Eilen aamulla ajattelin, että olo paranee, kun juon kahvia ja saan aamupalaa.
Sen jälkeen lähdin yliopistolle ja tein opiskelujuttuja muutaman tunnin. Kävin syömässä. Menin kotiin siivoamaan. Siivoaminenkin tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta. Raahauduin hakemaan särkylääkkeitä, sillä viimeinen kaapissani ollut Panadol kului viime viikolla infernaaliseen päänsärkyyn. Illaksi menin töihin. Töissä oli kivaa, kuten aina. Kotiin tullessa mieli oli jo melkein hyvä.
Tänä aamuna olin taas lähtöpisteessä. Tein kuten kunnon kansalainen, ja luin kerrankin Keskisuomalaista aamukahvin äärellä. Kävelin taas yliopistolle. Odottelen luennon alkua.
Kaikki kiertyy ajatukseen siitä, että olen niin ha-jal-la ja henkitorvi tuntuu olevan jonkun kuristusotteessa.
Syynä on surulliset koiransilmät, pelkkä hiljainen, pyytävä mutta ei vaativa tuijotus aikaisin maanantaiaamuna. "Et kai aio taas lähteä. Mikset jää hoitamaan minua."
Viime perjantaiaamuna lähdin apteekin kautta koiranhoitajaksi. Se viime postauksessa humoristisesti mainittu mahatauti ei ollut enää yhtään humoristisisella mittapuulla.
Perjantai-iltana itkin ensimmäisen kerran oikein sydämen pohjasta, kouristuksenomaisesti ja kuolemanpelkoisesti. Koira yritti lohduttaa.
Lauantaiaamuna, pitkän, pimeän ja parin tunnin välein ulkona kylmässä juostun, taas yhden oksennuksen ja ripulin täyteisen yön jälkeen ajatus sanottiin ensimmäistä kertaa ääneen.
"Entä jos se ei mene ohi."
"Jos se pitää vaikka lopettaa."
Lauantai koostui oikeastaan kolmesta toiminnosta: koiran ulkona käyttämisestä, koiran sylissä pitämisestä ja itkusta, joka oli yhtä loputon kuin kolme vuotta sitten.
Ajattelin, minkälainen helvetti jo pelkästään se päätös on, vaikka tämä ei ole elämäni ensimmäinen kerta, jolloin olen tässä tilanteessa. Aina se tuntuu yhtä käsittämättömältä: Kuka sellaisen päätöksen pystyy lopullisesti tekemään? Ei ihmisiäkään lopeteta. Ihmisiä saattohoidetaan ja pidetään hengityskoneissa viimeiseen asti.
Ajattelin taas, kuinka monesta ihmisestä luopuisin mieluummin kuin parhaasta nelijalkaisesta ystävästäni.
Ajattelin niitä "se oli vaan yks koira" -sanoja, jotka kuulin kolme vuotta sitten, jotka olen kuullut usein ja jotka periaatteessa ovat totta. Ajattelin, kuinka naurettavaa on itkeä koiraa tällä tavalla. Ajatella, mitä maailmassa tälläkin hetkellä tapahtuu, ajatella kaikkia niitä kamaluuksia, mitä ihmiset joutuvat jatkuvasti kokemaan, ja minä itken koiran takia niin, että en pysty tekemään mitään muuta.
Ja kuitenkin tiesin, ettei niin voi lopulta ajatella.
Harva ihmisystävä on minulle yhtä tärkeä kuin se koira.
Mieleeni ajautui myös kysymys siitä, kuinka helvetissä pystyn ikinä tekemään gradua loppuun, jos koira nyt kuolee.
Eikä kai koiran takia mitään sairaslomaa saa.
Käänne parempaan tapahtui lauantain aikana.
Nyt tuntuu siltä, että olemme saaneet jatkoaikaa. Ei se koira nyt kuolekaan. Ehkä. Ei ainakaan tähän.
Silti luopumisen tuska ehti jo valaistua minulle kaikessa raakuudessaan.
Vaikka luopuminen ei ehkä onneksi tullutkaan tällä kertaa ajankohtaiseksi, niin joskus se vääjäämättä tulee. Jatkoaikaa ei saa loputtomiin.
Ja sen lisäksi elämässä on jatkuvasti asioita, menneitä ja nykyisiä, joista pitää vain irrottaa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Tällaisina hetkinä ne näkyvät paljon kirkkaammin kuin tavallisesti.
Enkä oikeastaan tiedä, mitä suren eniten. Sitä, että olen näin surullinen, vaikka monilla ihmisillä menee kymmenen kertaa huonommin, vai niitä kaikkia asioita, joista on pakko luopua nyt tai joskus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti