Tammikuu, pitkä ja iloinen

Tulin siihen tulokseen, että ainakin tämä, vuoden 2016 tammikuun viimeisen päivän blogiteksti on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa.

Siksi, koska tänä vuonna, ehkä elämäni ensimmäistä kertaa, en ole kärsinyt tammikuumasennusta.
Historiallinen tilanne.

Päinvastoin, tammikuu oli tänä vuonna henkisesti huomattavasti parempi kuin vaikka joulukuu tai joku muu viime vuoden kuukausi.

Ihan totuuden nimissä on kyllä todettava, että juuri, kun olin tämän havainnon tehnyt ja miettinyt mielessäni sanavalinnat, joilla ilmaisen tämän blogissani, ja kun olin perjantai-iltapäivänä taas ihan fiiliksissä siitä, miten hyvä olo ja hyvä mieli mulla on, ja kuinka hienoa elämä on, niin eikö heti nurkan takaa pöllähdä jotakin, jonka ansiosta koko viikonlopun olen ollut henkisesti ihan pohjamudissa ja halunnut lopettaa kaiken.

Mutta ehkä juuri siksi, että tällä hetkellä olen koko kuukauden mittaisen hyvän olon jälkeen ihan murskana, on nyt erityisen tärkeää palata siihen, kuinka hyvä kuukausi nyt on ollut. Siitä huolimatta tai sen vuoksi, että on ollut tammikuu.

Ensinnäkin, olen onnistunut välttämään pahimmat ahdistuskohtaukset.
Ehkä siksi, että olen löytänyt jonkinlaisen uudenlaisen suhtautumistavan niihin.
Aina silloin, kun ahdistus tulee, tiedän, että se nyt vain kuuluu elämään, samalla tavalla kuin kaikki muutkin tunteet. Että se tulee ja se menee, että sitä ei tarvitse paniikkiin asti pelästyä, eikä siitä tarvitse kaikin keinoin ja väkisin yrittää riuhtoa itseään irti, josta taas seuraa vielä kammottavampi ahdistuksen kehä. Pitää vain hyväksyä, että nyt on tällainen tunne ja nyt vain on niin, ja jo huomenna on ehkä toisin.

En tiedä, mistä tällainen hieno vakaumus on juontunut mieleeni. Ehkä siksi, että elämäntilanteeni on niin erilainen, kuin se on koskaan ollut. Ehkä joku hieno puolustusjärjestelmä, jonka olemassaolosta en ole ikinä ennen tiennyt, on nyt aktivoitunut mielessäni.

Toiseksi, ja ensimmäiseksi konkreettiseksi esimerkiksi:
Olen suunnitellut ja pitänyt lisää omia opetustunteja ja -tuokioita.
Olen konkreettisesti ja kouriintuvasti huomannut, että mulla on ollut hyvin syvälle juurtuneena mielessäni sellainen ajatus, että minusta ei ikinä, missään olosuhteissa, koskaan, ole minkäänlaiseen opetustyöhön.
Monet ympärilläni olleet ihmiset, toiset epäystävällisesti ja toiset ystävällisemmin, ovat lujittaneet ja ruokkineet tuota omaa ajatustani.

Tämän tammikuun aikana olen huomannut, että hyvin syvällekin juurtunut ja muiden tukema oletus voi olla väärä.
En vieläkään oikein ymmärrä sitä, mutta suureksi ihmeekseni olen huomannut, että kyllähän mä pystyn tähän. En vielä tiedä, olenko hyvä ja tuleeko tästä oikeasti pidemmän päälle mitään, mutta kyllä mä pystyn siihen, aivan eri tavalla kuin olin koskaan itse osannut ajatella.

Ja ympärilleni on jostain ilmestynyt ihmisiä, jotka aiempien vastaisesti oikein tuntuvat tuuppivan mua ylös oman kyvyttömyyteni ajatuksesta, jotka oikein kunnolla ravistelevat aiempaa omaa kokemustani ylistämisellään, että sähän oot niin hyvä, voi miten hyvin taas vedit, hienoa, miksi muka luulit, että et osaa?

