Vuosikymmenen kirjat

Perinteisesti olen vuoden alussa kirjoittanut kirjapostauksen, jossa esittelen kaksitoista edellisen vuoden aikana lukemaani kirjaa.

Koska tein mahtipontisen, koko vuosikymmentä koskevan vuosikatsauksen, ajattelin kokeilla samaa myös kirjapostauksen suhteen. Tämä idea oli sinänsä helppo toteuttaa, koska nimenomaan vuoden 2009 lopussa tein päätöksen kirjoittaa siitä lähtien jokaisen lukemani kirjan tekijän ja nimen ylös. Myöhemmin olen kerännyt kaikki nämä kirjojen tiedot tiedostoon, josta nyt sitten valitsin yhden kirjan jokaiselta vuodelta.

Esittelen lyhyesti kymmenen kirjaa eri vuosilta sillä perusteella, mikä kirja kyseisenä vuonna on tehnyt erityisen vaikutuksen, sellaisen vaikutuksen, että se muistuu mieleeni vielä tänäkin päivänä. Olen kiinnostunut havainnoimaan, muodostuisiko kirjoista jonkinlainen aikajana. Olen huomannut, että pienet asiat linkittyvät elämässä joskus toisiinsa mielenkiintoisilla tavoilla.

Jotkut kirjoista on jo aiemmin mainittu blogissa, koska olen kirjoittanut täällä lukemistani kirjoista jo vuoden 2013 lopusta.

Aloitan kuitenkin.

2010
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Kesällä 2009 selailin tätä kirjakaupassa ja vaikka olin kiinnostunut tästä, en raaskinut ostaa. Seuraavana kesänä löysin tämän pokkarialennuksesta toisesta kirjakaupasta, enkä malttanut enää olla ostamatta.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tess, joka sairastaa leukemiaa ja tietää kuolevansa siihen. Parhaan ystävänsä avustuksella Tess laatii listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuin kuolee. Tämän jälkeen hän alkaa määrätietoisesti toteuttaa näitä asioita.

Luin tämän loppuun yhtenä kesäyönä, ja aamulla sain tietää, että olen päässyt yliopistoon. Yksi minun tärkeimmistä haaveistani siis toteutui, sellainen, jonka toteutuminen ei ollut tämän kirjan päähenkilölle ja monelle tosielämän ihmiselle mahdollinen.

Kuluneen vuosikymmenen lopulla mieleeni tuli, että nykyään en enää liikutu ja vaikutu kirjoista yhtä usein kuin tuolloin kymmenisen vuotta sitten. Nuorempana vaikutuin kirjoista paljon useammin ja enemmän. Tämä oli yksi niistä kirjoista, joista liikutuin syvästi. Itken harvoin kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessani itkin. Mieleeni jäi, että vaikka tarinassa oli kaikki ainekset liialliseen dramaattisuuteen, se pysyi kuitenkin aitona ja elämänmakuisena ja sen hahmot inhimillisen epätäydellisinä. Lisäksi tarina, joka oli aivan liian surullinen, oli kuitenkin onnistuttu kertomaan hellän humoristisella otteella, kuitenkaan vetämättä yhtään överiksi. Se on harvinaista ja taidokasta ja se vetoaa minuun.

2011
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Tämä oli ensimmäinen Miika Nousiaisen kirja, jonka olen lukenut, ja tämän jälkeen olen halunnut lukea ne kaikki.
Luin tämän opiskelukaverin suosituksesta. Aloitin tämän illalla, ja seuraavana päivänä lähdin Ahvenanmaalle, jossa tein silloisen maratonennätykseni.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Jennasta ja ennen kaikkea hänen isästään, jonka elämän tavoitteena on palauttaa suomalaisen kilpajuoksun taso Lasse Virénin aikojen kaltaiseksi. Martti Huttunen on aloitanut esikoisestaan, Jennan isoveljestä, joka kirjan alussa katoaa selittämättömästi kisamatkalla. Jenna tarjoutuu isänsä uudeksi juoksuvalmennettavaksi nostaakseen isänsä tragedian aiheuttamasta surusta. Kirjan nimi viittaa suomalaisen juoksu-urheilun kannalta keskeiseen paikkaan (ottakaa selvää) ja samalla kirjaimellisesti siihen vaaraan, johon liian intohimoinen suhtautuminen juoksemiseen voi ihmisen ajaa. Maratonharrastajalle tämä oli kiinnostava pohdinnan aihe.

Pidän Miika Nousiaisen tyylistä, sillä se on yksinkertaista ja helppolukuista mutta silti nokkelaa ja ajatuksen aiheita tarjoilevaa. Ennen kaikkea se on nerokkaan humoristista, mutta sellaisena vähäeleistä, ei liiallista. Vakava aihe käsitellään helposti lähestyttävästi, armollisesti. Voin sanoa, että kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan itse juoksusta kiinnostunut.

2012
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Vuoden 2012 alussa eräs opiskelukaverini halusi välttämättä, että luen Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaanin. Se oli ensimmäinen Juha Itkosen kirja, jonka luin. Se ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta päätin kuitenkin lukea vielä jonkun toisen Itkosen kirjan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni kirjailijasta vasta sitten.

Kevättalvella 2012 ostin pokkarialennuksesta kolme pokkaria kympillä ja yksi niistä oli Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. 
Muutamaa kuukautta myöhemmin, toukokuussa 2012 elin vaikeaa elämänvaihetta erityisesti erään ihmissuhteen ansiosta. Yhtenä yönä opiskelija-asunnollani olin ahdistunut, en saanut unta, en jaksanut keskittyä mihinkään järkevään ja sitten kaivoin tämän kirjan kaapista ja aloin lukea sitä.

Tämä kirja teki minuun silloin niin suuren vaikutuksen, että tämän jälkeen halusin lukea kaikki Juha Itkosen kirjat. Olisin tehnyt graduni tästä kirjasta, mutta siitä oli ehditty tehdä jo useampi gradu. Olen sisällyttänyt tämän väitöskirja-aineistooni. Enää tämä ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta tämä on silti aina muistoissani se kirja, joka johdatti nimenomaan Juha Itkosen tuotannon pariin.

Mielestäni Juha Itkosen kirjoille on tyypillistä tietynlainen tavallisen elämän surullisuus ja melankolisuus. Kirjoissa ei useinkaan tapahdu suurensuuria tragedioita, ja niissä kuvataan hyvin toimeen tulevia ja materiaalisesti ja fyysisesti hyvinvoivia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole oikein mikään hyvin. Kirjojen kerronta koskettaa minua ehkä siksi, että itse olen samanlaiseen elämänkatsomukseen taipuvainen. Itkosen kirjoissa kiehtoo koskettavuus, mutta useimmiten ne ovat myös luotaantyöntävällä tavalla ahdistavia. Tämän kirjan ahdistavat elementit asettuivat mielestäni tällä ensimmäisellä lukukerralla suureksi tuekseni silloisessa elämäntilanteessa. Pystyin siirtämään oman ahdinkoni hetkeksi näille henkilöhahmoilleja heidän tarinansa kannatteli minua.

The end is the history.


2013
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2012. Keväällä 2013 selailin tätä kaupassa ja kiinnostuin tästä. Lainasin tämän kirjastosta ja luin tämän vappuna 2013.

Kirja kertoo nuoresta papista, joka muuttaa perheensä kanssa saareen meren keskelle, pienen saaristolaisseurakunnan johtohahmoksi. Jää saaren ympärillä tietää saaristolaisten historian iloineen ja suruineen. Jää on arvaamaton.

Tätä kirjaa lukiessani olin surullinen, koska en tiennyt, mitä tekisin ihmissuhteiden, opiskelun tai muun elämäni suhteen. Tämä kirjakin on osin hyvin surullinen, mutta silti tämä kirja jäi mieleeni ennen kaikkea lohdullisena.

Pidän Ulla-Lena Lundbergin tyylistä ja olen lukenut hänen muitakin kirjojaan tämän jälkeen, en kaikkia, mutta useita. Kirjoissa on jotakin konstailematonta, niitä tekee mieli vain lukea eteenpäin. Jollain tavalla ne mielestäni muistuttavat Astrid Lindgrenin lastenkirjoja, jotka ovat olleet ensimmäisiä rakkauksiani kirjallisuuden maailmassa. En usko, että kukaan muu tosin jakaa tätä mielipidettä, sillä en osaa itsekään perustella, miksi näin muka on.

2014: Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
Opiskeluaikoinani yksi vuoteni hohtohetkistä oli, kun Suomalaisen Kirjakaupan mainoslehtinen kolahti postiluukusta joulun alla. Joulumarkkinoille ilmestyy paljon hyviä kirjoja, siihen panostetaan ja tähyillään ja tähdätään kirjallisuusmaailmassa. Minä rastitin kirjakaupan mainoslehtisestä kaikki kiinnostavat, haluamani kirjat ihan samanlaisella innolla kuin lapsena lelukuvastoista, ja aina jonkun näistä rastittamistani kirjoista sain joululahjaksi.

Jouluna 2013 sain joululahjaksi tämän kirjan, jonka olin rastittanut sen syksyn kuvastosta. Tämä on tutkimus siitä, millaisia henkisiä traumoja suomalaiset sotilaat saivat toisen maailmansodan aikana. Sotaa on tutkittu, kuvattu, käsitelty, keskusteltu, kaiveltu, muisteltu monelta muulta näkökannalta, mutta tältä ei. On kerta toisensa jälkeen kerrattu sodan tapahtumien kulkua, miten kaikki alkoi ja mihin se päättyi, missä taisteltiin, millaisia aseita käytettiin,miten kovista paikoista selvittiin. On tutkittu siviilien selviytymistä kotirintamalla, sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vaikeuksia, evakkotaipaletta, sodan haavoittamaa lapsuutta. Jostain syystä aiemmin ei kuitenkaan ole tutkittu sotilaiden saamia henkisiä vammoja, ja mieleeni tulee vain kysyä, eikö se ole melkein tärkein asia.

Suosittelen kaikille.

2015: Edita Morris: Hiroshiman kukat
Ensimmäisenä lukiovuonna olisin halunnut tehdä tästä kirjasta äidinkielen kirjatyön, mutta en löytänyt kirjastosta muuta materiaalia, jota olisin tarvinnut tähän kirjaan liittyvään esitelmään.

Keväällä 2015 kirjoitin graduni loppuun ja sen kunniaksi lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotka eivät liittyneet graduun ja jotka olin jo kauan halunnut lukea. Tämä oli yksi niistä.

Tämä kirja kertoo Hiroshimasta vuoden 1945 atomipommien jälkeen. Kuten nimi ilmaisee, tämä kirja on kuvaus kukista, joita Hiroshimassa oli, ja jotka, ihmeellistä kyllä, saattoivat lähteä kasvamaan vielä pommienkin jälkeen. Mielestäni tämä kirja on kuvaus siitä, mihin ei ole sanoja, mitä ei voi kuvata, ja sellaisena tämä on käsittämättömän hieno. Mieleeni jäi vähäeleisyys: tässä olisi ollut kaikki ainekset tragedialla mässäilyyn, joko hienovaraiseen tai ylenpalttiseen sellaiseen, mutta se jäi kokonaan pois tästä kirjasta, ja juuri siksi tämä on niin vaikuttava.

Lukekaa.

2016: Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi
Kevättalvella 2016 olin vailla työpaikkaa ja vailla mitään tietoa mistään tulevaisuudessa. Olin päivästä toiseen ahdistunut. Yhtenä päivänä menin kirjastoon rauhoittumaan ja lohduttautumaan, koska koko elämäni ajan kirjastot ovat olleet minulle lohdun, rauhan, onnellisuuden ja inspiraation paikkoja.

Silloisen kotikaupunkini kirjastossa on hyllyjä, joihin asetellaan esille kirjoja, joita henkilökunta syystä tai toisesta suosittelee. Kirjat eivät välttämättä ole uusia, eivätkä ne liity mihinkään tiettyyn teemaan. Joku on vain halunnut nostaa milloin minkäkin kirjan esille. Tämä oli yksi tällaisista kirjoista, ja juuri tähän satuin tuona ahdistavana kevättalven päivänä tarttumaan.

Tämä on Susan Spencer-Wendelin itse kirjoittama tositarina siitä, miten hän sairastui harvinaiseen ALS-sairauteen. Sairaus rapauttaa pikkuhiljaa koko lihaksiston, kunnes ihminen kuolee. Tätä ennen, diagnoosin saatuaan, ihminen tietysti tietää kuolevansa. Ihmiset reagoivat siihen luullakseni hyvin eri tavoilla. Tämän kirjan kirjoittaja reagoi ensinnäkin kirjoittamalla ja ennen kaikkea päättämällä elää täysillä sen aikaa, mikä hänellä enää oli jäljellä. Yhdessä perheensä kanssa hän toteutti unelmia, joita kullakin perheenjäsenellä oli, keräsi perheelleen muistoja, jotka näille jäisivät sitten, kun häntä itseään ei enää olisi.

Omassa elämäntilanteessani ei ollut juuri mitään yhtäläisyyksiä tämän kirjan tapahtumiin, mutta silti kirjan ajatukset ovat jääneet elämään mielessäni voimakkaampina kuin valtaosa mistään tähänastisessa elämässäni lukemani. Erityisen tärkeä minulle oli ajatus siitä, että onnellinen on hän, ja vain hän, joka ottaa omakseen tämän päivän, ja joka näin ollen voi sanoa: "tulkoon huomenna se pahin, koska tänään olen elänyt." Mikä on ollut, se on ollut ja minulla oli hetkeni, edes taivaalla ei ole valtaa viedä sitä pois.

2017: John Irving: Oman elämänsä sankari
Kesällä 2015 luin kirjan, jossa esiteltiin jonkin äänestyksen perusteella kootut "50 suomalaisten mielestä parasta kirjaa". Tämä kirja oli yksi niistä.

Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut yhtään John Irvingiä, ja se oli noloa, koska kirjallisuusihmisen pitää olla lukenut John Irvingiä. Juhannuksena 2017 ryhdistäydyin ja lainasin tämän kirjastosta. Tämä kirja on kertomus orpokodin johtajasta ja eräästä orvosta, josta tulee johtajalle erityisen tärkeä.

Tämä jäi mieleeni kirjana, jota lukiessani yllätyin ja muistin, että kirjasta voi tulla hyvä mieli ihan vain, koska se on hyvä. Huomasin lukeneeni liikaa pakollista lukemista ja teoriaa, ensin gradua ja sitten väitöskirjaa varten, ja aivan liikaa surullisia kirjoja, syystä, jota en itsekään tiedä. Tämä kirja muistutti minulle, miksi ylipäätään olen aikoinaan todennut kirjallisuuden suurimmaksi intohimokseni ja miksi kirjallisuusintohimo on seurannut minua elämänvaiheesta toiseen. Ihminen voi tulla vilpittömän onnelliseksi ihan vain siitä, että lukee hyvän kirjan. Tämä kirja on todiste siitä.

2018
R.J. Palacio: Ihme
Syksyllä 2018 olin töissä kirjastossa ja työtehtävissäni painottui lasten- ja nuortenkirjastotyö. Joku asiakas oli palauttanut tämän kirjan ja minä hyllytin sen, ja kiinnitin siinä samalla huomioni siihen. Halusin ehdottomasti lukea sen, koska se vaikutti niin kiinnostavalta ja koska pidin tärkeänä päästä kunnolla kärryille aikamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentästä.

Tämä on tarina 11-vuotiaasta Auggiesta, joka aloittaa elämänsä ensimmäisen kerran koulun vertaistensa joukossa. Tähän asti Auggie on ollut kotiopetuksessa, sillä hän on syntymästään saakka sairastellut niin paljon, että koulunkäynti ei ole ollut mahdollista. Koulun aloittaminen muiden kanssa tuossa ikävaiheessa vaikeasta perussairaudesta kärsivänä ei ole helppoa, mutta Auggie selviää siitä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana lukemanani lasten / nuortenkirjana. Minulla ei ole samanlaisia kokemuksia kuin kirjan päähenkilöllä, mutta minulla on kokemuksia siitä, millaista on olla 11-vuotias koululainen, ja tämä kirja onnistui tämän todellisuuden kuvauksessa verrattoman hyvin. Tuntui, kuin olisin itse matkustanut ajassa taaksepäin omiin kouluaikoihini tätä lukiessani. Auggien tarina on aivan mahtava.

2019
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Tammikuussa 2017 juttelin mummoni kanssa kirjoista. Hän mainitsi viimeksi kuunnelleensa äänikirjana tämän kirjan, ja pitäneensä tästä kovasti.
Vähän sen jälkeen huomasin, että ihmiset vouhkasivat tämän kirjailijan kirjoista ja ehkä erityisesti tästä kirjasta kovasti.
Josain syystä en oikein ole innostunut lukemaan kirjoja, joista vouhkataan, en ainakaan samaan aikaan kuin siitä vouhkataan. Päätin kuitenkin kaiken sen vouhkaamisen keskellä, että joskus luen tämän kirjan.
Loppuvuodesta 2019 pöly tämän kirjan ympäriltä oli nähdäkseni sen verran laskeutunut, että minun hetkeni oli koittanut. Lainasin kuluneen kappaleen kirjastosta ja luin sen.

Kirja on kertomus katkeroituneesta, neliraajahalvaantuneesta Willistä, joka kokee, että hänen elämänsä ei ole enää elämisen arvoista, sekä Louisasta, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja josta ikään kuin sattuman kaupalla tulee Willin avustaja. Will ei halua ketään lähelleen, eikä Louisa tunne kutsumusta hoitajaksi, mutta pikkuhiljaa heistä tulee läheisiä, ja lopulta heidän elämänsä antavat toisilleen merkityksen ennakoimattomalla tavalla.

Tämä kirja muistutti minulle, kuinka nuorena liikutuin kirjoista ja kuinka enää nykyään en niin kovasti liikutu, koska tästä kirjasta liikutuin ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen ihan yhtä suuresti kuin joskus paljon nuorempana jostakin vaikuttavasta kirjasta. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisen kanssa, mutta loppuvaiheen istuin intensiivisesti lukemassa täysin paikallani ja tuntui, kuin olisin elänyt kirjan henkilöiden kanssa, kuin he olisivat olleet todellisia. Lopussa itkin kaikkien niiden vuosien edestä, joina kirjat eivät ole saaneet minua itkemään. En tiedä, oliko tähän ehkä pieni vaikutus sillä, että luin tämän loppuun heti sen jälkeen, kun olin ensin ostanut ensimmäisen oman asunnon ja sitten muuttanut sinne asumaan, ja istuin lukemassa tätä oman asuntoni keittiön pöydän ääressä ja ikkunalasin takana satoi ensilumi. Saattaa olla että oli, mutta eniten vaikutusta kuitenkin oli kirjalla.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavalle kirjojen vuosikymmenelle.