Matkaan lähden!

Tämä päivä ei ole alkanut mitenkään lupaavasti, ei todellakaan. Aamuni oli niin painajaismainen, että mun on nyt pakko ihan ensimmäiseksi avautua siitä, ja mennä sitten vasta, varmaan aika lyhyesti, itse tämän päivän asiaan.

Maanantai-iltana mulla alkoi olla kipeä ja kurja olo. Olen kipeä todella harvoin, lukuunottamatta pölyallergiasta johtuvaa ajoittain kovastikin vuotavaa nenää ja aivastelua. Nyt kuitenkin maanantain ja tiistain välinen yö meni mulle harvinaisessa, todella tuskaisessa olotilassa pyöriessä: en edes osaa paremmin kuvailla sitä. Kurkku oli kipeä, joka paikkaa tuntui kolottavan ja särkevän ja oli vaikea hengittää. Kaikin puolin tuntui vaikealta ja tuskaiselta olla.

Eilisaamuna kurkku oli niin kipeä herätessä, että ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin yskänlääkettä. Todellakin, ensimmäistä kertaa. Lapsena muistan, miten mulle joskus syötettiin väkisin yskänlääkettä, vaikken sitä halunnut, mutta aikuisena kurkkuni on niin harvoin kipeä ja silloinkin niin vähän, että yskänlääkkeeseen ei ole ollut tarvetta. Nyt olisi ollut, eikä sellaista tietenkään kaapistani löytynyt. Onneksi pakastimessa oli jäätelöä, joka kelpasi kuin kelpasikin loistavasti ensiavuksi.

Mulla ei ollut eilen kuumetta, ja olokin parani illan mittaan. Joten mitä tekee järkevä ihminen siinä tilanteessa? Järkevä ihminen olisi varmaan kiitollinen olon parantumisesta ja jatkaisi lepäämistä.
Minä en tietenkään voinut käyttää aivokapasiteettiani, jos mulla sellaista edes on.
Minä sanoin itselleni, että mulla ei ole kuumetta eikä enää edes kovin kipeä olo, voin siis lähteä lenkille.
Ja kuulkaa, ei tarvi enää edes mitään moraalisaarnoja. Opin läksyni. En enää ikinä, ikinä, i-k-i-n-ä lähde lenkille, ellei mulla ole täysin terve olo.
Lähdin lenkille, ja kun kerran lähdin, niin juoksin sitten väkisin.
Vaikka kurkkuun sattui ja rintaan pisti, pakotin itseni juoksemaan.
Juoksin lyhyemmän lenkin kuin normaalisti, mutta silti loppumetreillä luulin kuolevani. Ajattelin, että kuolen, en selviä enää kotiovelle siinä tuskassa.

Mun oli ollut tarkoitus tehdä vielä vaikka mitä ennen nukkumaanmenoa, mutten sitten kyennyt enää sen itseni tahattoman tappoyrityksen jälkeen enää muuhun kuin menemään suihkuun ja kuuman mehun kera nukkumaan. Ja tietysti soittamaan äidille ennen sitä, herättämään äiti sitä varten, että sain itkeä ja valittaa hänelle, kuinka kurja olo mulla on ja miten kurjaa kaikki on. Itkin koko loppuillan ja alkuyön ihan vain siksi, että olo oli niin huono.

Aamulla herätessä mulla oli parempi olo. Ei hyvä, edelleen särki ja koski joka paikkaa, mutta paljon parempi kuin illalla. Koska meillä oli saksan sanakoe ja koska en ensi viikolla pääse saksan luennoille sattuneesta syystä, nappasin lääkettä naamaan ja lähdin luennolle. Kirosin matkalla sitä, että luento pidetään minun asunnostani katsoen kaikkein kauimmaisessa yliopistokampuksen osassa, jonka vuoksi jouduin etenemään reipasta kävelyä ja välillä puolijuoksua.

Kun sitten olin marssinut ja juossut ja kivunnut kaikkein korkeimmalle yliopistokampuksen huipulle juuri ja juuri ajoissa, sain tietää, ettei luento ollutkaan siellä salissa, missä olin luullut sen olevan. Yleensä tarkistelen luentosaleja Korpista neuroottisesti monta kertaa päivässä, sillä niitä vaihdellaan viime tinkaan aina silloin tällöin. Tällä kertaa olin kuitenkin eilen illalla tappo-oloissani ajatellut, että luotetaan nyt siihen, että se luento on siellä, jossa sen viimeksi katsoessani väitettiin olevan. Olin tarkistanut luennon olinpaikan viimeksi edellisenä päivänä. Illalla se ilmeisesti sitten oli vaihtunut. Ja tietysti se oli vaihtunut sellaiseen saliin, joka oli taas aivan eri puolella, missä nyt olin. Se oli rakennuksessa, jonne olisin hyvin ehtinyt kotoani, mutta koska nyt olin kivunnut tänne kauimmaiselle huipulle, olin täysin väärällä puolella yliopistokampusta.

Ja koska luento oli juuri alkanut tai alkamaisillaan, en ehtisi enää millään sanakokeeseen, joka varmasti pidettäisiin heti luennon aluksi.
Se siitä.
Silti mun oli pakko pistää juoksuksi. Mulle iski kauhea paniikki siitä helvetin luennosta typerine vaihtelevine rakennuksineen, mielessä takoi vain, että sinne on ehdittävä nyt mahdollisimman pian. Jos ne vaikka aloittavatkin vaikka varttia myöhemmin.

Joten mä juoksin niin kovaa kuin ikinä jaloista lähti. Juoksin alas sieltä rinteeltä, alas portailta, ohi autojen, kaikista mäistä ja mutkista kohti sitä rakennusta, jossa luento oli. Juoksin kovempaa kuin eilisellä lenkillä koskaan. Juoksin niin kovaa kuin pystyin, juoksin jostain syystä aina yliopistoaluella jalankulkuteillä toilailevien autojenkin ohi aika reippaasti.

Puolivälissä matkaa mun oli pakko hidastaa, koska hengitykseni vinkui ja pihisi niin sairaalloisesti, että en pystynyt enää jatkamaan. Säikäytin varmaan kaikki ohikulkijat sillä kilometrin päähän kantavalla hengityksellä, joka kuulosti sanoinkuvaamattoman kauhealta, kuolemalliselta hengenhaukkomiselta. Mua alkoi itkettää, koska se matka oli niin kamalan pitkä, ja koska en jaksanut juosta kuin hidasta vauhtia, ja koska mun rintalastaa viilteli jo todella pahasti, enkä ollut henkeä saada, ja koska musta silti tuntui, että sinne saksan luennolle oli vain pakko ehtiä niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka sitten henki menisi. Juoksin ja itkin, itkin ja juoksin, ja henkeni vinkui, ja sitä painajaismaista matkaa riitti ja riitti vain.

Lopulta saavuin oikealle rakennukselle. Siellä jouduin vielä jonkin aikaa etsimään oikeaa luokkaa ja lopulta vielä laukkaamaan portaita ylös toiseen kerrokseen (ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin hissiä, mutta en halunnut jäädä odottamaan vielä sitäkin). Saavuin oikeaan luokkaan vartin myöhässä, hiessä uiden. Sanakoe oli juuri päättynyt. Jouduin tönimään tiiviisti istuvien ihmisten laukkuja pois, että mahduin istumaan johonkin. Itkin vielä jonkin aikaa istumaan päästyänikin kaiken kurjuutta. Sitten rauhoituin ja luento meni miten meni.

Luennon jälkeen kävin kysymässä opettajalta, haittaako se, että en päässyt tekemään sanakoetta tänään. Mua ainakin haittasi, sillä olin harjoitellut siihen eilen tosi kauan. Kerroin myös. että en pääse ensi viikolla ollenkaan luennoille, eli mulle tulee just se määrä poissaoloja, mikä saa olla, ettei tarvitse tehdä ylimääräisiä tehtäviä. Kauhistuin sitä, miten painuneelta ja käheältä ääneni kuulosti sille opettajalle puhuessa, ihan kuin olisin joku kuolemaa tekevä keuhkokuumepotilas.

Se opettaja ehkä huomasi mun olotilan, koska se oli tosi mukava ja vakuutti mulle erikseen, ettei tällaisista asioista tarvitse huolta kantaa, eikä ole mitään hätää, vaikka en nyt päässyt sanakokeeseen ja vaikken pääse ensi viikolla luennoille. Olin varmaan aika surkea näky hiestä märissä vaatteissa palellessa, turvonneilla silmillä ja sillä äänellä. Huh huh.

Mutta kuulkaa, asia on nyt niin, että mä tosiaan lähden nyt matkalle. Tänään pakkaan viimeiset kamppeeni uuteen hienoon vedettävään lentolaukkuuni, huomisaamuna astun lentokoneeseen, ja huomenna olen jo etelän auringon alla, jos kaikki vain menee suunnitelmien mukaan. Lähden elämäni ensimmäistä kertaa rantalomalle, siis en millekään maraton-matkalle enkä Tukholman risteilylle, vaan Kanarialle, jossa aion koko ensi viikon vain lojua auringossa, uida, syödä, juoda, lihoa, lötkötellä, enkä tee mitään muuta. Mulla on jo nyt huono omatunto siitä, etten ole ensi viikolla saksan luennoilla enkä yliopistolla kirjoittelemassa esseitä ja lukemassa tentteihin. En ole koskaan ollut tuollaisella lomalla, ja jotenkin musta tuntuu epätodelliselta, että mä olen lähdössä sellaiselle. En itse usko sitä vieläkään, enkä siksi ole halunnut puhua siitä ihmisille. Tiedän, että jotkut pitävät sellaisia lomia itsestäänselvyyksinä aina silloin tällöin, mutta mulle se on uutta. Ja tiedän, että mikään opiskelu tuskin kaatuu yhden viikon rennosti ottamiseen, varsinkaan, kun viimeksi pidin lomaa jouluna. Mutta silti olen melkein kauhuissani tästä.

Mutta niin se vain on: minä lähden ja olen ja parantelen itseni ja imen itseeni vitamiinit auringossa, ja te joudutte nyt ainakin viikon kärsimään ilman näitä mun epäilemättä koukuttavia tekstejäni. Ei huolta, palaan kyllä takaisin. Olkaa vain kärsivällisiä! :)

Adios, amigos. <3