Minä.

Olen harkinnut tällaisen postauksen tekemistä kauan. Hävettää jo valmiiksi edes harkita kirjoittaa tällaista, mutta yritän silti.
Olen päättänyt kirjoittaa omista hyvistä puolistani. Kirjoittaa tänne kaikkien nähtäväksi, ja etupäässä itselleni siitä, missä minä olen hyvä. Omasta mielestäni. Muiden ei tarvitse olla samaa mieltä.
Jouduin kaivelemaan kauan, ennen kuin keksin useamman asian, jossa voin omasta puolestani sanoa olevani ihan hyvä. Huonoja puolia keksin kyllä kokonaisen listan. 
Mutta nyt aloitan itsekehupostaukseni.

Olen rauhallinen. Monet perheen ulkopuoliset pitävät tätä itsestäänselvyytenä, ja monet mut paremmin tuntevat taas nauravat tälle määrittelylle. Joskus ala-asteella leikeissä, joissa piti keksiä toisista hyviä puolia, ehdin jo kyllästyä siihen, että minusta käytettiin aina adjektiivia "rauhallinen" ihan vain sen vuoksi, että ihmiset eivät keksineet muuta sanottavaa. Itse en ensimmäiseksi kuvailisi itseäni rauhalliseksi, enkä usko, että läheisenikään sitä tekisivät. Sen jälkeen, kun olen muuttanut asumaan omilleni, olen kuitenkin löytänyt itsestäni uuden puolen, jota en tiennyt olevan silloin, kun ympärilläni koko ajan oli suojelevia ja huolehtivia ihmisiä, jotka hoitivat aina kaiken puolestani. Perheenjäsenenikään tuskin uskoisivat, jos näkisivät, miten rauhallinen osaan joissain tilanteissa olla, sillä kaikki läheiset ja paremmin tuntevathan tietävät, kuinka mä osaan panikoida ja hysterisoida joka ikisestä turhasta asiasta. Kuitenkin, uskokaa tai älkää, en itsekään ole tahtonut sitä uskoa, mutta sellaisissa tilanteissa, joissa kukaan muu kuin minä ei ole kantanut vastuuta, mä olen yhtäkkiä ollut kylmänrauhallinen. Kun ei ole ollut ketään, joka olisi rientänyt hoitamaan asiaa, eikä mulla siis ole ollut vaihtoehtoa heittäytyä panikoimaan, olen kuin ihmeen kaupalla pystynyt toimimaan täysin rauhallisesti. Olen jopa huomannut, että toisen, vieressä olevan ihmisen paniikki saattaa rauhoittaa mua entisestään. Kun näen, että joku toinen on oikein hädissään, saatan itse alkaa toimia vielä entistä rauhallisemmin. Saattaisin oikeasti pärjätä jossain hätäkeskuspäivystystyössä. Believe it or not. 

Olen luotettava. Mulle on kunnia-asia pitää ne salaisuudet, jotka mulle kerrotaan. Yhtä lailla on kunnia-asia hoitaa ne hommat, jotka mulle uskotaan. Olen ainakin itse sitä mieltä, että vaikka mitä muita lukuisia huonoja puolia mussa on, niin ainakin pyrin aina olemaan mahdollisimman hyvin toisten luottamuksen arvoinen.

Olen myös luottavainen. En tiedä, onko tää nyt hyvä asia, mutta päätin laskea sen sellaiseksi. Luotan myös itse oletusarvoisesti toisiin ihmisiin, joskus liikaakin. 

Olen kuuntelija. Kuuntelen mielelläni toisia ihmisiä. Vaikka moni tietää, että osaan myös itse olla se hölöttäjä, jolta ei saa ollenkaan puheenvuoroa, niin mielestäni olen kuitenkin vielä enemmän kuuntelija. Olen ihan oikeasti kiinnostunut ihmisistä ja ihmisten asioista, enkä vain istu hiljaa omissa ajatuksissani, kun muut puhuvat. Haluan mieluummin kuunnella muita kuin tuoda itseäni esiin. Mulle naureskellaan monesti, kuulen aina sukulaisilta ja ties keneltä muilta itse kovin puheliailta ihmisiltä "hauskoja" sutkautuksia tyyliin "Erika se vain on yhtä puhelias kuin aina ennenkin" ja "Miten susta voi ikinä tulla mitään, kun sä oot noin hiljanen?" En vielä ole viitsinyt sanoa tätä kyseisille ihmisille, mutta mieli on usein tehnyt kysyä näiltä tyypeiltä, ovatko he koskaan edes miettineet, minkälainen tämä maailma olisi, jos kaikki olisivat samanlaisia hölöttäjiä kuin he itse ovat. Kukaan ei kuuntelisi ketään, eikä missään koskaan oikein päästäisi eteenpäin, kun kaikki vain pitäisivät tärkeimpänä sitä, että se oma niin fiksu mielipide tulee muiden kuuluville. 

