Ja Finlandia-hymni soi

Kuten varmaan arvasitte, nyt seuraa selostus siitä, mitä tapahtui viime lauantaina.

Jouduin raahautumaan ylös aikaisin, mutta onneksi kahvia riitti termarissa, kiitos äidin. Olohuone oli täynnä telkkaria tuijottavia veljen lapsia. Aamulla olin poikkeuksellisen hyväntuulinen, ties mistä syystä.

Matkasin vanhempieni seurassa kotikaupunkiini ja kävimme mittavilla ruokaostoksilla. Vedin taas vähän överiksi sen suhteen, mitä tarvitsen ja mitä en tarvitse. Jostain syystä luulen aina juuri ennen maratonia, että minun pitää tankata itseeni suurin piirtein puolet ruokakaupasta, että selviän.

Mutta parempi liikaa kuin liian vähän. Lisäksi nappasin juuri ilmestyneen uuden Estonia-lehden, vaikka en uskonutkaan, että Ilta-Sanomilla voisi olla mitään järisyttävää lisättävää Iltalehden aikaisemmin julkaisemaan versioon. Sainpahan kuitenkin jotain (varsin rohkaisevaa, valoisaa ja positiivista) luettavaa jännityksen pitimiksi.

Tätä maratonia aloin jännittää vasta pari tuntia ennen starttia, vaikka useimmiten olen panikoinut koko edeltävän viikon. Kai se on se tottumus, turtumus, suoranainen pitkästyneisyys. Ei tässä ole mitään uutta.

Hoin sitä itselleni, kun pari tuntia ennen starttia lapoin viimeisenä ateriana suuhuni autossa lämmitetyn valmisspagetin, toivoin parasta ja aloin voida pahoin pelätessäni pahinta, mitä se sitten ikinä olisi ollutkaan. Lähtöpaikalle ajaessa pelkäsin myöhästymistä.

Lähtöpaikalla olin varmaankin ylimielisen pitkästynyt. Tää on niin nähty. Tää on jo neljäs kerta, kun seison tässä kohtaa lähtölaukausta odottelemassa, äidin kanssa kaiteen vieressä, tähyilemässä ilmapalloselkäisiä tavoiteaikajuoksijoita, odottamassa, milloin hymni kajahtaa, kuuntelemassa juontajan kannustussaarnoja. Äitini kysyi, tuntuuko hyvältä ja vastasin, että eihän tässä vaiheessa ikinä tunnu hyvältä. Äitini sanoi, että hän tarkoitti, että eihän satu mihinkään, ja vastasin ei. Oli paha olo, mutta myös siinä mielessä hyvä olo, että tiesi jännityksen ja tietynlaisen pahan olon kuuluvan asiaan tässä vaiheessa.
Teen parhaani ja se riittää.

Kuuluttajan tiedottaessa lähtölaukauksen olevan parin minuutin päässä, halasin äitiä ja vaihdoimme perinteiset "hyvää matkaa, nähdään kohta" -fraasit. Siirryin lähtöviivan taakse, sopivasti kohdalle sattuneen neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksijan porukkaan. Ihmiset lähtivät jostain syystä liikkeelle juuri sillä hetkellä, kun minä astuin mukaan. Finlandia-hymni alkoi, ja hetken tunnelmassa oli taas sitä jotain. Hetken tiesin, että tänne kannatti sittenkin raahautua, taas.

Sitten pamahti lähtölaukaus. Niin sitä mentiin.
Ensimmäisten kilometrien ajan olin harvinaisen tyytyväinen. En nimittäin ole vielä koskaan ollut maratonilla, jossa alku olisi ollut noin ihanan hiljainen. Yleensä joka paikassa on kaiken maailman lätisijöitä, jotka kerskuvat toisilleen, kuka on juossut missäkin milloinkin mihinkin aikaan, miten on valmistautunut ja miltä nyt tuntuu ja niin edelleen. Viimeistään puolimatkassa turhat höpötykset usein hiljenevät, mutta siihen mennessä ehtii jo aggressivoitua. Yksi syy, miksi harrastan juoksua, on se, että juoksu on yksilölaji. Toisin sanoen, ei tarvitse yrittää olla sosiaalinen. Maraton on tietysti eri asia, siellä pitää ottaa huomioon muut, ja joskus se jutteleminen on ihan kivaakin, mutta liian monesti ihmiset lätisevät liikaa, kilpaa, kaikki yhtä aikaa. Niissä tapauksissa kaipaisin korvatulppia.

Tällä maratonilla juoksimme kuitenkin yhtenä porukkana, jopa ensimmäiset kilometrit niin, että kukaan ei sanonut sanaakaan. Mikä taivaallinen hiljaisuus, mikä ihana vakavuus ja todellisen suorituksen tuntu siinä, että ainoat kuulemani äänet olivat toisten ihmisten askelten ja hengityksen rytmi.

Heti alkuun tein sen valitettavan yleisen huomion, että tavoiteaikajuoksija tempoi menemään aivan liian kovaa. Päätin kuitenkin jatkaa hänen kannoillaan, niin kauan, kun hyvältä tuntuisi. Muutaman kilometrin jälkeen eräs vieressäni juokseva mies katsoi kelloaan ja totesi saman asian ääneen. Vastasin henkevästi "niin".

Viimeistään puolimatkassa, jolloin valtaisa puolimaratoonareiden hyökyaalto vyöryi ylitsemme, kadotin viimeisetkin neljän ja puolen tunnin jäniksen porukat silmistäni. Mieleni teki juosta jänis kiinni ja ilmoittaa, että sun on tarkoitus viedä nää ihmiset maaliin, ei pudottaa kyydistä kaikkia, jotka sua seuraavat.

