Hammaskalusto ojennuksessa

Kävin tänään hammaslääkärissä. Edellisestä kerrasta on niin kauan, että en edes kehtaa kertoa. En enää muistanut, minkälaista hammaslääkärillä on olla, kuinka pitää pistää ne suojalasit päähän ja kuinka typerän oloisesti pitää aukoa ja sulkea kitaansa.

Hammaslääkärikäynnit ovat yksi niistä elämän pienistä, ikävistä asioista. Sellaisista, jotka eivät aiheuta ainakaan minulle mitään erikoisempaa työtä tai vaivaa, mutta jotka silti ovat enemmän ikäviä kuin mukavia. Niistä ei löydä sitä arjen pientä iloa, jota saattaa löytää monista muista yhtä lailla pienistä asioista. Sellaisia asioita on elämässä paljon. Ajattelin tänään syventyä niihin tässä blogipostauksessani, ihan vain vaikka siksi, että mun mielestäni meillä suomalaisilla pitäisi olla joku kansallinen liputuspäivä valittamiselle ja pienistä asioista valittamisen kunniaksi. Mulla sellainen pitäisi tosin olla vähintään kerran viikossa.

Hammaslääkärillä käyminen on yksi tällainen pieni, ikävä asia. Nytkään mulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään erikoisempaa vaivaa, ei mitään sellaista, minkä vuoksi olisi pitänyt hakeutua hammaslääkärille. Mua vain hävetti se, miten kauan jo on kulunut edellisestä käynnistä ja sen takia sain aikaiseksi raahautua sinne. Sen takia multa jäi tänä aamuna väliin saksan luento, enkä päässyt harjoittelemaan adjektiivin taivutusta, minkä olisin mielelläni tehnyt. En kuitenkaan viitsinyt sen takia enää perua tuota hammaslääkäriä, sillä olen jo kerran joutunut siirtämään sitä tentin takia, eikä sitä ikuisuuksiin voi siirtää. Aina tulee jotakin, minkä päälle se menisi.

Siinä jo heti toinen pieni, mutta ikävä asia: elämässä joutuu aina kärsimään päällekkäisyyksistä. Mulla ainakin on aina ollut niin, että ensin on pitkiä, täysin tyhjiä kausia, jolloin kerta kaikkiaan mitään ei tapahdu, mutta sitten kun tapahtuu, niin ne eivät ikinä voi tapahtua peräkkäin tai tasaisesti pitkin tyhjiä kausia. Kaiken pitää aina tapahtua päällekkäin yhdellä rysäyksellä niin, ettei varmasti ikinä saa tehtyä kaikkea sitä, mitä olisi halunnut tehdä.

Pakko on kuitenkin sanoa, että tänä aamuna olin ihan kiitollinen siitä, ettei mun tarvinnut raahautua saksan luennolle kahdeksaksi, sillä myöhemminkin herätessä tunsin oloni ihan haudasta nousseeksi. En tiedä miksi.

Kolmas ikävä, mutta vähäinen asia on viime päivinä aiheuttanut minulle erityisesti tuskaa: edestakaisin käveleminen. Mä en pidemmän päälle jaksa sitä, että kaksi peräkkäistä luentoa pidetään eri kampuksilla, toinen toisella puolella ja toinen täysin toisella puolella kampusaluetta. Eikä näitä meidän kampusalueita turhaan ole nimetty esim. Seminaarinmäeksi ja Ylistönrinteeksi. Kyllä siinä ihan kelpo treeni tulee, kun ensin joutuu reippaasti kävelemään tai jopa juoksemaan kotoa kilometrin loivan ylämäkimatkan yliopistolle, sitten kipuamaan muutaman jyrkkääkin jyrkemmän mäen huipulle, jotta pääsee haluamansa rakennuksen ovesta sisään ja parhaassa tapauksessa saa vielä loppuhuipennukseksi laukata portaat ylös neljänteen kerrokseen. Tällaisen matkan jälkeen ainakin mulla on ihan kiitettävästi jalat maitohapoilla ja keuhkoihin pistää kuin tikarilla iskettäisiin. Ja kun tän ravaamisrupeaman joutuu toistamaan noin kolmesti päivässä, niin kyllä se vähän syö maratoonariakin.

Sitten yksi naurettavan pieni harminaihe on vessapaperin ostaminen. Sitä pitää aina muistaa ostaa, ja on pulassa, jos ei muista. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun ne on aina sellaisia älyttömän isoja paketteja, jotka ei parhaalla tahdollakaan mahdu normaaliin kauppakassiin muiden ostosten sekaan. Sitä pakettia joutuu sitten kantamaan kädessä kaupasta kotiin. Eikä sekään muuten haittaisi, mutta kun ei mulla ole tarpeeksi käsiä. Yhdessä kädessä roikkuu kauppakassi, jossa on muut ostokset, toisessa kädessä se vessapaperirullapönikkä, olalla heiluu yleensä laukku, jossa on oppikirja(t), luentomuistiinpanot, penaali, lompakko yms., jollakin kädellä pitäisi saada aukaistua eteen tulevat ovet ja ainakin oman kotioveni aukaisemiseen tarvitsisin kaksi kättä, koska toisella pitää kiskaista ovea samaan aikaan, kun toisella kääntää avainta lukossa, jos mielii saada oven auki. Kuinka monta kättä ihmiselle siis pitäisi olla luotu? Vähintään neljä.

Sitten, hammastahnan ostaminen. Sitäkin pitää aina muistaa ostaa. Jos en saa pestä hampaitani kahdesti päivässä kunnolla, mulla on älyttömän likainen olo. Kuitenkin, hammastahnan ostaminen on niin ikävää. Esim. käsienpesuaine on sellainen juttu, jota myös pitää muistaa ostaa, mutta se on mielestäni ihan kivaa; musta on aina ihan mukavaa valita kaupassa, millaista käsienpesunestettä tällä kertaa hankkisin. Hammastahnaa sen sijaan yritän aina viimeiseen asti puristaa sieltä tuubista, ettei tarvitsisi ostaa uutta, ja ostan aina niitä isoja tuubeja ihan vain siksi, ettei tarvitsisi heti viikon päästä olla hankkimassa seuraavaa.

Sitten se, kun saa tentistä vaan jonkun kolmosen, vaikka mielestään ansaitsisi paremman. Vaikka tietää, että kolmonen on hyvä numero, varsinkin silloin, kun arvostelu on ollut tiukka, on tullut useita hylättyjä ja paljon ykkösiä ja kakkosia, eikä nelosia tai vitosia ole tullut nimeksikään. Pitäisi olla kiitollinen kolmosesta. Mutta kun tietää lukeneensa ja päntänneensä parhaansa mukaan, ihan verta ja hikeä ja kyyneleitä vuodattaen ja tietää tentissä loihtineensa hyvät, ansiokkaat vastaukset, joilla omasta mielestään ansaitsisi kiitettävän,. Jäljelle ei jää muuta kuin väsynyt pettymys. Ei mitään suurta tuskaa, koska asia ei ole niin suuri, eikä mikään mielen puolustusjärjestelmäkään siksi aktivoidu. Jää vain nahistunut ja latistunut olo, sellainen, että eikö musta tosiaan ole tän parempaan. Ei, vaikka kuinka yrittäisin.

Sitten nää yliopiston koneet, tai ainakin tää yksi tämänhetkinen, joka jostain kumman syystä haluaa korjata kaikki sanat jotenkin väärin. Tässä on päällä joku vieraskielinen kirjoitusohjelma, jota mä en osaa ottaa päältä pois. Tää vetää punaista oikeinkirjoituksesta huomauttavaa sahalaitaa jokaisen suomenkielisen sanan alle ja yrittää korjata ne oman mielensä mukaisiksi, esim. "kättä" = "kata" ja "menisi" = "menischi" ja niin edespäin. Pitempää tekstiä kirjoittaessa alkaa vähän nyppiä.

Sitten noi ikiaikaisen raivon nostattajat, ihmiset, jotka tulevat ihan korvan viereen kailottamaan puhelimessa. Lyön vetoa, että mun pulssi on silkasta ärtymyksestä noussut viimeisen puolen tunnin aikana huippulukemiin, eli enää ei ole edes kyse mistään pienestä, ikävästä asiasta. Mä en vain jaksa tällaista!!!! Nyt, kuulkaas jokainen lukijani, minä annan teille ohjeen, jota on syytä noudattaa, ellei halua seuraavaksi tuntea mun palavaa raivoani selkäpiissään: Kun haluatte puhua pitkän puhelun jonkun kaverinne kanssa, niin tehkää se jossain muualla kuin yliopiston kirjastossa, jossa toiset yrittävät keskittyä omiin hommiinsa. Ja jos ihan väen väkisin haluatte puhua puolen tunnin mittaiset puhelunne sellaisissa paikoissa, joissa voitte mahdollisimman näppärästi häiritä muita ihmisiä, niin yrittäkää edes vähän madaltaa äänenne desibelitasoa, älkääkä helvetti soikoon kailottako sinne puhelimeen niin kovaa, että huoneen toisella puolella istujakin varmasti kuulee joka ikisen sanan, ihan kuin olisit karjumassa megafonilla hänen korvaansa.

Enkä mä ehkä olisi tästä näin valtavan paljon hermostunut, ellei mainittu puhelu olisi koskenut kipeintä arjen ahdistuksen aihettani tällä hetkellä: kesätöitä. Kailottajan kaveri oli ilmeisesti menossa kesätyöhaastatteluun ja kailottaja halusi kannustaa ja siinä samalla sepustaa juurta jaksain oman loisteliaan kesätyötilanteensa ja sen, mihin kaikkiin paikkoihin hän on hakenut ja mihin niistä hän on nyt pääsemässä.

Mä olen väsynyt, olen vihainen, olen surullinen, enkä jaksa tätä elämää nyt, joten antakaa anteeksi turha avautumiseni.

Lopuksi kerron vielä hyvän mielen jutun:
Eilen eräs ystäväni soitti minulle ja panikoi siitä, miten joku lähdeviite laitetaan opinnäytetyöhön. Hän ei tiennyt sitä, eikä asia ollut selvinnyt, vaikka hän oli yrittänyt saada sen selville aihetta käsittelevistä luentodioista. Hänen viimeinen keinonsa oli soittaa minulle, koska hän uskoi vakaasti, että minä kyllä tiedän.
Olin liikuttunut ja iloinen, mutta pakko oli valitettavasti todeta, ettei minustakaan ollut apua. Siinäkään tilanteessa. Mutta onnistuin kuulemma järkevällä (?) puheellani rauhoittamaan hänen pahimman paniikkinsa ja keksimme yhdessä ratkaisun, eli sen, että hän laittaa sähköpostia opettajalle ja kysyy asiaa. Lopuksi hän kiitti moneen kertaan, että kuuntelin hänen avautumisensa.
Jos multa kysytään kaikkein parasta ja ihaninta arjen asiaa, niin se on se, jos pystyn olemaan toiselle ihmiselle avuksi. Totean tämän nyt ihan ilman mitään tekopyhiä tarkoitusperiä: paras tunne arjen keskellä on mulle aina se, jos jollakin tavalla onnistun auttamaan toista ihmistä.

Kiitos, palataan taas.