Mietin pitkään, mitä jännittävää voisin toteuttaa huhtikuussa, kun maaliskuussa oli tuo kalenteri-idea.
Mietin, mikä olisi minulle tärkeää, mikä voisi kenties antaa jollekulle muullekin jotakin, ja mikä voisi olla laajemmassa mittakaavassa merkittävää.
Päädyin siihen, että jokaisen huhtikuun postauksen lopussa on lainaus, sitaatti, tekstipätkä, jokin, mitä olen joskus lukenut, ja joka on koskettanut minua erityisesti syystä tai toisesta. Lyhyt, joskus pidempi, kuitenkin toivottavasti aina suht luettavan mittainen. Jokin, mikä tiivistää mennyttä viikkoa ja minkä haluan tuoda esiin, koska se on joskus jollakin tavalla koskettanut minua.
Kuten kaikki varmaan tietävät, kirjojen lukeminen on aina ollut rakkain harrastukseni. Sen lisäksi, että lukeminen on yleisesti nautinnollista, siitä saa usein jotain itselleen, jotain elämää suurempaa. Oppii jotain, oivaltaa jotain, alkaa ajatella jotain, liikuttuu, tulee kosketetuksi, ravistelluksi, havahdutetuksi.
Ehkä joskus lukioaikana aloin kirjoitella tällaisia kirjojen kohtia ylös. Usein se on vaikeaa, koska joistakin kirjoista tekisi mieli kopioida valtaosa tekstistä, jos sille tielle lähtisi. Ylös kirjoittelu on ollut vuosien mittaan satunnaista ja pitkälti viitseliäisyydestäni kiinni. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että jonkin ajan kuluttua joskus ylös kirjoitettujen kohtien lukeminen, vaikka useiden peräjälkeen, on yllättävän nautinnollista. Ne muistuttavat mieleen, mitä olen jostakin lukemastani joskus ajatellut, millainen elämäntilanteeni on lukuhetkellä ollut, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja sillä kenties on nykyhetkeen ja niin edelleen.
Siispä tästä lähtien aina postauksen lopuksi myös te blogini lukijat pääsette nauttimaan kirjallisuuden lukuisista iloista.
Sitten asiaan, eli tähän viikkoon. Lyhyesti, koska alkujaarrittelut paisuivat niin helkkaristi.
Huono omatunto oli viikon sana.
Ensimmäinen huonon omantunnon puuska liittyi siihen, että kävin suuhygienistillä poistattamassa hammaskiveä. Aivan, hampaitani kehuttiin helmikuussa vuolaasti, mutta yksi vika niissä oli: hammaskiveä löytyi niin paljon, että sitä kehotettiin poistattamaan.
Ei siinä mitään, en mä hammaslääkäriä pelkää.
Ensimmäisen kerran koin huonoa omaatuntoa odotushuoneessa. Tulin etuajassa paikalle, istuin odottamaan ja satuin kuulemaan, miten vastapäätä istuva mummo sanoi vieressään olevalle papalle, että "puoli tuntia ollaan nyt tässä ooteltu". Itse olin etuajassa ja päättelin tuosta sananparresta, että täällä joutuu ilmeisesti odottamaan. Kaivoin siis puhelimen ja kalenterin esiin ja rupesin hoitamaan kaikkia juoksevia asioita.
Minut huudettiin sisään viisi minuuttia etuajassa, kalenteri ja paperit olivat sylissäni levällään ja puhelin kädessä, vaivalloisesti kompuroin pystyyn ja yritin livahtaa niiden mummon ja papan ohi herättämättä yhtään enempää huomiota kuin jo se papereiden ja kalenterin kiivas niputtaminen laukkuun valitettavasti herätti.
Seuraavaksi makasin hammaslääkärin tuolissa, hygienisti raaputti hampaitani ja ajatus lipui mieleeni, en todellakaan tiedä, mistä se tuli.