Äiti puhui puhelimessa ja heilutti vimmatusti parin kilometrin päässä lähtöpaikasta. Isä kuvasi kamerallaan siitä vähän matkan päässä. Siitä pitäen näin heidät joka kierroksella. Reittiä oli muunneltu edellisistä kolmesta juoksukerrastani: se teki nyt erilaisia kiepautuksia ja mielestäni pari jyrkkää ylämäkeä oli enemmän, vaikka valtaosin reitti oli tasainen. Opasteet olivat kuitenkin kiitettävän selkeät ja henkilökunta ystävällistä ja kannustavaa, kuten jokaisena aiempanakin vuonna. Sen tiimoilta Finlandia Marathonia voi suositella jokaiselle.

Tänä vuonna puolimaratoonarit eivät juosseet ylitseni loppukirin aikana. Heitä vyöryi tasaisesti joka suunalta valtavia joukkoja puolivälistä alkaen. Välillä se ärsytti, suurimman osan aikaa olin ihan kiitollinen siitä, että aina näkyi joku muukin juoksija, ei tarvinnut juosta yksin. Kukaan ei missään vaiheessa ruvennut höpisemään mitään turhuuksia, josta sydämestäni kiitän jokaista kanssajuoksijaa. Kaikki keskittyivät omaan suoritukseensa. En tiedä miten tuolla nyt olikin sellainen tunnelma, kuin kaikki olisivat juoksemassa henkensä edestä, kellään ei ollut aikaa eikä varaa mihinkään small talkiin.

Suosikkikommenttejani olivat huoltopisteellä kuultu "kyllä olet reipas tyttö, vaikka ikääkään ei varmasti oo paljon" ja pian kolmenkympin jälkeen yleisöstä kiirinyt "ihan älytön vauhti" -kehut.

Ihmettelin myös sitä, miksi oma juoksuni oli niin kevää ja helppoa. Mielessäni kävi, onko tää ylimielinen pitkästyminen ja syntynyt vankkumaton luottamus omaan kykyyn juosta ja arvioida omaa juoksuvauhtia jotenkin pahaenteistä, seuraako siitä rangaistus.
Seurasihan siitä lopulta. 35 km jälkeen matka oli yhtä helvettiä. Siihen asti juoksin kevyesti, sen jälkeen juoksin vain pakottamalla jalkani liikkeelle, viemällä itseni aina yhdeltä lyhtypylväältä toiselle, kilometritolpalta seuraavalle, askel askeleelta. Lisäsin urheilujuoman kulutusta huoltopisteillä. Yritin näytellä reipasta vanhemmilleni nähdessäni heidät viimeistä kertaa ennen maalia. Vuoroin kirosin, vuoroin maannittelin itseäni jatkamaan juoksemista, jatkamaan ja jatkamaan, vaikka kuinka tuntui siltä, ettei enää jaksa, pysty eikä kykene. Ihmettelin, miten jäljellä oleva seitsemän kilometrin matka maaliin voi olla niin lyhyt, mutta silti niin hel-ve-tin pitkä.
Pian 37 km tolpan jälkeen näin yllättäen pari opiskelukaveriani, jotka olivat tulleet katsomaan. Tällä matkalla oli monta pitkää pätkää, joissa aurinko paistoi suoraan silmiin, ja tämä oli yksi niistä. Kaarsin mutkan takaa silmät sokeina, puolikuolleena, urheilujuomat naamalla ja jostain kuului "HYVÄ ERIKA HIENOSTI MENEE!" -huuto. Käännyin katsomaan, sain juuri ja juuri heilautettua ja ynähdettyä jotakin tien reunassa seisoville ystäville ja yritin sitten häpeissäni vähän ryhdistäytyä taas.

Neljännenkymmenennen kilometriolpan juurella luulin vakavissani, että en pääse maaliin ikinä. Matka oli päättymätön.
Neljänkymmenenyhden kilometritolpan kohdalla päätin, että nyt mä saakeli juoksen, enkä ruikuta enää.

Juoksin maaliin, vaikka matka oli edelleen helvetin pitkä ja auringon sokaistama, ja viimeisessä mutkassa vielä joku ötökkäkansoittuma lennähti naamalle. Ryntäsin maalisuoralle ja maaliviivan yli toivoni menettäneenä, luulin, että aikaa oli kulunut vähintään viisi tuntia, ja sain tuskin kiitettyä, kun minulle ojennettiin mitalin ja herkkuja sisältävä muovikassi onnentoivotuksen kera. Sen jälkeen onnuin vihaisena etsimään vanhempiani väkijoukosta.

Jouduin kompuroimaan ihmispaljoudessa raihnaisilla jaloillani vaikka kuinka kauan, ennen kuin lopulta löysin isäni, jolta kysyin, mikä aikani oikein oli, maalitaulussa kun näkyi pelkkiä puolimaratoonareiden aikoja. Järkytyin kuullessani, että aika oli neljä kolmekymmentäkolme ja jotain. En ollutkaan epäonnistunut surkeasti. Olin taas hyväntuulinen siihen asti, kunnes minun piti vielä jäykillä jaloillani rämpiä yli epätasaisten maastojen ja mäkien, että pääsin autoon, jossa vannoin, että tästä en enää nouse.

Huristelimme kotiin, jossa astuin voittajan elkein veljieni ja heidän lastensa keskelle ja annoin hienon, kullanvärisen mitalin kiertää kaikkien käsissä. Totesin tosin ihan suoraan, että ihan karseeta oli, enkä suosittele tätä lajia kellekään.

Mutta nyt on hyvä fiilis! Jalat tempovat jo seuraavaa maratonia juoksemaan. Sitä odotellessa.