Ajattelin tänään puhua vähän sellaisesta asiasta, joka on ehkä vielä vuosikymmen sitten ollut normaali osa ihmisten arkea, mutta joka nyt näyttää kadonneen tyystin. Kirjeet. Ihan normaali etanaposti, muutoinkin kuin laskujen tai muiden virallisten yhteydenottojen muodossa. Tuttujen, kavereiden, ystävien, rakastavaisten toisilleen kirjoittamat kirjeet.
Päätimme ystäväni kanssa keväällä, että tänä kesänä kirjoitamme toisillemme kirjeitä. Olemme toteuttaneet sen aikeen. Ainakin itse olen nauttinut siitä suunnattomasti.
Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut, että kirjepaperia ei tunnu olevan enää missään. Alkukesästä kolusin ihan joka paikan, tavallisista marketeista suuriin tavarataloihin, erityisiä kirja- ja paperikauppoja myöten, mutta ei vain löytynyt. Kuorta kyllä oli jos jonkinlaista, mutta ei enää paperia, sellaista, jota vielä minun lapsuudessani oli yli mielikuvituksen kaikkien mahdollisten rajojen. Kun lapsena kirjoitin sukulaisille, kirjekavereille ja luokkatovereille, kirjepaperia oli kyllä mistä valita. Sain joka välissä synttäri-, nimppari- ja joululahjaksi uudenlaisia kirjepaperisettejä.
Nykyään olen kuullut monen kyllä kysyvän, miksei etanapostia enää tule.
No ehkä siksi kuulkaa, ettei sitä enää tueta. Mihinkäs kirjoitat, jos ei ole paperia.
Olen kaivanut kirjepaperia jostain vuosikymmenen takaisesta kätköstä ja hätätilassa käyttänyt myös ihan tavallisia muistilehtiön sivuja, jotka kyllä ovat ihan rumia ja tylsiä kirjeiksi.
Kirjeenkirjoitushistoriani alkoi 17 vuotta sitten. Ohhoh, aika hurja luku, omastakin mielestäni. Piti kolmeen kertaan laskea, ennen kuin uskoin sen todeksi. Mutta uskottava se vain on, seitsemäntoista vuotta sitten aloitin kirjeenvaihdon äitini tädin kanssa, äitini kannustuksesta. Se kirjeenvaihto kesti seitsemän vuotta, niin kauan, kunnes äitini täti ei enää kyennyt kirjoittamaan. Sen kirjeenvaihdon aikana kasvoin lapsesta nuoreksi. Kirjeissä tuli kaiketi kerrottua monenlaista.
Tuon ensimmäisen kirjeenvaihdon alettua innostuin kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta valtavan paljon. Mulla oli 6-7-vuotiaana kyltymätön hinku kirjoittaa kirjeitä. Kyselin aina äidiltä, kenelle seuraavaksi voisin kirjoittaa. Kirjoitin toisellekin äitini tädille, kirjoitin mummolleni, joka matkusti talveksi pois, kirjoitin kummitädilleni ja isän tädille, veljelleni armeijaan. Kuulemma ihmiset ilahtuivat kirjeistäni. Minusta on hauskaa ajatella, että en koskaan uskaltanut oikein näyttäytyä noille samoille ihmisille: heidän käydessään kylässä yritin viimeiseen asti piiloutua kirjahyllyjen taakse, kaappeihin ja sänkyjen alle. En uskaltanut puhua sanaakaan, en vaikka minulta kysyttiin jotakin. Kirjeiden kirjoittamista kuitenkin rakastin. Kirjoitin sydämeni kyllyydestä pitkiä kirjeitä jokaiselle, joka vain mieleeni juolahti. En pahastunut siitä, jos ihmiset eivät saaneet aikaiseksi vastata. Jos joku vastasi, ilahduin suuresti, sillä silloin pääsin kirjoittamaan uutta kirjettä.
Kun aloitin koulun, sain tietysti lisää kirjekavereita. Minulla oli koko ala-asteen ajan monia luokkakavereita kirjekavereina ja kirjoitin heille vähintään kerran viikossa. Parasta oli, kun omalla pulpetilla odotti luokkaan saapuessa monta taitettua paperiarkkia. Isoveljeni ihmetteli, miksi kirjoittelemme toisillemme kirjeitä, vaikka näemme joka päivä koulussa. Minä pidin sitä ihmettelyä niin typeränä, että en viitsinyt edes vastata. Nykyisin ihmettelen kyllä itsekin samaa. Erityistä hupia minulle nykyään tuottaa se, että vielä ala-asteen kuudennella luokalla raapustimme parhaan ystäväni kanssa toisillemme pitkiä kirjeitä harva se ilta. Aamuisin kuljimme samalla taksilla kouluun, ja usein aamun taksimatkan alussa toinen ojensi toiselle kirjoittamansa kirjeen, ja matka kului sitten hiljaisuudessa, toisen ollessa syventynyt kirjeeseen. Se oli silloin ihan luontevaa ja ymmärrettävää ja ehdottoman tarpeellista. Ilmeisesti joitakin asioita ei vain voinut sanoa, kysyä eikä kertoa mitenkään muuten kuin kirjeellä.
Ala-asteella luin ja lähettelin innokkaasti myös kirjeenvaihtoilmoituksia. Voi niitä ilon päiviä, jolloin joku vastasi lähettämääni kirjeeseen, ja sitä riemua, kun oma ilmoitukseni julkaistiin lehdessä ja postilaatikkomme alkoi tulvia. Minulla oli monta kirjeystävää eri puolilla maata, monen vuoden ajan. Jossain vaiheessa, viimeistään yläasteella, kaikki ne kuihtuivat yksi toisensa jälkeen, mutta yhä edelleen mietin usein, mitä noille ihmisille kuuluu ja mistä me oikeastaan kirjoittelimme, kun juttua tuntui riittävän monen kirjeen verran kuukaudessa monen vuoden ajan.
Yläasteen alkaessa eräs vanhemmanpuoleinen sukulaiseni piti minulle saarnan siitä, kuinka hän ei ymmärrä tätä nykyajan sähköposti- ja tekstarivillitystä. Hän pyysi, että minä ainakin pysyisin perinteisten kirjeiden kirjoittajana, enkä lopettaisi kaikkia kirjeystävyyksiäni. Olin pahimmassa murrosiässä ja tuollaiset puheet menivät aika tavalla ohi korvien. Muutenkin viimeistään yläasteen alkaessa kirjeiden kirjoittamisesta katosi hohto: aloin kai liikaa miettiä sitä, miten pitäisi kirjoittaa ja mitä pitäisi sanoa. Myöhemmin ajattelin, että osasyyllinen oli mahdollisesti eräs sukulaiseni, jolle olin kirjoittanut pienestä lapsesta lähtien, ja kun joskus 10-vuotiaana kirjoitin hänelle ns. tavallisen, kohteliaan kirjeen, hän ylisti sitä maasta taivaaseen ja kehui, kuinka "olet vihdoin oppinut kirjoittamaan kirjeen, niin kuin kirjeet kirjoitetaan: ensin kysellään toisten kuulumisia ja sitten kerrotaan vähän omia kuulumisia ja sitten..."
Yläasteella ainut kirjeenvaihtoni rajoittui hajanaiseen sähköpostitteluun parin ystäväni kanssa, ja yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaan oikeiden kirjeiden kirjoittamiseen tuolle yllä mainitulle sukulaiselle. Kirjoittamisesta oli kadonnut ilo, kun sille oli asetettu konventiot. Jatkuvasti mietin, miltä kirjeeni tuon ihmisen silmissä olivat näyttäneet kaikkien niiden vuosien ajan, joina "en vielä osannut kirjoittaa, niin kuin kirjeet kirjoitetaan". Kirjoitin, mutta hyvin väkinäisesti, sillä sama sukulainen tahtoi myös karsia kirjeistäni puhekielisyyden, enkä myöskään halunnut kirjoittaa hänelle niistä asioista, jotka olivat todella merkittäviä elämässäni: ihastumisista, kavereista ja kaikesta sellaisesta, mitä silloiseen elämään kuului. Yritin kirjoittaa kohteliaasti koulusta ja kaikesta, minkä katsoin "säädylliseksi", ja lopulta se viimeinenkin "oikea kirjeenvaihto" katkesi väkinäisyyteensä.
Merkittävimpiä kirjeitä yläasteajoilta ovat olleet itselleni kirjoittamani kirjeet, jotka avasin vuoden tai parin päästä. Myös parhaan ystäväni kanssa kirjoitimme toisillemme kirjeitä, jotka vuoden kuluttua avasimme yhdessä, luimme ja kirjoitimme taas. En tiedä, mihin sekin perinne on katkennut. Ehkä tulevaisuudenpelkoon.
Yliopistossa palauduin tavallaan uudestaan suorastaan ala-asteaikaisen itseni nahkoihin, kun tapasin erään erityisen miespuolisen henkilön. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, minun on vaikea ymmärtää, mistä oikein kirjoitimme ja miten sitä juttua riittikin, mutta tosiasia on, että vaikka näimme toisemme pari kolme kertaa viikossa, harjoitimme myös pitkien, pitkien sähköpostiviestien kirjoittamista useamman kerran viikossa. Vaikka tapasimme ja juttelimme jatkuvasti, kirjoitimme todellakin toisillemme niiin pitkiä sähköpostiviestejä joka toinen ilta, että niiden viestien kirjoittamiseen ja lukemiseen kului tunteja. Siis oikeasti, tunteja, ja valitettavasti en nyt liioittele. Se oli sitä aikaa, jona olin nuori ja jaksoin kirjoittaa iltakuudesta seuraavaan aamuneljään... ah, miten paljon mulla tätä nykyä onkaan vapaa-aikaa! :D Siinä vaiheessa voi kai olla kiitollinen sähköpostimahdollisuudesta, sillä en halua miettiäkään, miten opiskelijabudjetti olisi kärsinyt sellaisesta kirjepaperi-, kuori- ja postimerkkimäärästä. Puhumattakaan krampeista, joilta ranteet ja sormet ovat nyt säästyneet, vaikka aika hellinä ne sen näpyttelyn jälkeen olivatkin. Ja niskat. Voi hyvä ihme, miltä ne nykyään säästyvätkään.
Viime viikonloppuna keskustelin äitini kanssa siitä, kuinka kirjeet vielä joskus, ei edes kovin kauankaan sitten, ovat olleet ainoa yhteydenpitotapa. Ei mikään huvitus tai luksusta, vaan ainoa keino saada yhteys johonkin toiseen. Kuinka omituiselta se tuntuu nykyisessä maailmassamme, ja kuinka käsittämättömän paljon vähemmän hektiseltä. Kun nyt napsauttaa sähköpostin menemään vaikka toiselle puolelle maailmaa, se on sillä yhdellä napsauksella perillä. Monta viestiä ehditään vaihtaa puolen tunnin sisällä. Ennen jo yhden asian kysymiseen, sopimiseen, tarvittiin monin verroin enemmän. Jos sai päähänsä jonkun suunnitelman, se piti saattaa kirjoitettuun muotoon, hankkia kuori ja merkki ja odottaa, että etanaposti kulkee. Sitten piti odottaa, että toinen lukee kirjeen ja saa aikaiseksi vastata siihen. Ja sitten taas odottaa, että etanaposti kulkee, kunnes saa vastauksen ensimmäiseen kysymykseen, jolloin mielessä varmaan on jo viisi uutta. Kuinka hirvittävä ajatus, ja toisaalta niin kadehdittava. Olisko siinä pokkaa sit kellään yrittää inistä, että "ei mulla oo aikaa vastata sun kirjeeseen", joka nykyään tulisi takuulla jokaisen huulilta ihan automaattisesti? Ainakaan, jos sillä toisella olisi jokin hengenhätä?
No ehkä olisi, jos ja varsinkin silloin, jos se toinen olisi hengenvaarassa. Kirjeen saapuessa perille ei epäilemättä olisi enää mitään tehtävissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti