Juhannusjuttuja

Päätin kertoa jotain vuoden 2016 juhannusjuhlinnoistakin, kun bloggailussa on taas vaihteeksi päästy vauhtiin.

Juhannusaattoiltana kävin lenkillä, vaikka mittari näytti 33 astetta. 30 helleastetta on tähän mennessä ollut aivan ehdoton raja lenkille menoon, aivan ehdoton, sellaisessa kuumuudessa juoksemisessa ei mielestäni ole mitään järkeä. Nyt oli kuitenkin niin hirvittävä morkkis päivän menneistä ja illan tulevista syömingeistä, että pakko oli.
Totesin, että ei olisi kannattanut, enkä suosittele.

Vietin iltaa ystävän seurassa porukalla, jossa oli kivointa taas vähään aikaan.
Ihmeellistä oli, että onnistuin olemaan syömättä ihan liikaa.
Muistin pitkästä aikaa myös sellaisen ihmeellisen asian, että kortinpeluusta voi innostua. Elämässäni on jo useita kertoja toistunut sama kaava: pienikin kilpailuhenki herättää sisälläni paniikin, joten inhoan kaikenlaisia pelejä, varsinkin kortinpeluuta, jossa tarvitaan jonkinlaista  taktikointikykyä, tuuri ja satunnainen säheltäminen ei riitä. Kortinpeluun ehdottaminen aiheuttaa siis vielä mittavamman paniikin kuin joku muu peliehdotus. Ja sitten yhtäkkiä se onkin kivaa.

Onnistuin luistamaan ensimmäiseltä pelikierrokselta vedoten siihen, että en osaa tätä peliä, mutta toisella kertaa en enää keksinyt tekosyitä. Kompuroin pari peliä läpi tärisyttävässä ahdingossa ja sitten yhtäkkiä keksin, että eihän tässä ole syytä ahdistua. Vielä puoli kahden maissa yöllä olisin halunnut jatkaa pelejä, kun toisilla ei enää into riittänyt.

Kahdelta yöllä laitoin yhden WhatsApp -viestin, joka varmaankin jäi historiaan vuoden 2016 juhannuksen suurimpana juttuna.
Jos on koko kevään oikeastaan halunnut laittaa yhden viestin, mutta ei kuitenkaan ole kehdannut, niin eikö juhannusyönä kahdelta ole oikea aika se laittaa, sen sijaan että lähtisi mitään kukkia keräämään tai kaurapeltoon kierimään?
Järkytyin, kun vastaus tuli, kymmenen minuutin kuluttua.
Juhannuksen suurimmaksi kysymykseksi näiden viime postaukssissa herättelemieni elämänfilosofisten kysymysten jatkeeksi jäi nyt, kannattiko se viesti laittaa, ja kannattaako sitä katua. 

Että jos on jotain tehnyt, eikä sitä enää tekemättömäksi saa, ja kun kyse on kuitenkin vain WhatsApp -viesteistä, ja kun toisen osapuolen päähän ei voi mennä ajatuksia lukemaan, niin kannattaako niitä jäädä pohtimaan siltä kannalta, että miksi voi miksi. 
Ei ehkä kannata, mutta silti jää, ja löytää itsensä kysymästä kannattaako ja miksi tai miksi ei. 

Tällaisissa tilanteissa lohdullisinta minulle on ajatella, että kaikella on tarkoitus. En oikein kyllä usko siihen, mutta se on ajatus, jota mielelläni pidän mielessäni. Ajatus pohjautuu jostain joskus lukemaani faktaan, että maanjäristys alkaa, kun jossain satojen kilometrien päässä joku perhonen värisyttää siipiään. En muista miten ne kaksi asiaa tarkalleen sitten yhdistyivät toisiinsa, mutta siihen kuitenkin pystyn elämässäni samastumaan: mikään ei tapahtuisi juuri näin, ellei joku ihan mitätön asia olisi sysännyt toista mitätöntä asiaa liikkeelle ja sitten dominoefektinä asiat vain suurenevat.

Muistelin tänään kahta erityisen merkittävää menneeseen elämääni kuulunutta ihmissuhdetta ja huomasin, että kumpikin lähti liikkeelle lähtökohdista, jotka silloin olivat täysin turhanpäiväisiä ja mitättömiä. Jälkeenpäin voi ajatella, että sinä päivänä oli kohtalon hetki, suuri pyörä liikahti liikkeelle jossain, minne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu, ja silloisen itseni mielestä olen vain tylsästi lähtenyt tavalliseen arkipäivääni, täysin sattumalta osunut tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan, jossa kyseinen ihminen oli yhtä aikaa, täysin harmittomasti olemme jotenkin kohdanneet, mitään eeppistä taustamusiikkia ei kuulunut, ei edes mitään sellaista odottavaa maan järähtelyä, ei mi-tään, ja sitä tylsää tavallista hetkeä sitten jälkikäteen muistelee päivänä, jolloin kohtalon sormi ohjaili meitä.

Niin että jos se WhatsApp -viestikin kello kahdelta juhannusyönä on edes jonkinlainen pieni osa suurta suunnitelmaa. Niin ei kannata katua. On lupa olla kantamatta huolta, on lupa olla iloinen.

Juhannuspäivänä meloin kanootilla lammella kiskomassa haravalla vesiheiniä juurineen irti jorpakosta. En ollut ikinä melonut kanootilla ja muutenkin ilmassa oli taas kaikki kohtalon merkit, kun isäni viimeinen kommentti oli, että "ei se kovin helposti kaadu", mutta hyvin kaikki meni. Ehkä siksi, että kanootti törmäili rantoihin joka kolmannella vedolla.

Juhannuspäivän iltana kävin ystäväni seurana lavatansseissa. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin juhannustanssit.

Viimeinen, mitä juhannuspäivän jälkeisenä yönä näin, oli ystävältä tullut WhatsApp -viesti puoli tuntia eroamisemme jälkeen: "Oot kyllä kultaa. <3"

Hyvä juhannus oli siis.