Olen fiksu. En ole loogis-matemaattinen ajattelija, en ymmärrä matematiikasta tms. tieteistä yhtään mitään, joten sellaisista älykkyystestin osa-alueista tuskin saisin mitään huippupisteitä. Kuitenkin, nyt kun kuluneen vuoden aikana olen kuullut miljoona kertaa sanat "olet niin tyhmä", olen pysynyt koossa ja kasassa henkisesti ihan vain siksi, että tiedän olevani fiksu. Tiedän, että en ole tyhmä, sanoi kuka hyvänsä mitä tahansa. Olen jopa niin fiksu, että en vastaa samalla mitalla näille, jotka mulle ovat noin sanoneet. En ala väitellä heidän kanssaan asiasta, koska tiedän, että siinä ei päästäisi mihinkään tulokseen. 

Eläimet pitävät minusta. Olen monesti tuskaillut sitä, kuinka en oikein koe osaavani olla ihmisten kanssa. Tunnen itseni monesti niin kömpelöksi ja kelvottomaksi ihmissuhteissa ja ihmisten kanssa olemisessa, että oksat pois. Eläinten kanssa minusta on kuitenkin aina tuntunut luontevalta olla. Monet eläimet myös tuntuvat pitävän minusta. Muistan, kuinka olin pienenä sukulaisten maatilalla, ja kissa, joka kuulemma yleensä vältteli ihmisiä, tuli kaikkien ihmetykseksi ihan oma-aloitteisesti minun luokseni. Pari viikkoa sitten kissanomistaja-ystäväni ihmetteli, miten hänen kissansa, joka yleensä sähisee ja juoksee pakoon kaikkia vieraita, on ihan rauhallinen, kun minä olen talossa, ihan kuin minä olisin joku perheenjäsen. Muulloinkin olen huomannut, että minä pidän eläimistä ja eläimet minusta. Eläinten kanssa löydän luontevasti jonkun sellaisen yhteyden, jota ihmisten kanssa en tunnu löytävän millään. Tämä ei tietenkään päde kaikkiin eläimiin, eikä joka tilanteeseen, mutta usein on näin. Tietysti siihen vaikuttaa paljon varmasti se, että kotonani on aina ollut eläimiä ja minulle on pienestä pitäen taottu päähän, kuinka eläimiä pitää kunnioittaa, eläimiä ei välttämättä kannata juosta itse lähestymään, vaan kannattaa olla rauhallinen ja kenties odottaa, että eläin tekee lähestymisaloitteen, että eläimet eivät ole mitään leluja tai muutenkaan ihmisiä varten, ja eläimiä pitää kohdella hyvin ja ylipäätään olla niiden lähellä aina rauhallinen ja antaa niiden olla rauhassa.

Olen empaattinen. Joku on myös haukkunut minua epäempaattisimmaksi ihmiseksi, jonka hän on koskaan tavannut, mutta omasta mielestäni olen empaattinen. Joskus aivan liikaakin.

Olen helposti lähestyttävä. En tiedä mikä siinä on, sillä en koe itse lähettäväni yhtään mitään "lähestykää minua" -signaaleja, pikemminkin päinvastoin. Silti keskimäärin kerran päivässä joku tuntematon ihminen tulee kysymään minulta jotakin tai pyytämään apua jossakin. 

Olen kaunis. Eräs miespuolinen henkilö, jota kovasti olen täällä blogissa mustamaalannut, teki mulle kristallinkirkkaaksi yhden positiivisen asian itsestäni. Häneltä sain kuulla miljoonia kertoja sanat "olet kaunis, olet niin kaunis, miten kukaan voi olla noin kaunis, olet kaunein ihminen, jonka ikinä olen nähnyt" ja perään pitkä lista yksityiskohtaisempia analyyseja kauneudestani ja sen eri osa-alueista. Niin paljon ja niin monesti ja niin lujasti, että aloin itsekin uskoa siihen. Tietysti minulla edelleen on ulkonäkökriisipäiviä, mutta kun ennen tämän miehen tapaamista olin yleisesti ottaen sitä mieltä, että olen ruma, niin viimeisen vuoden aikana olen oppinut valtaosan aikaa uskomaan olevani kaunis tai ainakin jotain muuta kuin  ruma. 

Olen kiva. Ihmisten mielipiteet vaihtelevat tän asian suhteen, mutta ainakin osaan olla kiva aina silloin tällöin.

Olen oma itseni. En osaa enkä halua vetää rooleja tai peitellä tunteitani. Olen myös huono peittämään todellisia mielipiteitäni, joten mielestäni mun kanssa on siitä helppo olla, että olen se mikä olen, eikä kenenkään tarvitse pelätä, että mussa onkin joku salattu sivupersoona, joka ei näy julkisuuteen.

Olen ahkera. Jaksan tehdä töitä ja haluankin aina tehdä töitä tavoitteideni eteen. En luovuta vähällä yhtään mistään. Oikeastaan nimenomaan pidän siitä, että saan työskennellä pitkään saman projektin parissa. 

Olen vaatimaton. En halua kehua itseäni, enkä ikinä kehtaisi tehdä tällaista listaa muualla kuin täällä blogissa, jota en usko suuren yleisön lukevan. Mua hävettää kehua itseäni tai muutenkaan tuoda itseäni esiin.