Kolmas blogikesä alkakoon

Viime ajat ovat olleet huonoja ja mitäänsanomattomia, myös muualla elämässä, ei ainoastaan blogissa.
Ajattelin pitkään, että enää en tule blogiin muuta kuin poistaakseni sen.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua enää blogata. En halua kirjoittaa elämästäni, en halua että kaiken maailman ihmiset saavat tietää siitä. Elämässäni ei ole mitään, mistä haluaisin kirjoittaa tai mihin liittyviin kysymyksiin haluaisin vastata yhtään enempää kuin on pakko.


Ainoa syy, miksi en poistanut blogiani, on se, että kammoan kaikkea lopullista.
Kammoan menetyksiä, pieniäkin, ja vielä enemmän suuria.
Kaksi- ja puolivuotias blogi on laskettavissa vähintään keskisuureksi asiaksi.


Sitten kävi niin kuin aina tähänastisessa elämässäni aina lopulta on käynyt.
Aina lopulta voittava ajatus siitä, että eihän tässä mitään hätää ole, tuulta päin vaan. Blogi jatkuu, ei kenenkään muun vuoksi, kuin itseni vuoksi. Koska voin ja haluan kirjoittaa sitä, ja voin ja saan kirjoittaa siihen ihan mistä haluan.


Kirjoitan siis pari havaintoa tältä alkaneelta, kolmannelta blogikesältä. Ihan vain pari havaintoa, jotka viime aikoina ovat tulleet vastaan.


1. Persoonallisuus ei ole hyve. Tämä ei ole uusi havainto, mutta jälleen uudella tavalla minulle viime aikoina avautunut. Maailma kuuluttaa persoonallisuuden perään, ihmisiä kehotetaan poikkeamaan massasta, erilaisuuden arvokkuudesta jauhetaan kauniita, tyhjiä sanoja.
Todellisuudessa erilaisuus koetaan vaaraksi, joka pitää kitkeä pois.
Erilaisuus on vika, sille pitää antaa diagnoosi.
Erilainen yksilö tuhoaa yhteisön.
Sallituista mitoista millinkin poikkeava erilaisuus pitää siis tuhota, ennen kuin se itse ehtii aiheuttaa tuhon ennusteita.
Ajatus, kehä, joka tulee vastaan joka käänteessä, ja joka kerta toisensa jälkeen vain jää mieleen pyörimään.

2. Myöskään periksiantamattomuus ei ole (aina) hyve. 
Olen aina ollut ylpeä siitä, miten sinnikäs olen.
Niinäkin päivinä ja hetkinä, joina muuten en usko itseeni yhtään, joina en pysty kaivamaan itsestäni mitään muuta hyvää, voin aina nojata siihen, että sentään olen sinnikäs ja periksiantamaton, en anna periksi. Se on yksi harvoista asioista, joista olen elämässäni ollut itsessäni ylpeä.

Muutama viikko sitten elämä heitti kuitenkin eteen käytännön elämän esimerkin kysymyksestä, joka jo aiemminkin on pyörinyt mielessäni: onko periksiantamattomuus sittenkään aina, tai edes usein, hyve?

Kylppärin lavuaari ei enää nimittäin vetänyt, hanasta laskettu vesi jäi sinne lillumaan ikuisuudeksi ennen haihtumistaan.
Päätin jostain vihoviimeisestä syystä, että enpäs muuten kutsu ketään apuun, minäpä hoidan tämän nyt ensimmäisen kerran itse.
Purin lavuaarin alla olevat pömpelit osiin, putsasin putket, olin ylpeä itsestäni
ja sitten en saanut lavuaaria enää koottua.

Yritin yhden illan, puolen yötä, seuraavan aamun, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivän korvalla juolahti ensimmäistä kertaa mieleen, että pitäiskö kutsua joku apuun. 
Apu tuli ja asia oli kunnossa kymmenen minuutin sisällä.

Niin, että jos ihminen on sinnikkyydellä varustettu, niin olis varmaan ihan kätevää, jos sillä ihmisellä olis myös jonkinlaista harkinnankykyä sen suhteen, mihin pisteeseen asti kannattaa hakata päätä seinään ja milloin olisi jokaiselta kannalta katsoen parasta luovuttaa / siirtyä muihin aktiviteetteihin.
Tämä ajatus ei siis koske yksinomaan lavuaarin purkamista, vaan ihan soveltuu yleiseksi elämänfilosofiseksi kysymykseksi.

