Välillä muistan kirjoitella tällaisiakin. Maanis-depressiivisyys taas kunniassaan... (Ja tiedän, ei pitäisi laskea leikkiä vakavasta sairaudesta.)
Tästä viikonlopusta tuli kuin tulikin sitten lopulta ihan huippu. Jälleen perjantai, jona olen aivan maassa, ja sunnuntai, jona voin todeta elämän olevan sittenkin elämisen arvoista ja paljon enemmänkin. Tällä hetkellä olen taas niin onnellinen, ettekä usko, miten jo pelkästään siitä tunteesta voi nauttia.
Käännekohta tapahtui eilen oikeastaan heti, kun olin avautunut tuon eilisen "Ankeus"-tekstini tänne. Sen jälkeen sain päähäni siivota. Tein oikein suursiivouksen. Voiko sellainen edes luvata muuta kuin hyvää?
Sitten eräs ystäväni soitti minulle ja sovimme, että tapaamme. Menin hänen luokseen katsomaan elokuvan, juomaan kaakaota, dippaamaan vihanneksia ja puhumaan kaikista (ärsyttävistä) jutuista, joita elämässä tällä hetkellä on. Kun sitten olimme saaneet ne purettua, tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kaikki kyllä järjestyy. Ja että jokaisen asian kuolemallinen stressaaminen ja ahdistuneena oleminen ei tee ihmisestä yhtään tehokkaampaa tai auta asioita yhtään eteenpäin.
Jo kauan olen ajatellut, että mun on pakko päästä pois. Jonnekin kauas, tekemään jotain ihan muuta kuin sitä, mitä tällä hetkellä teen ja mitä olen tehnyt vuosien ajan. Olen nähnyt sen enää ainoana ratkaisuna siihen tunteeseen, että jokin nakertaa elimistöäni kipeästi sisältä päin ja pian olen valunut täysin tyhjiin.
Eilen kuitenkin huomasin, ettei mun tarvinnut päästä sen kauemmaksi kuin muutaman sadan metrin päähän kotoani, ja se tunne oli siinä. Sellaisen ihmisen, ystävän seurassa, joka jakoi tuntemukseni ja oli itse vakuuttunut siitä, että kaikella on aikansa, paikkansa ja merkityksensä ja kyllä mekin kaksi epätoivoista löydämme paikkamme tässä maailmassa ja kaikki on ihan hyvin juuri nyt, eikä kaikesta siis tarvitse kantaa huolta joka ikinen hetki. Elämä kuljettaa minne kuljettaa, eikä ihmisen tarvitse kuin elää aina juuri se käsillä oleva hetki.
Palasin kotiin myöhään illalla ja tuntui todellakin oudolta, että oli niin hyvä mieli. En nyt mitenkään hyppinyt ja riehunut ilosta ja riemusta, mutta olo oli hyvä ja rauhallinen, eikä mikään ahdistanut tai ärsyttänyt. Ajattelin, että tällaista kai elämän pitäisi olla useamminkin. Ja ehkä se alkaa ollakin. Ehkä voin alkaa odotella jotain hyvää tapahtuvaksi sen sijaan, että joka hetki pelkään ja olen ahdistuksesta viimeisen päälle kireällä.
Tänään luonani kävi vielä kaksi tärkeää ystävää, joita olen ikävöinyt ja joita oli ihanaa nähdä. Tosin eilinen rauhallisuuteni oli heti tiessään, kun olin koko ajan huolissani kaikesta: siitä, onko kahvi liian vahvaa tai liian laihaa, haittaako vieraitani se, että tarjoan heille aina vain keksejä enkä koskaan mitään muuta, onko jossain joku tahra tai roska tai tavara väärällä paikalla, mitä jos jotakin on nyt jäänyt ottamatta huomiooon yms. yms. yms. Siitä huolimatta, vaikka kuinka tiedän, että en mä itsekään ajattele mitään toisten kodin siisteydestä tai kahvitarjottavista tai yhtään mistään, jos olen jonkun toisen luona kylässä.
Mutta silti, oli ihanaa ja mieleni on edelleen niin kertakaikkisen hyvä ja olen niin iloinen kaikesta ja kaikista, joita mulla on tällä hetkellä, nyt ja tässä.
Lopetan tähän, sillä en löydä enää sanoja. Toivon, että tärkein välittyi.
Jatkan tästä hymyillen.
:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti