Järki nauraa vain sen kyyneleitä.

Tänään olen itkenyt tolkuttomasti.

Syksyllä itkeskelin jatkuvasti. Keskimäärin kerran päivässä. Tai paremminkin, vähintään kerran päivässä. Nyt keväällä itkemiset ovat jääneet vähemmälle. Olen saanut aina rauhoiteltua itseäni, olen sanonut itselleni, että nyt yksi asia ja yksi ajatus kerrallaan, eikä yhtään enempää.

Tänään oli kuitenkin vanha kunnon itkunpurkauspäivä.

Se alkoi aamukahvilla. Olin lukemassa sellaista varsin piristävää kirjaa, joka kertoi toisen maailmansodan loppuvaiheessa vihollisten käsiin joutuneesta, nuoresta saksalaistytöstä. Toisin sanoen se oli kirja joukkoraiskauksista, kuolemasta ja sodan ja ihmisen kaikenkattavasta julmuudesta.
En tiedä mikä hinku mulla on tahkota kaikkia tuollaisia kirjoja, mutta luinpa nyt sellaisenkin.
Ja sit aloin itkeä.
En siksi, että se kirja oli niin julma.
Vaan siksi, että aloin ajatella itseäni ja omaa surkeuttani.
Ajattelin kahta mulle hirmuisen tärkeää ihmistä, joista molempien kanssa vielä vuosi sitten olin jatkuvasti tekemisissä. Ja joista nyt en ole kuullut tai nähnyt kuukausiin. Ajattelin näitä kahta menetystä. Ajattelin elämääni ja sen surkeutta viimeisen vuoden aikana tapahtuneen valossa. Muistin taas, ettei mulla vieläkään ole mitään tietoa, mitä kesän teen, ja muistin senkin, ettei mulla ehkä koskaan ole mitään työtä eikä yhtään parempi olo. Ja sen, että en saa mitään aikaiseksi ja kaiken, minkä saan aikaiseksi, onnistun aina tekemään jotenkin väärin. Muistin, kuinka täysin kelvoton ihminen olen, että musta ei ole mihinkään eikä musta koskaan tule olemaan mihinkään. Että mulla ei ole ketään eikä mitään, en ole kenellekään yhtään mitään. Että ihan kohta jostain tulee joku kauhea isku, ihan kohta elämä jollakin tavalla lyö taas turpaan.

Ajattelin kaikkea sitä, mitä viimeisten kuukausien aikana olen hokenut itselleni pysyäkseni kasassa. Olen hokenut itselleni, että minä olen hyvä, minä olen vahva, minä selviän, älä katso taakse päin, katso aina eteen päin, tee mitä teet, mutta älä käänny katsomaan taakse päin. Olen tehnyt kaikenlaisia opiskeluita ja muita juttuja, minkä vain olen ehtinyt ja jaksanut. Silti musta tuntuu, että en saa tehtyä mitään, mitä pitäisi. Kun olen ahdistunut, olen vakuuttanut itselleni, että kaikki on hyvin, ja että pitää vain ottaa rauhallisesti.

Itkin sitä, että aina ei vain jaksa pitää itseään koossa eikä yrittää olla vahva. Ja sitä, että jokainen hetki pitäisi ponnistella jonkun asian eteen, eikä mistään silti koskaan tule mitään.
Ja sitä, että oikeastaan mulla on asiat hyvin, monella muulla on asiat paljon huonommin, ja silti mä vain koko ajan valitan. Miksi olen niin itsekäs ja heikko ja tyhmä.

Päivällä menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja katsoin huvikseni uutuuskirjahyllyt ja muut näytteille pannut kirjat. Tulin hyvälle mielelle, kun löysin Anne Frankin elämäkerran, jota en ole lukenut. Lainasin sen ja suuntasin yliopiston kirjastolle palauttamaan kirjoja.

Astuessani sisään yliopiston kirjaston ovesta joku tuntematon, suurin piirtein ikäiseni tyttö juoksi mun luokseni hymyillen ja kysyi, haluaisinko tulla kertomaan, mikä tekee mut onnelliseksi. Se oli absurdein tilanne, johon olen pitkään aikaan joutunut. Ainahan joku tai jotkut hilluvat yliopiston kirjaston aulassa houkuttelemassa ihmisiä osallistumaan milloin mihinkin kyselyihin ja tutkimuksiin, mutta yleensä mä onnistun luikahtamaan niiltä pakoon. Ja juuri tänään, juuri tuollainen kysymys. Se tilanne tuli eteen niin äkkiä, että vaikka normaalisti olisin varmasti juossut kiireen vilkkaa pakoon, nyt sain ainoastaan kysyttyä, kauanko siihen menisi, kun mulla on nyt vähän kiire. Tyttö vastasi, että ihan vaikka viis sekuntia, saan kertoa vaikka vain yhden asian ja se on siinä. Ennen kuin huomasinkaan, se oli jo kuljettanut mut johonkin hemmetin ständin eteen, tyrkännyt mulle mikrofonin käteen ja joku toinen tyyppi kuvasi mua kameralla. Siinä vaiheessa jouduin jo aika paniikkiin. Ne huomasivat sen ja ilmoittivat, ettei tarvitse pelästyä, nyt vain kerron asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi. Siinä sitten sopersin silmät itkusta turvonneina ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian, eli läheiset ja rakkaat ihmiset. Sen jälkeen viimein sain paettua paikalta.

Nyt vain pelkään, mihin hemmetin tarkoitukseen se kamera ja mikrofoni oikein oli. Kohta sen jälkeen mulle tuli huono olo ja suutuin niille ihmisille ja itselleni. Miksi, miksi, miksi tuntemattomat ihmiset tulevat aina ahdistelemaan mua? Kyllähän tuollaiset tutkimuksentekijät ja muut ahdistelevat kaikkia, mutta mihinkään ei pääse siitä, että minussa on selvästi jotakin, mikä pistää ihmisten silmään. Niin usein joku tuntematon tulee kysymään multa jotakin, milloin mitäkin. Yleensä suhtaudun siihen välinpitämättömästi tai saatan jopa ilahtua siitä. Tällaisina päivinä suutun siitä. Tällaisina päivinä ajattelen, että mun täytyy askarrella joku Älä lähesty minua -kyltti ja kävellä sitten aina julkisilla paikoilla se kaulassa.
Tai sitten mun pitäisi vain opetella sanomaan ei. Olen maailman huonoin kieltämään mitään tai sanomaan pahasti kellekään muulle kuin niille, jotka ovat mulle erityisen tärkeitä.
Fiksua, tiedän.

Tällä erää olen väsynyt itkemiseen, enkä jaksa enää jatkaa sitä. Tänään mulla on myös särkenyt joka paikkaa. Päätä särkee, vatsaan koskee ja rintaa puristaa. Voin huonosti ja olen surullisempi kuin pitkään aikaan. Haluaisin vain, että olisi joku, jolle minä olisin jollakin tavalla erityinen. Että voisin taas uskoa, että olen ihan kelvollinen ja arvostettava ihminen, sellainen, josta joku edes jollakin tavalla pitää.

Tämänpäiväinen valitussaarnani oli tässä.

P.S. Otsikko oli Shakespearen Romeosta ja Juliasta: "Vaik itkettää näin hupsu luonto meitä, niin järki nauraa vain sen kyyneleitä." Jos ihmettelitte.