Vielä illan viimeisenä tekona tulin pitämään huolen siitä, ettette joutuisi kärsimään vuorokautta pidempää aikaa ilman mun lätinöitäni.
Tänään kävin taas uimassa. Jos ette vielä tienneet, uiminen on ehdoton suosikkilajini juoksun ohella.
Mulla on uimiseen ja veteen silti hiukan ristiriitainen suhtautuminen.
Olen koko elämäni ajan pitänyt vedessä polskimisesta ja uimisesta valtavan paljon. Se on ollut mun ihan päivittäistä lempipuuhaani lapsesta lähtien. Silti en varmaan tänä päivänä edes osaisi uida, jos se pelkästään itsestäni riippuisi. Olen nimittäin aina samaan aikaan jollakin tavalla pelännyt, jopa kammonnut vettä.
Kuten sanottu, "uin" pienenäkin jatkuvasti, uin käsipohjaa ja leikin muuten vedessä. Olen kasvanut veden äärellä. Silti opin uimaan vasta 8-vuotiaana, ja se oppiminen oli kovan työn ja tuskan takana. Muistan vieläkin hyvin sen pelon ja tuskallisuuden, mitä uimaan opettelu mulle tuotti. Melkein verrattavissa autolla ajamisen opetteluun, mutta sillä erolla, että uimisesta sentään pidän.
Olen aina pelännyt hukkumista. Mua on aina pelottanut olla syvissä vesissä, siis sellaisessa syvyydessä, jossa jalat eivät ylety pohjaan. En ole koskaan tiennyt, millä tavalla haluaisin kuolla, mutta hukkumalla mä en ainakaan halua kuolla. Pelkkä ajatus ahdistaa ja olen nähnyt siitä kammottavia painajaisiakin lapsesta lähtien. Siinä oli syy, miksi opin uimaan melko viiveellä, vaikka olin polskinut pienestä pitäen vedessä, pitänyt vesileikeistä ja jopa itse halusin oppia uimaan. Syy, miksi en oppinut, oli se, että kuitenkin aina pelkäsin enemmän. Pelkäsin jo pelkästään sellaisessa syvyydessä kävelemistä, jossa vettä oli rintaan asti. En ollut millään uskaltaa opetella, en edes kuvitella, että voisin lähteä räpiköimään vedessä ilman, että kädet tai jalat koskevat pohjaa. Se oli hirveää.
Ekalla luokalla koulussa mua hävetti uimataidottomuuteni, koska kaikki kaverit osasivat (mun tietämykseni mukaan) uida. En kehdannut kertoa kellekään, että itse en osannut. Viimeistään ekalla luokalla mussa heräsi entistä kovempi halu opetella uimaan. Niin voimakas tahto, että seuraavana kesänä sitten opettelin.
En muista sitä hetkeä, jolloin olisin uinut ensimmäisen kerran. Muistan vain sen, että opin ensin uimaan selälläni, ja sitten vasta rintauintia. Muistan myös, että vielä pitkään sen jälkeen, kun olin oppinut uimaan, jollakin tavalla pelkäsin sitä. Kesti kauan, ennen kuin uskalsin uida niin syvällä, että jalat eivät ylettyneet pohjaan, vaikka osasinkin jo uida ihan kunnolla.
Vieläkään en ole oppinut esim. hyppäämään veteen pää edellä. En pidä sukeltelemisesta, enkä ikimaailmassa lähtisi millekään syvänmerensukellukselle. Mutta nykyään pidän uimisesta ihan järjettömän paljon.
Ehkä siksi, että olen asunut kahden järven välissä ja lammen rannalla, olen aina pitänyt erityisesti uimahallissa uimisesta. Varsinkin lapsena uimahalliin pääsy oli toiveiden täyttymys. Vielä nykyäänkin pidän uimahallissa käymisestä paljon. Pidän jopa kloorin hajusta, vaikka se usein aiheuttaa mulle päänsärkyä.
Ja joo, olen outo, mutta senhän jo tiesitte.
En väittäisi itseäni hyväksi uimariksi. Minä tuskin olisin mikään selviytyjäkandidaatti missään veteen liittyvässä katastrofitilanteessa. En osaa erilaisia uimatyylejä enkä ui kovaa vauhtia. Polskuttelen nykyäänkin aina hitaimpien uimareiden altaassa ja kaikki uivat ohitseni.
Mutta ei mun tarvitsekaan olla erityisen pro. En haluakaan uida kovaa, enkä näyttää kellekään mitään.
Uin yksinkertaisesti siksi, että pidän uimisesta niin paljon. Kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti