Päivän polttavin kysymykseni on tänään: Miksi ihmeessä ihmisen pitää nähdä painajaisia? Ja miten alitajunta voikin keitellä kokoon yö yöltä kammottavampia skenaarioita, paljon pahempia ja todentuntuisempia kuin valvemaailmassa voi kuvitellakaan?
Ja mikä pahinta: eikö ole mitään keinoa niiden painajaisten jonkinlaiseen lietsomiseen?
Mä olen tänään lopen kyllästynyt niihin. Kysyn vaan, kenen hermot siinä enää kestävät menemättä riekaleiksi.
Illalla menet nukkumaan toivoen, että pitkän painajaisjakson jälkeen niitä ei tänä yönä ehkä tulisi. Pidät huolen, että et syö liikaa illalla. Ajattelet kivoja asioita.
Puoli neljältä aamulla heräät vuodelta tuntuneen painajaisen jälkeen silmät itkusta turvonneina. Kestää kauan, ennen kuin sinulle selviää, että kaikki olikin vain unta. Kukaan perheenjäsenesi ei olekaan kuollut. Kaikki ovat hengissä. Tai ainakin heidän pitäisi olla. Et tosin voi tietää sitä varmasti, koska kukaan heistä ei nyt ole lähelläsi. Mutta lopulta saat varmuuden siitä, että kaikki se itku, loputtomalta tuntunut ja liian syvältä kouraissut tuska oli pelkkää unta. Se ei ollut totta. Ainakaan vielä.
Hetken kuluttua uni jatkuu siitä, mihin se jäi.
Aamulla menee monta tuntia saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mitään enneunia ei ole olemassakaan. Ja vaikka olisi, niin sinä et ainakaan näe niitä, tuollaiset unet eivät ole enneunia. Olet nähnyt niitä niin paljon ennenkin, että sinun pitäisi tietää se. Sinun pitäisi tietää, että unet ovat pelkkiä suorien toiveiden tai pelkojen ilmentymiä. Pahimmat painajaisesi ovat niitä, joiden kaikkein eniten pelkäät toteutuvan. Perheesi ihmiset ovat sinulle tärkeämpiä kuin mikään tai kukaan muu tässä maailmassa. Pahinta, mitä sinulle voisi ikinä tapahtua, olisi jonkun heistä menettäminen. Näet siitä unta vain siksi, että menetyksen pelko on niin suuri. Et siksi, että se olisi tapahtumassa oikeasti.
Mutta joka kerta tunne on yhtä kammottava. Joka kerta menee koko päivä vain siihen, että odotat veljesi, äitisi, isäsi, koirasi, milloin kenenkin, kuolleen oikeasti.
Ne ovat niitä hetkiä, joina yksinäisyyden tunne on liikaa. Yksinolo on mielestäni mukavaa, tarvitsen sitä. Pidän siitä. Haluan asua yksin. Viihdyn yksin.
Mutta niinä hetkinä, joina kello on neljä aamulla ja tiedän, että lähin ihmiselämä on jossain seinän takana, joku, josta en tiedä muuta kuin hätinä sukunimen, yksinäisyys tuntuu hetken liian raskaalta taakalta kantaa.
Vasta yksin asuessani olen huomannut, mitä yksinolo todellisuudessa on. Ei se ole sitä, että on yksin omassa huoneessaan ja muu perhe katsoo toisessa huoneessa telkkaria. Eikä sitä, että seisoo koulun pihalla yksin, eikä ole kenenkään kaveri. Eikä sitäkään, että asuu samassa solukämpässä jonkun kanssa, jota ei oikeastaan tunne.
Se on sitä, että asuu yksin. Sitä, että aamuyöstä herätessä ei voi kuulla keittiöstä kenenkään toisen elävän olennon askelia. Sitä, että mitä ikinä tapahtuu, olen yksin tässä ja nyt, yksin vastuussa siitä, saanko apua vai en. Se on sellainen tunne, josta saattaa nauttia, mutta joka pitää opetella hallitsemaan. Eikä sitä voi oppia, ennen kuin on todella ollut yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti