Miksi kirjoitan, mitä kirjoitan.

Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, olen viime aikoina taas pohtinut tiuhaan kysymystä siitä, miksi kirjoitan tätä blogia. 

Tänään kävin pitkästä aikaa lukemassa tammikuussa  antamani vastauksen tähän kysymykseen, ja totesin, että päivittämisen varaa on. 

Blogi on mainiosti täyttänyt tehtävänsä Facebook-paineista irti pääsemisessä, mutta enää en tarvitse sitä sellaiseen. 

Ensimmäinen ajatus blogin perustamisesta ajoittuu kai viime syksyyn, yhteen marraskuun sateiseen perjantaihin, jona päätin, että tästä joko jatketaan eteenpäin nyt tai jumitutaan ikuisiksi ajoiksi tähän. Valitsin määrätietoisesti siinä hetkessä ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli paras tekemäni valinta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Sen seurauksena tuli monenmonta muuta, uutta hyvää valintaa - ja lopulta päätin, että alan pitää selviytymispäiväkirjaa. Jotakin sellaista, jonka avulla pidän itseni kartalla siitä, että selviän. Selviän, vaikka mitä tulisi eteen. 

Joulukuun lopussa uskaltauduin kirjautumaan blogipalveluun ja luomaan elämäni ensimmäisen blogimerkinnän. Vielä silloin luulin, että blogi kuivuisi kokoon parin viikon sisällä. 
Niin ei käynyt. 

Blogin kirjoittaminen on ollut mukavaa, olen tehnyt sitä mielelläni. Olen kirjoittanut iloisena, surullisena, vihaisena, toiveikkaana, epätoivoisena, jännittyneenä, helpottuneena, ahdistuneena, onnellisena. Blogin kirjoittaminen on tuonut iloa, mutta myös ärsyttänyt aika paljon. 

Vähän aikaa sitten huomasin erään kauhistuttavan seikan. 
Olen jollakin tavalla kuvitellut, että kukaan ei lue sitä, mitä kirjoitan. Paitsi minä itse. Ja ehkä joku, jolla ei ole kasvoja, ja jolla samalla on jokaisen niiden henkilöiden kasvot, joille olen tämän blogin linkannut. Periaatteessa kuka tahansa, eikä kukaan. 

Kirjoittaessani en ole uhrannut montaakaan ajatusta sille, kuka tätä blogia lukee nyt tai tulevaisuudessa. 
Ne ajat, joina blogi viime viikkoina on ollut hiljaa, olen kuluttanut itseni ruoskimiseen. Se nyt ei tosin ole uutta, sillä jos en ruoskisi itseäni tästä aiheesta, keksisin kyllä jonkin muun aiheen. Mutta nyt aihe on tämä. 
Kuinka minun kaltaiseni, sentään yliopistotason ihminen, jolle tietoturvasta ynnä muusta saarnataan jatkuvasti, on saarnattu lapsuudestani lähtien, on voinut tehdä tällaisen mokan? 
Eikä sitä enää saa millään pois pyyhittyä. Tekstit voisi toki poistaa, mutta eivät ne sillä tästä digitaalisesta maailmasta poistu. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. 

Tähän valtaisaan häpeään ja tuskaan sekoittui lisäksi ihan se sama, puhdas nöyryytyksen tunne, joka on tullut minulle niin tutuksi lähes elinikäisen kirjoitusharrastukseni yhteydessä. 
Itse kirjoittamansa tekstin antaminen jonkun toisen luettavaksi on kuin antaisi palasen itsestään. Henkilökohtaisen tekstin näyttäminen on kuin seisoisi alasti jonkun edessä. Vastuu on sillä toisella, lukijalla, ja se vastuu on valtava. 
Yksikin huolimaton sana, tai se pahin, pelkkä hiljainen katse saa aikaan niin paljon. 
Kuinka monta kertaa olenkaan pyhästi luvannut itselleni, että "en kirjoita enää ikinä yhtään mitään". Pelkästään seurauksena varmasti hyvää tarkoittavien tai välinpitämättömien ihmisten minulle sillä hetkellä vääränlaisista sanoista.
Tietysti täytyy todeta, että positiivisten sanojen positiivinen vaikutus on vähintään yhtä suuri, toiseen suuntaan. 

Olen kirjoittanut kelle tahansa, enkä kenellekään. Ennen kaikkea olen kirjoittanut itselleni. Blogista on tullut jotakin sellaista, jota minä olen tarvinnut ja tarvitsen. En ole ajatellut muita, ainakaan kovin paljoa. 
Viime aikoina olen kuullut vähän liian monesta suusta kommentteja, kuten "joo mä luin sun blogista tosta asiasta!" 
Ja vaikka lukijoiden olemassaolo on ollut oikeastaan suurin haaveeni koko blogihistoriani aikana, ovat nuo kommentit joka kerta herättäneet lähes paniikillisen reaktion. Olen järkyttynyt siitä. 
Kyllähän mä nyt kirjoitan, mutta eihän sitä oikeasti pidä kenenkään lukea. 

Kuten sanottu, olen pohtinut kiivaasti blogin lopettamista. 
Tällä erää olen tullut siihen tulokseen, että blogi saa jatkua. 
Jos en kirjoittaisi näitä kirjoituksiani blogiin, kirjoittaisin ne jonnekin muualle. Kirjahyllyni on jo täyttynyt päiväkirjoista ja tietokoneeni kovalevy sekä monet muistitikut kaikesta siitä valtavasta tekstimassasta, jota olen tuottanut elämässäni, ja jota kukaan ei (tietääkseni) ole lukenut, itseni lisäksi. 
Se saa riittää.
Tietysti jatkan edelleen myös täysin omien tekstien kirjoittamista, mutta tämä blogi saa nyt toistaiseksi jatkua, ja jatkua samanlaisena kuin tähänkin asti. Sellaisena, joksi  minä olen sen luonut. On tullut jo korkea aika harjoitella sitä enemmän tai vähemmän nöyryyttävää alastomuutta toisten silmien alla, sillä mistään suuremmasta ei muuten koskaan tule yhtään mitään. Tavoitteenani ei koskaan ole ollut jäädä pelkästään oman katseen läpäisemien tekstien kirjoittajaksi. Matka oikeisiin tavoitteisiin tuntuu mittaamattoman pitkältä, mutta jostakinhan pitkänkin matkan täytyy alkaa.