Kypsyminen

Mietin eilen lenkillä, miten jännittäviä prosesseja ihmisessä voi tapahtua, vaikka sellaista ei uskoisi itsekään. Yksi tällainen mielenkiintoinen prosessi on kypsyminen. Ainakin omalle kohdalleni on osunut valtavan monta asiaa, joihin olen huomannut ajan kuluessa vain kypsyneeni, ilman, että se olisi vaatinut mitään sen enempää. Sellainen asia, joka vielä pari vuotta sitten tuntui ylivoimaiselta, voi tänään tuntua jokapäiväiseltä rutiinilta, eikä siihen ole välttämättä vaadittu mitään muuta kuin ajan kuluminen ja sen myötä jonkunlainen sisäinen katsantokannan muuttuminen. Toki myös minulla on kokemusta järjettömän kivuliaista, pitkistä ja tuskallisista prosesseista, joiden avulla jostakin, milloin mistäkin, on päästy yli. Eikä siinä ole auttanut mikään sisäinen ja huomaamaton katsantokannan muutos.

On kuitenkin uskomattoman lohdullista, hienoa ja hämmentävää huomata, miten moni asia on tuntunut ensimmäisellä ajattelemalla ylitsepääsemättömältä, mutta sitten, kun se on tullut todella eteen ja ajankohtaiseksi, se on käynyt täysin luontevasti ja omalla painollaan.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun itse olin kolmannella luokalla koulussa, aloin kammota yläasteelle siirtymistä. Se johtui siitä, että silloisen parhaan ystäväni isosisko oli pian siirtymässä yläasteelle. Mielestäni se oli jotakin valtavan pelottavaa ja tuntui kamalalta, että se olisi itsellänikin joskus edessä. En voinut kuvitella, että niin isojen ihmisten kansoittamaan kouluun siirtyminen voisi ikinä onnistua minulta. Seuraavana vuonna, neljännellä luokalla, olin jo ihan paniikissa; parhaan kaverini isosisko kävi yläastetta ja oma isoveljeni oli hyvää vauhtia siirtymässä sinne. Hyvä, että en itkua vääntänyt isoveljeni kuudennen luokan kevätjuhlassa, kun ajattelin, että tämän jälkeen veljeni sitten olisi yläastelainen. Ja kohta minäkin sitten olisin. Enkä ikinä siitä selviäisi.

Kun minä sitten aloitin viidennen luokan ja veljeni yläasteen, kävi heti selväksi, ettei siinä ollut mitään kamalaa. Koko vuoden kuuntelin veljeni kertomuksia siitä, minkälaista uudessa koulussa on, ja tulin koko ajan vain kateellisemmaksi hänelle. Halusin itsekin päästä yläasteelle. Ala-aste alkoi tuntua ihan väärältä paikalta minulle. Asiaa ei parantanut se, että kävin viidennen luokan 5-6 B:llä, eli kuudesluokkalaiset olivat samassa luokassa jauhamassa siitä, kuinka heiltä kohta loppuisi ala-aste.

Kuudennen luokan alkaessa en iloinnut siitä, että kuuluin nyt koulun vanhimpiin. Olin pelkästään turhautunut ja ärtynyt, kun jouduin palaamaan pikkulasten kouluun vielä yhdeksi, sanoinkuvaamattoman pitkäksi vuodeksi. Mulla oli järjetön esimurrosikä, pahempi kuin mikään teinikriisi ikinä. Voi sitä onnea ja iloa, kun vihdoin pääsin ihan oikeasti aloittamaan seiskaluokan! Ei tietoakaan kolmen vuoden takaisesta, uskomattomasta kauhusta ja pelosta.

Myös rippileiri aiheutti minulle kylmänväristyksiä jo vuotta etukäteen. Muistan elävästi, kuinka vielä kesällä ennen kahdeksannen luokan alkua suorastaan itkin ajatellessani, että seuraavana kesänä mun pitäisi käydä rippileiri. En käsittänyt, miten voisin ikinä selvitä reilusta viikosta poissa kotoa, pahimmassa tapauksessa vain puolituttujen seurassa. Tuntui kertakaikkisesti siltä, että en selviäisi siitä.

Syksyllä selvisi, että en menisi riparille seuraavana kesänä. Sen sijaan viettäisin siellä jo hiihtolomani. Se olisi edessä vielä nopeammin kuin olin luullut.

Oli ihmeellistä, miten ajatukseen kasvoi yhden syksyn aikana. Syksyn rippikoulutapaamisissa siitä tuli itsestäänselvyys. En enää viettänyt hetkeäkään sen murehtimiseen, selviäisinkö siitä. Totta kai selviäisin! Loppusyksyn ja talven vain odotin pääsyä leirille. Edellisen kesän pelot tuntuivat todella kaukaisilta.

Koko seiskaluokan olin tuskissani veljeni puolesta, jolla päättysi pian peruskoulu. Kammosin ajatusta siitä, että veljeni sylkäistäisiin ulos kaikille pakollisen koulun turvasatamasta, valintojen mahdottomaan maailmaan, josta ei ikinä enää olisi ulospääsyä. Vaikka tiesin, että hänen tiensä johti vain yläasteen viereiseen rakennukseen, kaikille tuttuun lukioon, tuttujen ihmisten ja opettajien sekaan, kurkkuani kuristi hänen puolestaan. Ja itseni puolesta, sen takia, että se aika ei itseltänikään enää olisi kovin kaukana. Se ei tuntunut minusta hienolta, se tuntui karmivalta.

Viimeistään ysiluokan syksyllä, jolloin peruskoulun jälkeiset valinnat tulivat ensimmäistä kertaa puheeksi, olin pelkästään innoissani. Taas joku prosessi oli päättynyt, ennen kuin ehti edes alkaa. Minusta oli pelkästään mukavaa miettiä, minne hakisin ja mitä peruskoulun jälkeen haluaisin tehdä. Kahden vuoden takainen kurkunkuristus oli taas mennyt käytännöllisesti katsoen hukkaan.

Kasiluokan äidinkielen tunneilla puhuimme wanhojentansseista ja menin siitä ihan paniikkiin. En kestänyt ajatusta, että wanhojentanssit voisivat joskus olla minullekin ajankohtaisia. En edes muista, mikä siinä niin karmi, mutta jotenkin oli liian tuskallista tietää, että joskus olisin lukion vanhin, minun pitäisi tuhlata rahani kalliiseen pukuun ja luovia tanssitapahtuma läpi jonkun ikäiseni pojan kanssa. Ajatus oli todella ylivoimainen. En kestänyt sitä.

Vuotta myöhemmin, veljeni vanhojentansseja seuratessa, aloin jo suunnitella, minkälaisen puvun itse hankkisin ja kenet haluaisin parikseni. Olin niistä suunnitelmista iloinen.
Kaksi vuotta sen jälkeen, omissa vanhojentansseissani, olin ihan liekeissä.
Hukkaan meni taas se pelko ja huoli.

Abivuoden syksyllä en ollut muiden abiturienttien tavoin iloinen ja ylpeä siitä, että kuuluimme nyt koulun vanhimpiin. Itkin salaa, ahdisti niin, että luulin kuolevani. En halunnut joutua itseni armoille, kauas kotipaikkakuntani lukion turvasatamasta. En halunnut eroon tutuista kavereista, koulusta, opettajista, opiskelurytmistä, kodista, kaikesta. En sietänyt ajatusta siitä, että minulla ei ollut aavistustakaan, missä vuoden kuluttua olisin.

Koko abivuoden syksy kului minun osaltani saman hiljaisen ahdistuksen ja kapinoinnin parissa. Olin kauhuissani tulevaisuudesta, olin kauhuissani ylioppilaskirjoituksista, pääsykokeista, kaikenkattavasta epävarmuudesta, siitä, että kaikesta tutusta irtirepiytyminen läheni vääjäämättä, eikä sitä voinut estää. Monina abivuoden pimeän syksyn iltapäivinä luulin kuristuvani hengiltä siihen ahdistukseen. Samaan aikaan ympärilläni hääri iloisia ikätovereita, suunnittelemassa penkkareita, suunnittelemassa viikonlopun bileitä, elämässä hetkessä. Heille tulevaisuus ei tuntunut olevan viimeinen tuomio. Heidän tulevaisuutensa tuntui rajoittuvan käsillä olevaan hetkeen, iloon siitä, mitä oltiin nyt. En voinut välttyä ajatukselta, että minussa oli jotain vikaa. Jokin virhe ohjelmoinnissa, niin sanotusti.

Kuinka sitten kävikään?
Pari viikkoa ennen penkkareita kaikki valkeni minulle. Joululomalla olin suuren ahdistuksen ajamana tehnyt lopulliset päätökset siitä, mihin hakisin. Olin listannut pääsykoepäivät ja -kirjat. Koko tammikuun olin sydän kurkussa juossut ympäriinsä kokoamassa penkkaripukua joulualennusmyyntien irrallisista vaatekappaleista.

Pari viikkoa ennen penkkareita, eräänä kauniina helmikuun alun iltana, stressi oli loppuun stressattu.
Yhtäkkiä olin onnellinen. Tiedostin yhtäkkiä kirkkaasti olevani nuori ihminen, eläväni ikimuistoista aikaa, juhlivani pian koulun loppumista. Yhtäkkiä näin ne kaikki mahdollisuudet, joita edessä häämötti. Tulevaisuus ei ollut enää rotko johon pudottiin, yhtäkkiä minulla oli siivet, joilla lentää.

Ja lensin.
Lensin läpi penkkareiden ja abiristeilyn, olin iloisempi kuin koskaan ennen ja säälin kaikkia maailman absolutisteja kumotessani gin toniceja ja juostessani parhaiden ystävieni kanssa laivan kannella.
Selvitin ylioppilaskokeet, aloitin pääsykokeisiin lukemisen. Juhlin ylioppilasjuhlani. Juoksin pääsykokeissa. Yhdellä rysäyksellä kaikki se, mitä olin niin kammonnut, oli ohi, ja vaihtoehtona oli vain odottaa.

Heinäkuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2010 postilaatikkoomme saapui kirje, joka antoi minulle seuraavan viisivuotissuunnitelman.

Huoleni olivat pois pyyhkäisty - hetkeksi. Heti ensimmäisen yliopistovuoden syksystä aloitin järjettömän stressaamisen joka ainoasta asiasta.
Kaikkein eniten olen kammonnut ajatusta valmistumisesta. Siitä, että jonakin päivänä minut säälimättä potkaistaan pihalle täältä yliopiston luomasta turvasatamasta. Kuinka monet itkut olenkaan sen vuoksi itkenyt, fuksivuodesta lähtien.

Tänä keväänä keksin ensimmäistä kertaa, että valmistumiseen on jo matkaa fuksivuotta vähemmän, ja että se on todella hieno asia.
Viime viikonloppuna hypin ja kiljuin riemusta huomatessani, miten lähellä valmistuminen on, miten selkeältä kaikki vihdoin näyttää.

Joten. Mitäs me puhuimme siitä kypsymisestä?
En tietenkään sanoisi, että itku ja huolehtiminen ovat menneet aivan hukkaan, kuten tuolta aiemmasta voisi saada kuvan. Ainakin abivuoden syksy tuntui jälkikäteen joltakin sellaiselta, joka oli vain pakko käydä läpi voidakseen päästää irti.
Varmasti monessa muussakin asiassa juuri se etukäteinen pelko ja huoli ovat olleet osa prosessia, jonka tuloksena kaikkeen on kypsynyt.
On tietysti asioita, joihin en ole kypsynyt ajallaan.
Yksi tällainen asia on ajokortti. Jo lapsena ahdistuin siitä ajatuksesta, että minun pitäisi ehkä joskus mennä autokouluun ja ajaa autoa. Ajatus ahdisti suunnattomasti edelleen siinä vaiheessa, kun autokoulun aloittaminen tuli ajankohtaiseksi. Ei puhettakaan, että se olisi lieventynyt - päinvastoin. Silti vain pakotin itseni sinne.
Lähes vuoden kuluttua autokoulun aloittamisesta, siinä vaiheessa, kun ajokortti viimein oli kädessäni, minusta alkoi ensimmäistä kertaa tuntua, että nyt voisin olla valmis. Satojen ajokilometrien jälkeen, siinä vaiheessa, kun ei vain enää kerta kaikkiaan jaksanut pelätä, ahdistua ja panikoitua enää.
En tiedä, olisiko minun pitänyt siirtää autokouluni aloittamista ahdistuksen vuoksi. Jos en olisi pakottanut itseäni siihen, olisiko autokoulun aloittaminen joskus muodostunut vähemmän ahdistavaksi ajatukseksi, jos vain olisi antanut ajan kulua?
Sitä ei voi tietää.

On kuitenkin lohdullista, että jokin omassa mielessä kuitenkin prosessoi asioita, silloinkin, kun itse ei sitä tiedosta. Että ylitsepääsemättömistäkin asioista voi tulla mahdollisia. On mahtavaa huomata, että sellainen todella on paitsi mahdollista, myös odotettavaa.

Eiköhän tästä siis selvitä eteenkinpäin.