Hirveän huono omatunto siitä, että olen antanut hammaskiven pesiytyä hampaisiini. Mun olisi pitänyt jotenkin estää se. En halua olla tällä tavalla terveydenhuollolle vaivaksi. En halua, että minusta on yhtään kellekään yhtään mitään vaivaa. Ei kellekään yksittäiselle ihmiselle, joka nyt joutuu hampaitani huoltamaan. Ei yhteisölle, niille, jotka nyt kenties joutuvat odottamaan tuolla, kun minä makaan tässä. Ei yhteiskunnalle, jonka koneistoa rasitan. En haluaisi, että minusta olisi yh-tään mitään vaivaa kellekään.
Yritin muistuttaa itselleni kuten sekä helmikuinen hammaslääkäri että suuhygienisti nyt toivat ilmi, että hampaani olivat tosi hyvässä kunnossa, olen hoitanut niitä juuri niin kuin pitää.
Ihmettelin, miksi ajattelen, että olen vaivaksi suuhygienistille, joka hoitaa vain työtään ja saa siitä palkkaa.
Silti, jostain se ajatus tuli, tässäkin hetkessä: minun olisi pitänyt pystyä niin paljon parempaan, jotta tähän tilanteeseen ei olisi ajauduttu.
Seuraava helvetillinen huonon omantunnon aalto velloi ympärilläni koko keskiviikkoillan sen jälkeen, kun olin ensin kohdellut eettisesti väärin kuntavaaliehdokasta ja sen jälkeen tuntematonta koiraa.
Kävelin aurinkoisena keskiviikkoiltapäivänä ihmisten täyttämällä kävelykadulla. Yhtäkkiä joku kuntavaaliehdokas työnsi eteeni Fazerin Sinisiä suklaakonvehteja sisältävän laatikon ja kajautti "ota siitä!" -kehotuksen. Ojensin käteni ja otin, puoliksi ihan vain refleksinomaisesti, puoliksi ainaisen suklaanhimoni vuoksi. Vasta sen jälkeen kyseinen ehdokas kysyi, olenko jo äänestänyt. Vastasin, kuten asia on, että olen. "Hyvä!" hän vastasi siihen ja jäi sitten jo taakseni, koska jatkoin matkaa. Koko illan ajattelin, että minun olisi pitänyt sanoa äänestäneeni, ennen kuin otin suklaakarkin. Olkoonkin, että otin sen puoliksi refleksinä ja toisaalta hänhän niitä tarjosi ilman mitään vastinetta, mutta silti.
Päivän päätteeksi kävelin kotiin päin yhden kahvila-baarin ohi, ja kuulin siinä ohi mennessäni koiran surkeaa vinkunaa. Käännyin katsomaan ja näin baarin ulkopuolella narun päässä istuvan, säälittävästi tassujaan nostelevan ja itkevän koiran.
Koko illan minua vaivasi se, olisiko pitänyt tehdä jotakin ja mitä olisin voinut tehdä.
On hyvin mahdollista, että se oli siinä vain vähän aikaa, mutta on myös valitettavan mahdollista, että joku itsekäs paska oli jättänyt sen siihen pitkäksi aikaa.
Mitä olisin voinut tehdä? Jotain olisi pitänyt.
Viikon paras päivä oli tälläkin viikolla maanantai.
Tavoilleni ominaisesti paletti ei oikein pysynyt kasassa, kun matkustin viikonloppuna kahden eri paikan välillä. Ehjät urheilutrikoot jäivät väärään paikkaan, eivätkä ne siis maanantaina olleet saatavilla, kun olisin tarvinnut niitä yliopistoliikunnan tunnille.
Omistan kahdet urheilutrikoot, toiset ehjät, ja toiset sellaiset, joissa on polvessa reikä. Viimeksi mainittuja käytän juoksulenkeillä, sillä kompuroin aina toisinaan juostessani, ja aina kompastuessani isken polveni maahan ja rikon juoksuhousut polven kohdalta. Niinpä siis käytän (muualla kuin julkisissa tapahtumissa) juostessani valmiiksi reikäisiä juoksutrikoita, sillä niiden rikkoutumista ei tarvi stressata, ja eihän nyt yksi polven reikä mitään haittaa.
Oli vähän siinä ja siinä, kehtaanko mennä yliopiston ryhmäliikuntatunnille ne jalassani.
Tilanne oli kuitenkin maanantaina se, että piti joko kestää polven reiän tuottama häpeä tai jättää menemättä liikuntatunnille. Ei auttanut itku markkinoilla.
En miettinyt kovin kauaa valitessani tunnille menemisen vaihtoehdon.
Kompensoin pukeutumalla uusimpaan ja hienoimpaan urheilupaitaani, oikeammin sanottuna sellaiseen tunikamalliseen. Ai jumalauta, että se näytti päälläni hyvältä. Hain tunnille mukaan vaadittavat voimatangon ja siihen painavat painot ja menin odottamaan tunnin alkua salin oven eteen, sellaisten portaiden yläpäähän, joiden päässä sali on. Ympärilläni oli jostain syystä yllättävän harvalukuinen joukko muita samalle tunnille aikovia.
Nojailin siinä coolisti pumppitankoon, kun eräs jo kenties aiemminkin blogissani mainituksi tullut miespuolinen henkilö käveli ohi.
Meillä oli elokuvallinen katsekontakti. Pystyin lähes kuulemaan eeppisen taustamusiikin. Ensimmäisen kerran elämässäni katsoin häntä ylhäältä alaspäin.
Hän heilutti minulle tervehdykseksi. Ei mitenkään hillitysti tai etenkään millään hoviheilutuksenomaisella sormien tai ranteiden liikkeellä. Hän heilutti koko käsivarrellaan, kuin joku liikenteenohjaaja. Heilutusliike ei jäänyt huomamatta keneltäkään metrien säteellä olevalta.
Heilutin takaisin.
Mielestäni se oli hauska, vaikkakin nopea ja sanaton välikohtaus.
Vaikutti siltä, että se oli joidenkin vieressä olevienkin mielestä hauskaa.
Ajattelin, että elämäni on naurettavaa ja säälittävää, kun tulen iloiseksi tuollaisesta.
Mutta toisaalta, kuka määrittää ja mittaa sitä, mistä ihminen saa iloita ja kuinka paljon, ja mistä ei?
Etenkin, kun maailmassa tapahtuu sellaista, mitä tämän viikon lopulla tapahtui Tukholmassa ja sitä ennen Syyriassa. Ja kun sen lisäksi tietää, että kyse ei ole mistään uudesta eikä vanhasta, ei yksittäisestä eikä ihmeellisestä. Pahuus on kaikkialla. Pahuutta on joka paikassa. Sitä ei ole mahdollista paeta. Kukaan ei säästy siltä.
Haluan ajatella, että sellaisten asioiden vastineeksi tarvitaan mahdollisimman paljon ilonaiheita. Ainoa keino taistella vastaan on osata nyhtää ilonaiheensa mahdollisimman vähästä. Mitä enemmän osaa iloita mitä vähemmästä, sitä enemmän on voitolla kaikkea pahaa vastaan.
Viikon lopulla kuuntelin musiikkia samalla kun kirjoitin, ja taianomaisesti sormeni näppiksellä sattuivat pysähtymään niin, että yhden jo vanhan biisin sanat tarttuivat korviin ja sitä myöten mieleen.
"Sinä olet ihminen, muistatko?"
Siihenhän tämä kaikki oikeastaan tiivistyy. Siinä on selitys, siinä on tarpeeksi.
Lopuksi pahuuden teemaan liittyen ote Iida Rauman romaanista Katoamisten kirja, jonka luin syyskuussa 2012. Tässä lyhyessä ja ytimekkäässä tekstipätkässä teoksen minäkertoja muistelee isäänsä, joka kerrontahetkellä on ollut kauan kadoksissa.
”Muistan, miten
joskus pakkolomalla isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta
ja paniikkikohtauksia pidetään sairauksina, vaikka ne ovat täysin järjellinen
reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Hullumpaa olisi olla
masentumatta ja jähmettymättä kauhusta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti