Kirjasto - Paras paikka maailmassa

Kohta neljä viikkoa takana työssä, jota olen niin kauan halunnut tehdä. Olen löytänyt sen paljon puhutun oman alan. Ensimmäisellä tai toisella viikolla oli lähellä tulla pari onnenkyyneltä, kun havaitsin, että ehkä joskus vielä mä saatan saada tehdä tätä jatkuvasti, ja mulle sitten maksetaan tästä jopa palkkaa.


Tällä viikolla saattaa vierähtää muutama kyynel(virta) lisää, kun ne työt pitää lopettaa.


Onneksi sivutoiminen työ kuitenkin vielä jatkuu. Ja sit on aikaa panostaa taas päätyöhöni, mm. graduun, joka tähtää siihen, että joskus vielä pääsen tienaamaan työstä, jonka tekemisestä nautin.


Vailla mitään miellyttämisen halua ketään kohtaan on todettava, että yliopiston kirjasto on paras paikka, jossa ihminen voi harjoittelun suorittaa. Tottumus harjoittelijoiden jatkuvaan läsnäoloon on havaittavissa: kaikilta saa apua, kun vain pyytää, mutta kukaan ei kyylää koko ajan selän takana. Kaikki ihmiset ovat mukavia, kaikki ovat omia persooniaan. Välillä suorastaan ihmettelen saumatonta hyväksyntää, kuin olisin oikea osa heidän työyhteisöään, en vain joku, joka nyt vain tuli ja kohta menee. Saan järjestelmällistä ohjausta, tietoa siitä, mitä minun milloinkin pitää tehdä.


Olen saanut tietää valtavasti uusia asioita, sekä alastani, työelämästä että itsestäni. Olen saanut tutustua ihmisiin. Olen päässyt palvelemaan asiakkaita monipuolisesti. Olen saanut hyllyttää kirjoja, mikä on ehkä paras työ tässä maailmassa. Olen juossut portaita ylös ja alas kolmen kerroksen väliä niin paljon, että jalat ovat olleet päivän jälkeen maitohapoilla. Vain siksi, että suostun menemään hissillä ainoastaan, jos mukanani on hylly. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis (?)


Olen saanut osallistua kokouksiin, vaikken ole tiennyt juurikaan puhuttavista asioista. Olen päässyt seuraamaan sivusta, mitä ja minkälaisia kokouksia työelämässä voi tulla vastaan. Olen saanut osallistua koulutuksiin, joista on ollut hyötyä myös opiskelujeni kannalta, ja minulle on esitelty kirjastosta sellaisia puolia, joita en aiemmin tiennyt edes olevan olemassa.


Olen ollut iloinen joka aamu siitä, että saan lähteä töihin. Kertaakaan ei ole tuntunut aivan karmealta nousta aamulla ennen seitsemää ja selvitä paikan päälle viimeistään kahdeksaksi. Iltapäivisin olen usein viettänyt töissä enemmän aikaa kuin aikatauluissani lukee, ihan vain omaksi huvikseni ja ilokseni. Jonkunlainen huippu mielestäni on se, että parina perjantai-iltapäivänä en ole vain keksinyt mitään parempaa kuin käydä hyllyttämässä vielä muutaman kirjalastin, vaikka olisin saanut lähteä jo kotiin. On kai sitten tulkinnanvaraista, onko se enemmän työn rikkautta vai elämän köyhyyttä.


Vielä olisi opittavaa. Tiedon saaminen kasvattaa tiedontarpeita ja tiedonhalua. Haluaisin tietää ja kuulla lisää. Haluaisin saada lisää kokemusta erilaisista asiakaspalvelutilanteista ja muista työtehtävistä. Haluaisin tutustua ihmisiin paremmin.
En haluaisi lopettaa harjoittelua.


Itselleni haluaisin vielä aiempaa enemmän saada taottua päähän sen, että ei minun tarvitse olla toisenlainen, jotta minusta pidettäisiin. Ei tarvitse osata olla mitään. Tarvitsee vain hyväksyä se, mitä  jo on.


Mut asia nyt kuitenkin tiivistetysti on niin, että viimeisiä päiviä tästä harkkajaksosta viedään ja olen pitänyt tästä aivan hurjasti, ja haluaisin vain saada aina olla kirjastossa, koska kirjasto on paras paikka tässä maailmassa. Ainakin heti oman kodin jälkeen. Ja oikeastaan kirjasto on melkein kuin toinen koti minulle. Viimeisenä päivänä saatan itkeä, niin kuin aina lapsena, kun piti olla jossain viimeistä päivää.