiselle vähän yksilöllinen. Tunnelissa ei voi puhua, sillä tuulelta ja tuulen vuoksi korviin laitettavilta tulpilta ei kuule mitään. Kommunikoimme käsimerkein. Muutama käsimerkki, kuten ”leuka ylös”, ”jalat enemmän koukkuun”, ”jalat suoremmiksi” ja ”rentoudu” käytiin läpi, ja ne pitäisi yrittää muistaa. Muuten yritettäisiin vain ymmärtää toistemme merkkejä. Toisella lennolla lentäisimme ohjaajan kanssa, ja silloin meidän ei itse pitäisi tehdä mitään.
Ohjaus oli todella selkeää, sujuvaa ja
ystävällistä. Kiitin erityisesti siitä jälkikäteen.
Näin
jälkikäteen voin sanoa, että suosittelisin tätä elämystä jokaiselle. Se sopii
mielestäni hyvin esimerkiksi korkeanpaikankammoiselle, joka kuitenkin haluaisi
kokea tällaisen elämyksen, sillä se oli koko ajan lempeä ja turvallisen
tuntuinen. Benji-hyppy oli aikanaan vähän epämukava putoaminen kohti meren
pintaa, mutta tämä lentäminen oli turvallinen pudottautuminen leijailemaan.
Ensimmäisellä lennollani en noussut kovin ylös, vaan palasin jatkuvasti
lattiatasoon ja vartaloni tuntui lähtevän helposti pyörimään ympyrää. Tunsin
itseni painavaksi, en noussut ylös, vatsani viisti melkein lattiaa. Välillä lähdin pyörimään ympäri tuulen mukana, mutta korkeuksiin en päässyt. Ohjaaja näytti minulle kaikki mahdolliset käsimerkit, mutta ensimmäinen lento meni kyllä ihan vain ihmetellessä. Ohjaaja tuli auttamaan parhaansa mukaan.
Päästyäni ensimmäiseltä lennolta ulos yksi vuoroaan odottavista kanssalentäjistä hymyili minulle kannustavasti. Se oli ainut hetki, jona mielessäni kävi ainainen ajatukseni jokaisessa tilanteessa, että olen huono ja kaikki näkevät, kuinka huono olen. Itse tuulitunnelissa ollessa ei ehtinyt ajatella, mitä muut ajattelevat.
Tuulen voimakkuutta oli kai lisätty toiselle lennolle, koska nyt pääsin kohoamaan vähän korkeammalle. Ymmärsin paremmin ohjaajan käsimerkkejä, vaikka kaikkea en vieläkään osannut tai ehtinyt tulkita.
Ja sitten tuli se paras osuus: ohjaaja otti minusta kiinni ja pääsin lentämään korkeuksiin. Kolme tai neljä kertaa lensimme tunnelissa ihan ylös ja laskeuduimme alas. Vaikka siinä sai kokea vapaan pudotuksen tunteen, missään vaiheessa ei kuitenkaan pelottanut eikä tuntunut ikävältä. Koska korkealle lentoja kuitenkin oli useita, kohoamisen ja liitämisen tunne tuli useamman kerran, siinä oli myös tarpeeksi yhdelle kerralle. Ei jäänyt sitä tunnetta, kuin minulle joskus huvipuistossa kivan laitteen jälkeen jää, että tämä loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Täällä ehdin päästä vähän nautiskelemaan.
Kun
kaikki olivat lentäneet kaksi kertaa, ohjaaja piti meille lentonäytöksen, jossa
hän teki hurjia syöksyjä ja temppuja ilmassa. Se oli valtavan hienon näköistä,
mutta sitä en kuitenkaan haluaisi ikinä itse kokeilla.
Nyt
olen tehnyt sen. Haaveeni on toteutunut. Olen lapsesta asti toivonut voivani
lentää, ja nyt olen lentänyt. Ja se oli juuri niin hienoa, kuin olin aina
ajatellut. Tai oikeastaan paljon hienompaa.
Lentäminen jätti myös ennenkokemattoman inspiraation tunteen. Tämä oli minun juttuni enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu ikinä. Tätä on saatava lisää.
Minulle tämä kokemus ei näyttäytynyt sellaisena elämyksenä, jonka haluaa kokea yhden kerran ja sitten suunnata kohti jotain uutta. Sen sijaan tästä tuli sellainen olo, että tämän oppisi vasta, kun sitä opettelisi kärsivällisesti pidempään. Vasta toisella lentokerralla aloin hahmottaa perusasioita, mutta oikeasti jotain voisi oppia, jos lentäisi monta kertaa ja keskittyisi siinä samalla kouluttautumiseen.
Mikä parasta, se on mahdollista. Voin varata uuden lentokerran, voin varata uusia lentokertoja monta kertaa. Voisin varata kokonaisen lentokurssin. Voisin opetella lentämään. Saisin siitä lentolupakirjan.
Sillä ei tekisi mitään, sillä minnekään lentotemppujen SM-tasolle en tähtää. Siitä ei olisi käytännön elämässä mitään hyötyä. Siinä oppisin vain tekniikoita, miten hallita itseäni ja ohjata omaa toimintaani tuulitunnelissa, noustakseni omin avuin korkeammalle ja kääntyilläkseni siellä eri suuntiin.
Siinä ei päällisin puolin kuulosta olevan mitään järkeä,
mutta jo pelkkä ajatus tuottaa minulle suunnatonta iloa.
Vielä en ole varaillut sen enempää jatkolemtoa kuin kurssejakaan, koska haluan miettiä eri vaihtoehdoista itselleni parhaan ja varata aikataulut niin, että pääsen sinne mahdollisimman todennäköisesti ilman, että sattuu alun kaltaisia vastoinkäymisiä.
Jatko on siis avoin,
mutta jatkoa seuraa, aivan varmasti, jos se vain minusta on kiinni.
Suosittelen lentämistä jokaiselle, jota se vähänkään kiinnostaa,
ja ennen kaikkea toivon näitä kuvaamiani ilon ja oman jutun löytämisen tunteita jokaisen koettavaksi tähän elämään.
Vautsi - olipa hieno juttu!
VastaaPoista