Kolmanneksi: minusta on tullut yhtäkkiä ihan kelvollinen päätöstentekijä.

Aiemmin elämässäni minulle on ollut aivan kammottavaa kidutusta puntaroida vaikka kahden eri vaihtoehdon välillä, vaikka vain "kyllä" - ja "ei" -vaihtoehtojen välillä. Asioiden päättäminen, yksinkertaistenkin asioiden, on ollut minulle arjen vaikein asia, joka saa epäilemään omaa elinkelpoisuutta. Miten voin ikinä pystyä yhtään mihinkään vähänkään isompaan, mitä elämässä väistämättä jossain vaiheessa tulee vastaan, kun en pysty edes päättämään, että menenkö nyt noihin bileisiin vai en ja ostanko tämän suklaalevyn vaiko enkö osta.

Jostain se on nyt tullut. Ainakin väliaikaisesti.
Edelleenkään päätöstenteon ei voi sanoa olevan minulle helppoa, mutta on se helpottunut.
Jostain on ilmaantunut kyky puntaroida kahden asian välillä suhteellisen nopeasti verrattuna aiempiin aikoihin, summata nopeassa tahdissa vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet ja sen pohjalta päätyä jompaankumpaan, ja ennen kaikkea pysyä siinä päätöksessä katumatta ja jossittelematta jälkikäteen kuin ehkä ihan vähän.

Neljänneksi, viimeiseksi, eikä vähimmäksi:
Jostain on tullut suorastaan kummallinen ilon tunne, ilman mitään syytä. Ilman, että siihen todellakaan on mitään syytä, jos nyt mitään ihan katastrofaalista syytä ei ole olla olemattakaan iloinen.
Sellainen olo, että mikään ei sen kummemmin ahdista eikä paina, päinvastoin kaikki tuntuu ihan hyvältä, ja jos jotakin pientäkin kivaa tapahtuu, esim. että joku tuttu tervehtii vastaantullessaan, niin ihan superhyvältä.
Ja sellanen kummallinen olo, ihmeellinen, ennenkokematon varmuus jossain mielessäni, että kaikki kyllä järjestyy parhain päin. Kaikki järjestyy ja kaikki järjestyy hyvin, ja juuri niin kuin on tarkoitettu. 

Omituinen, historiallinen tammikuu siis.

Tietenkin olen varma, että nyt kun olen uskaltautunut nämä positiiviset ajatukset julkisesti kirjoittamaan, niin heti tapahtuu jotain kamalaa. Mistä lie tulee sellainen ajatus, mutta jotenkin tuntuu, että heti kun jotain tällaista uskaltautuu sanomaan ääneen tai kirjoittamaan, niin saman tien jostain tulee oikein kunnon turpiinlyönti. Kyllä pitäisi ihmisen vain aina muistaa olla varuillaan ja pelätä pahinta, osoittaa sillä tavalla kunnioituksensa elämässä vaanivia vaaroja kohtaan ja ehkä sillä tavalla pitää ne hellämielisinä itseä kohtaan.

Mutta nyt, kun olen jo tämän viikonlopun kärsinyt, odotan tietysti murheen murtamaa helmikuuta ja oikeastaan koko loppuvuotta.

Tosin, ihan näin salaa vielä sanottuna, sainhan mä joulupuurosta mantelin. Ehkä tämä hurjan hyvä tammikuu enteilee siis parasta vuotta ikinä.

Viimeiseksi ja loisteliaaksi lopuksi: luin viikolla taas yhden hyvän ajatuksen siitä, mikä voisi olla jokaisen ihmisen kasvutavoite.
Elää omana itsenään, omaa elämäänsä, toisia ihmisiä kunnioittaen. 

Päätin yrittää tämän vuoden aikana määrätietoisesti pyrkiä siihen.