Korkit auki

Olin viime viikonloppuna juhlissa, joiden jälkeen totesin sekä itselleni, juhlien järjestäjälle että jokaiselle vastaantulleelle, että "oli kyllä parhaat juhlat, joissa olen aikoihin ollut."

Miksi?
Syitä on monia.
Yksi syy on kaiketi se, että viimeisten kuukausien aikana olen ollut vain harvoissa juhlissa. Juhlat kävivät siis vaihtelusta.
Suuri syy on se, että juhlat olivat täynnä tosi kivoja ihmisiä.

Suurimmaksi tekijäksi mielessäni nousi kuitenkin eräs ihan muu asia. Sellainen juttu, joka on valitettavan suuri osallinen valtaosaa muista kulttuurimme juhlista. Jota ilman juhlia ei voi meidän maassamme edes kuvitella. Ainakaan iltaan sijoittuvissa juhlissa, ainakaan nuoreksi laskettavien ihmisten iltaan sijoittuvissa juhlissa, joita voisi myös bileiksi nimittää.

Alkoholi. Aina muulloin sitä on, nyt sitä ei ollut. Ehkä elämäni ensimmäistä kertaa juhlin illalla, hyppäsin musiikin soidessa täydelle tanssilattialle ihmisten sekaan, salin täydeltä ihmisiä, puhetta ja naurua, ihan tavalliset juhlat, ja kuitenkin poikkeukselliset, koska yksi juomavaihtoehto puuttui.

Tulin siihen tulokseen, että alkoholin puuttumisen vuoksi juhlat erosivat muista vastaavista illanvietoista tasan yhdellä tavalla.
Kukaan ei örveltänyt, oksentanut tai muuten aiheuttanut myötähäpeää.
Muuten kaikki oli niin kuin kaikissa muissakin juhlissa. Iloista äänekästä yhdessäoloa.

Tätä kautta huomasin tärkeän asian itsestäni.
Olen viimeiset pari vuotta ajatellut, että inhoan bileitä. Inhoan ihmismassaa ja meteliä.
Tuolla mieleen juolahti, että en ehkä sitten inhoakaan bileitä. Siellähän oli tosi kivaa. Tosin myös ihmismäärä oli siedettävissä lukemissa, toisin kuin joinakin hirveinä iltoina baareissa joskus, mutta niinhän se usein kotibileissä on.
Ehkä inhoni kohde on joku muu.

Johduin taas ajattelemaan maamme kummallista juomisen kulttuuria, jota olen jo ennenkin pohtinut. Suhtautuminen alkoholiin juhlakulttuurissamme on mielestäni jotenkin omituinen. 

Toisaalla aina vouhotetaan tipattomasta, mutta juhlan hetki ilman edes sitä tippaa on harvinainen.
Alkoholi kuuluu arkeen ja juhlaan, ja arkijuhlaan, iloon ja suruun ja joka paikkaan. Se joka ei juo, pilaa tunnelman. Kukaan ei koskaan kysy "miksi juot alkoholia, miksi olet tehnyt päätöksen juoda alkoholia". Tilaisuuden tullen jokainen varmasti kysyy, "miksi et juo, oletko absolutisti, miksi, onko sinulla jokin ongelma?!" Ja jos et ole absolutisti, mutta et silti juo, niin sittehän tilanne vasta ongelmallinen on. Perusteen juomattomuudelle pitää olla vakaa ja painava, kuten raskaus, sairaus, uskonnollinen vakaumus, alkoholistimenneisyys, se mainittu tipaton tai vähintään aikainen seuraava aamu.

Yleisesti ottaen alkoholi koetaan ongelmaksi. Alkoholi kuuluu valtaosaan ihmisten elämän hetkiä, mutta jossain menee häilyvä raja, jota ei saa missään nimessä ylittää. Alkoholismi, alkoholisoituminen ja alkoholin vaikutuksen alaisena toilailemisen vaarat ovat suuri yhteiskunnallinen ongelma, pelon aihe, peiteltävä ja muilta kätkettävä asia, vaara.
Samaan aikaan suuri osa kulttuurimme huumorista pohjautuu alkoholille. Parhaat vitsit syntyvät siitä, missä kukakin ja mitenkin sähelsi ja minkälaisessa kunnossa, miten alkoholi vaikutti tähänkin asiaan. 

Opiskelijaelämän alkoholikulttuurin monet kasvot ovat erityinen ihmetyksen aiheeni.

Opiskelijoiden arkeen ja juhlaan alkoholi kuuluu erityisellä tavalla, ja alkoholia nauttimattomat ovat ulkopuolisia.
Juhliin valmistautuessa uhotaan sillä, kuka tulee juomaan eniten, kuka saa itsensä huonoimpaan kuntoon.
Samaan aikaan kuitenkin ivataan omaa alkoholinkäyttöä, tiedetään se huonoksi, turhaksi ja jopa vaaralliseksi tavaksi. Nauretaan sille, kuinka tässä nyt hehheh ollaan ihan alkoholisoituneita ja pitäiskö pitää tän jälkeen joku tipaton.

Juhlien aikana paras on se, joka juo eniten, joka kestää eniten.
Samaan aikaan kuitenkin nauretaan ja pilkataan niitä, jotka ovat huonossa kunnossa ja kuka käyttäytyy noloimmin, ja mikä määrä alkoholia tekee kenestäkin milläkin asteella nolon.
Kumpikaan vaihtoehto ei siis ole hyvä.
Viime lauantaina uskaltauduin tanssilattialle heilumaan, ja huomasin pystyväni siihen ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen sen vuoksi, että täällä kukaan ei kavereidensa kanssa mistään nurkasta pilkallisesti naura sille, kuinka "toi on jo noin kännissä, että heiluu tuolla." Pystyi olemaan ihan oma itsensä, kun ei tarvinnut miettiä sitä, mikä osa käytöksestäni tulkitaan alkoholin vaikutukseksi ja mistä saan siis jälkikäteen kuulla pelkästään pilkkaa siinäkin tapauksessa, että en olisi juonut mitään. 

Mitä paremmat bileet, sitä maailmanlopullisempi olo aamulla. Mitä tyhjempi lompakko ja mitä vakaampi päätös uuden paremman elämäntavan aloittamisesta.
Hyvien bileiden merkki on, että niistä ei muista mitään. Ei mokia eikä onnistumisia.
Paitsi ne toisten mokat.
Parasta on kerskuminen siitä, kuka joi eniten ja mitä. 

Tällä postauksella en missään nimessä halua tuomita alkoholia käyttäviä enkä julistaa absolutismia.
Käytän alkoholia itsekin toisinaan, ja voin hyvillä mielin myöntää, että on siinä hyvätkin puolensa.
Aina erityisesti (opiskelijaelämän) juhlakulttuuria miettiessä pysähdyn kuitenkin samojen kysymysten äärelle.

Miksi runsas alkoholinkäyttö on hienoa, ihailtavaa, mutta kuitenkin samalla pilkattavaa?
Miksi ilon hetket pitäisi elää sumussa, jossa ei pysty muodostamaan selkeitä ajatuksia eikä sanoja, joista seuraavana päivänä ei muista mitään ja jotka päättyvät aina johonkin, missä ei ole kenenkään mielestä mitään ylevää? Onko oman itsen oma hieno ainutlaatuinen ihmisyys pakko esitellä toiselle ihmiselle huonoimmassa mahdollisessa valossa?
Miksi alkoholia tarvitaan hauskanpitoon ja ihmisten kanssa juttelemiseen, jos ja kun seurauksena on kuitenkin se, että joko asiaa ei seuraavana päivänä muista tai sen muistaa hävetäkseen? Onko se siis todellakin välttämätöntä?
Onko seuraavan päivän maailmanlopullinen olo ja rappiollinen tunne  hämärään jääneen illan arvoisia?

En esitä näitä kysymyksiä nuorisolle tarkoitetun opetusvideon äänellä tai provosoidakseni, vaan vilpittömän ihmettelevästi.

Lopuksi on todettava, että viime viikonlopun juhla oli itselleni ennen kaikkea lohdun sanoma.

Vielä jostain löytyy ihmisiä, jotka kykenevät kokoontumaan yhteen ja viettämään hauskat juhlat ilman, että tarvitsevat siihen kemiallisten aivoihin vaikuttavien aineiden tuoman suojakuori-sumun.

Vielä jotkut pystyvät lähestymään ja tutustumaan tuntemattomaan ihmiseen ilman että pohjalle on pakko kumota pullo kossua.

Ja siitä voi nousta upea tunne aidosta ihmisyydestä, inhimillisyydestä, ja kaiken tämän helvetillisen maailman keskellä ajatus siitä, että ihmisten seassa ihmisenä oleminen voi sittenkin jossain joskus tuntua oikeasti hyvältä.