Syksyn kuulumisia

Vuorossa on pitkästä aikaa turhien löpinöiden päivitys, eli mulla ei oo mitään asiaa. Kunhan kirjoitan. 

Tänä syksynä olen alkanut toden teolla pelätä pyöräilijöitä. Erityisesti yliopistolla, mutta ylipäätään kaupungilla. Varsinkin yliopistokampuksella parveilee hulluja pyöräilijöitä, jotka kaahaavat salamavauhtia ja viuhahtelevat ohitse mitä ahtaimmista väleistä mutkitellen niin, että jalankulkija saa pelätä henkensä puolesta. 

Kimmoke tälle kammolleni oli se, että elokuun lopussa todellakin jäin pyörän alle. 
Kävelin kaikessa rauhassa yliopistoruokalasta kirjastolle päin seesteisen aurinkoisena iltapäivänä, kun yhdessä silmänräpäyksessä mutkan takaa kaarsi turbovauhdilla pyöräilijä, täysin yllättäen. Minä en ehtinyt väistää, hän ei ehtinyt väistää. Jouduimme täystörmäykseen, jonka seurauksena minä lensin selälleni asfalttiin, pyörän ajaja lensi sarvien yli ja kaiken kukkuraksi fillarin etupyörä irtosi. Pyörää ohjannut mies oli nopeasti auttamassa minua ylös, pyytelimme anteeksi puolin ja toisin ja juoksin pois paikalta kiireen vilkkaa. Vihaan tuollaisia tilanteita. Ensireaktioni on paeta. Syöksyin lähimpään vessaan puhdistamaan verta vuotavia kyynärpäitäni. 
Sen koommin sydän on pompannut kurkkuun joka kerta, kun kuulen polkupyörän lähestyvän. 
Kun kerroin tästä kavereilleni, jokaisen ensimmäinen kommentti oli: 
"Oliks se nuori mies? Oliks se komee mies?"
Vastaukseni oli, että en tiedä. Ei siinä tilanteessa kiinnostanut, minkä ikäinen ja näköinen mies se oli. Olen vakaasti sitä mieltä, että minun elämäni rakkaustarinat eivät ala pyörän alle jäämisellä. 

Toinen enemmän tai vähemmän mieltä ahdistanut asia on jo aiemmassakin postauksessa pohdiskelemani Estonian uppoaminen.  
Olen lukenut sekä Iltalehden että Ilta-Sanomien erikoisnumerot. Olen järkyttynyt, voinut pahoin ja surrut kerta toisensa jälkeen, tuntemattomien ihmisten puolesta. Olen ihmetellyt, miksi haluan lukea tällaista. Olen tuskaillut sitä, miksi aina vain yrittää ymmärtää ja etsiä selityksiä, vaikka tietää, ettei kaikkea voi ymmärtää. 
Olen sättinyt itseäni siitä, että lukemalla tuotan itselleni ehdoin tahdoin kauhean olon.
Yhtä lailla, tai vielä enemmän, olen sättinyt itseäni siitä turtumuksesta, joka lehtien lukemista aina jossain vaiheessa seuraa. Kun kymmenennen kerran lukee laivan kallistumisesta, kuolemanhädästä, pakokauhusta, pelastuslautoista taistelevista ihmisistä, omaisensa menettäneiden surusta. Jossain vaiheessa huomaa vain lukevansa, kuin lukisi säätiedotusta. Välinpitämättömästi, tunteettomasti. Enkä tiedä, mikä siinä on kamalinta. 

Lukemista seuraa myös joka paikkaan kantapäillä seuraava pelko.
Jos laiva voi noin vain upota, mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Alan odottaa katastrofia. Milloin uppoaa toinen laiva, milloin kotini palaa poroksi, milloin joku kuolee auto-onnettomuudessa, milloin jossain taas räjähtää joku torni, iskee tsunami, joku tappaa jonkun? Kaikki tapahtuu aina ilman ennakkovaroitusta, ilman, että kukaan osaa odottaa, tai niin sitä ainakin sanotaan. Entä sitten, jos muistaa joka hetki olla peloissaan, odottaa pahinta? Voiko sillä tavalla vaikuttaa johonkin?

Edes siihen, että toista kertaa ei jäisi pyörän alle.