3. Kumman kaa -tv-sarja = Elämäni uusin rakkaus
En ole kovin innokas tv:n katsoja, mutta vapaa-ajalla tykkään katsella tv-sarjojen dvd-boxeja. Kai siinä kiehtoo se, ettei tarvi odottaa seuraavaa jaksoa vaan saa katsoa vaikka kaikki putkeen, saa kelata ja katsoa uudestaan, saa yhdellä kertaa tutustua kunnolla koko henkilöhahmokaartiin eikä tarvi sekoilla puolen tunnin pätkissä viikon välein siitä, kuka kukin oli.

Koska pienet ja suuret luopumiset ovat minulle vaikeita, on aina kriisin paikka, kun tv-sarja on loppuun kaluttu, ja pahinta on, jos tietää, että sitä ei tule enää ikinä lisää.
Esimerkiksi Klikkaa mua -tv-sarjan jälkeen olen ajatellut, että koskaan enää en voi tällä tavalla kiintyä mihinkään tv-sarjaan, koskaan enää ei mikään voi olla yhtä hyvää.

Sitten on oikeasti aidosti maailman ihanin tunne, kun vaikka kuinka pitkänkin ajan kuluttua löytää jonkun uuden rakkauden.
Kumman kaa -sarja. Anne ja Ellu -henkilöhahmot. 
Pyörinyt telkkarissa kymmenen vuotta, uusintoina ja uusintojen uusintoina.
Tulen siis jälkijunassa, kuten aina.
Mutta mitä sitten. Parempi nyt kun ei koskaan.

Se maailman ihanin tunne, kun saa nauraa niin, että pysähtyy ajattelemaan, kuinka pitkä aika on siitä, kun nauroin tällä tavalla. Kun nauraa niin paljon, että pystyy oikein tuntemaan, miten ikä pitenee.

Ja se vireillä pysyvä mielenkiinto, kun jaksot jaksaa katsoa vain uudestaan ja uudestaan ja aina uudestaan, kun katsontakertojen toistaminen ei kuluta hyvän tuulen ja huumorin voimaa. Parasta asiaa, mitä tässä koko maailmassa ja elämässä on.
Päinvastoin. Jaksoja uudelleen katsoessa löytää aina jotain uutta, huomaa asioita, joita ei ennen huomannut, ymmärtää syvemmin, kun henkilöhahmot ovat tutumpia, huomaa pieniäkin vivahteita, niitä, joita ensimmäisellä tai toisella katselukerralla ei edes voi huomata.
Ja sitten minun kaltaiseni ihminen poimii niitä tutkijan mielenkiinnolla ikään kuin käteensä pyöriteltäviksi ja suuri elämänilo seuraa siitä, kun miettii, miksi näin, miksi juuri näin. Mitä käsikirjoittaja on ajatellut luodessaan tällaisen hahmon, mikä on tämän pienen kohtauksen funktio, mikä on tarkoituksellista ja mikä ehkä improvisaation tulosta, mitä arvoja ja asenteita tämä sarja välittää, millaisen viestin kukin katsoja tästä saa, mitä tämä kertoo meidän ajastamme, mitä kaikkea tällä voidaan tarkoittaa ja miksi. Ihan mahtavaa, että dvd-boxin mukana on myös näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentaareja ja haastatteluja, kunpa niitä olisi vain paljon enemmän.

Kumman kaa -sarjan myötä tein siis jälleen analyysin siitä, millaisesta huumorista pidän. Miksi Ismo Leikola, miksi Klikkaa mua, miksi Kumman kaa ovat suuria fanitukseni kohteitani ja miksi joku muu ei ole.
Kaksimielinen huumori ei viehätä, ei ainakaan liiallisena. Siksi stand up -komiikka yleensä ei kiinnosta ja Ismo Leikolankin jutuista voisi ihan hyvin leikata osan pois.
Huumorin pitää olla tarpeeksi yksinkertaista. Yksinkertainen, toisin sanoen tyhmä huumori on sitä, mikä minut saa nauramaan. En halua joutua miettimään yhtäkään ylimääräistä hetkeä ennen nauruun purskahtamista.
Huumorin takana pitää kuitenkin olla joku ajatus. Se voi olla vaikka kuinka yksinkertainen, mutta jokin ajatus pitää olla. Sen pitää olla siis ratkaisevan puoli askelta kauempana ihan kaikkein yksinkertaisimmasta ja tyhmimmästä huumorista.


Tästä on hyvä jatkaa.